Joonas Säntti LUKEMINEN TEKEE SINUT HULLUKSI
Charlotte Perkins Gilmanin kuuluisassa novellissa ”Keltainen seinäpaperi” (1892, julkaistu kokoelmassa Keltainen seinäpaperi ja muita kirjoituksia, suom. Ville-Juhani Sutinen, 2010) kertoja on kotitaloonsa suljettu nuorehko nainen, jota lääkäri-aviomies ja tämän sisar valvovat. Hän kärsii mielenterveysongelmista, joita omaiset kieltäytyvät pitämästä vakavina. Diagnoosi on ajan hengen mukaisesti ”väliaikainen hermosairaus – johon kuuluu hienoisesti hysteerisiä piirteitä”.
Hoitokeino on eristäminen ja kaiken aktiivisen toiminnan kieltäminen. Kertojalta on evätty oikeus kirjoittaa, mikä ilmeisesti on hänen työnsä: ”Työnteko on kielletty minulta kokonaan, kunnes jälleen tervehdyn.” Lukemamme teksti on siis kertojan salaista päiväkirjaa. Samalla muukin henkisesti kiihdyttävä toiminta, kuten ystävien tapaaminen ja älyllinen keskustelu, on hänen tilanteessaan mahdotonta.
Kontekstin viitteellisestikin tuntien on helppo olettaa, että myös tietynlaisten tekstien lukeminen olisi päähenkilöltä kielletty, sillä hysterian ja muiden ”naistentautien” liittäminen vapaaseen lukemiseen oli 1700- ja 1800-luvun lääketieteessä yleistä. Mielikuvituksen kiihottaminen oli vaarallista leikkiä. Kirjojen lukemiseen ei Gilmanin kertomuksessa juuri viitata. Lukemiseen kuitenkin, sillä se, mikä kiinnittää erityisesti kertojan huomiota ja lopulta vie hänet toiselle puolelle – hulluuteen, vapauteen – on pyrkimys lukea ympäristöään.
Tapahtumapaikkana toimii syrjäinen siirtomaa-ajan rakennus, suuri kartano, joka muistuttaa kummitustaloa: paikka on siis läpeensä ”kirjallinen”. Kertojallekin se tuo mieleen ”kirjojen perusteella muistiini piirtyneet englantilaiset maseututalot”. Tämä on tietysti kauhuromantiikan maisema. Syrjäisiä lukittuja taloja isoine varjoisine puutarhoineen, joiden ullakkohuoneisiin tai torneihin lukitut sankarittaret yrittävät selvittää paikan salaisuuksia – tekstiin on kirjattu tietoisuus konventiosta, jota nykyään kutsutaan nimellä ’female gothic’.
Ällöttävä seinäpaperi
Suurimman osan novellin kestosta vie kertojan yritys tulkita hoitohuoneensa seinäpaperin kuvioita: hän hahmottaa siitä tarinan, joka vastaa hänen omaa tilannettaan vankina. Alussa seinäpaperi ahdistaa häntä jollain selvää määrittelyä pakenevalla tavalla: sen sotkuisuus ja värien epämiellyttävyys tekevät siitä jonkinlaisen abjektin, samanaikaisesti etovan ja kiehtovan.
”Seinäpaperi on siinä määrin väljähtänyt, että katse harhautuu kun sen kuvioita seuraa, mutta kuitenkin riittävän räikeä häiritäkseen katsojaa ja pakottaakseen hänet tutkimaan sen muotoja. Kun tylsiä ja epävarmoja muotoja seuraa tietyltä etäisyydeltä, ne päättävät äkkiä kulkunsa, sukeltavat näkymättömiin raivostuttavissa kulmissa ja tuhoutuvat sanoinkuvaamattomien ristiriitojen paineessa.”
[Alkutekstissä muodot eivät tosin vain ”päätä kulkuaan” vaan ”tekevät itsemurhan” – ”they suddenly commit suicide” – joka on huomattavasti häiritsevämpi sanavalinta.]
Sitten kertoja alkaa hahmottaa seinäpaperin näennäisestä sotkusta toistuvia kuvioita, jotka tulevat eri tavoin näkyviin eri vuorokaudenaikoina. Huone on entinen lastenhoitohuone, jonka ”ikkunoissa on kalterit pikkulasten varalta”, mikä jälleen viittaa naisten ja lasten samanlaiseen asemaan perheen ja kotitalon vankeina.
Kertojan tapa kuvailla mieltä askarruttavaa kuviota on kiinnostava esimerkki ekfrasiksesta. Objektia kuvaillaan pitkään ja yksityiskohtaisesti, mutta silti niin, että lukijan kokonaiskuva siitä jää yhtä hämäräksi kuin hämmentyneen kertojan. Esimerkiksi:
”Kun seinäpaperia tarkastelee tietyllä tavalla, kuvion jokainen säie – niin pullistuneet kaaret kuin kiemuratkin – on erillään muista ja lyllertää tympeän omahyväisenä pylväänä kohti kattoa. Se näyttää siltä kuin tärveltynyt romaaninen tyyli kärsisi kohmelohorkasta.
Jos kuvioita kuitenkin tarkastelee viistottain, ne yhdistyvät toisiinsa ja niiden rönsyilevät ääriviivat purkautuvat mahtavina optisen kauhun synnyttäminä aaltoina kuin keinuvat meriheinät myrskyn ikeessä.
Kuvion voi hahmottaa myös vaakasuorana, tai ainakin minusta vaikuttaa siltä. Väsyn kovasti kun pyrin saamaan selville kuinka se järjestäytyy siinä suunnassa.”
Tietysti tarina kerrotaan aina jollekin. Kuvitteellisella lukijalla, päähenkilön kärsimysten todistajalla, on varsinkin tällaisissa tarinoissa olennainen asema: on kuviteltava jokin sympaattinen lukija, joka ymmärtää. Kirjoitus tarjoaa kertojalle psyykkisesti tärkeän äänettömän todistajan, jolle kertoja voi uskoa salaisuutensa: ”en tietenkään voisi kertoa tätä yhdellekään ihmiselle, mutta tämä on pelkkä mykkä paperi, joka tarjoaa minulle suurta huojennusta”. Päiväkirjan sivujen uskottu kasvaa vähitellen kokonaiseksi yleisöksi, jota kertoja puhuttelee monikossa: ”Ja kerron teille – vain yksityisesti – kuinka tiedän siitä.” Gilmanin ahdistavassa kertomuksessa edes tämä kuvitteellinen yleisö ei lopulta ole täysin luotettava. Vakoilijoita on nimittäin kaikkialla: ”Olen saanut selville myös erään toisen kiinnostavan asian, mutta en kerrokaan siitä nyt! Ei käy laatuunsa luottaa ihmisiin liikaa.”
Kuvion rikkominen
Päiväkirjakerronta, josta päivämäärät ja järjestystä luovat tauot on jätetty pois, korostaa ahdistavaa, kontrolloimattomin sykäyksittäin etenevää tunnelmaa. Alussa kertoja on selvästi sisäistänyt syyllisyyden, joka seuraa ”arvostetun” aviomies-lääkärin määräysten rikkomisesta. Kertojan pyrkimys kuuliaisuuteen ja itsesensuuriin synnyttää tekstiin ironisen tason, josta sen yhteiskuntakriittinen sisältö kasvaa:
”Pohdin toisinaan omaa olotilaani ja mietin millainen se olisi jos kokisin vähemmän vastarintaa, saisin vapaammin seurustella ihmisten kanssa ja hankkia virikkeitä. John kuitenkin sanoo, että pahin mitä voin tehdä on oman tilanteeni miettiminen. Tunnustan, että se saa minut aina tuntemaan oloni surkeaksi.
Joten sivuutan aiheen ja kerron talosta.”
Kertojan pakkomielteen voimistuessa hän muuttuu yhä uskaliaammaksi. Lopulta kertoja vakuuttuu siitä, että seinäpaperin takana asuu nainen: tämä ravistelee öisin kuvioita, jotka pitävät häntä vankinaan. Allegorisella tasolla ’kuvion’ (pattern; ”I fancy it is the pattern that keeps her so still”) voi tulkita viittaavan myös juonikuvioihin (kirjallisuudessa) ja samalla naiseuden ”muotteihin” (kuten ’dress patterns’), jotka saattoivat toimia hyvinkin konkreettisesti naisten vankiloina. Kun kertoja repii naisen vapaaksi seinäpaperin ”kaltereiden” alta, lopetuksen merkitys on siis paljon moniulotteisempi kuin hulluuteen antautuminen. Lattialla ryömivä, kauhusta pyörtyneen miehensä ylitse hiipivä villinainen on kuvitellut itsensä vapaaksi. Samoin hänen tarinansa, Gilmanin kirjoittama novelli, rikkoi oman aikansa hyväksyttyjä juonikuvioita tavalla, joka hämmensi ja järkytti lukijoita.
Joonas Säntti
Charlotte Perkins Gilman: Keltainen seinäpaperi ja muita kirjoituksia. Suom. Ville-Juhani Sutinen. Savukeidas, 2010. 208 s.