RISTO NIEMI-PYNTTÄRI . Shakespearen Pericles käsittelee insesti-teemaa allegorisesti, ja tavalla joka ei nykyään tulisi mieleenkään. Tyrannimainen kuningas, joka alistaa kansan syyllistyy eräänlaiseen insestiin, ja näytelmän lopussa nuori kuningas oppii hallitsemaan oikein sekä kansaa että itseään.
Tämän allegorian voi ymmärtää, kun ajattelee että renessanssin aikaan kuninkaan suhde kansaan koettiin kuten autoritaarisessa perheessä. Kansa ja sen kuningas kuuluvat samaan perheyhteyteen, jopa niin että kuninkaasta säteilevä valta luo kansansa. Demokraattisena aikana ajatellaan, että kansa ansaitsee itsensä näköiset johtajat. Aurinkokuninkaan antaman mallin mukaan renessanssiajan Euroopassa, kuningas säteili itsensä kansaan.
Tästä ajatuksesta päästään erilaisiin hyväksikäytön teemoihin, joihin kuningas voi syyllistyä. Käsitys yhteiskuntajärjestyksestä perustui kuninkaaseen kaiken järjestyksen mallina. Jos kuningasperheen elämä on luonnotonta, niin se heijastuu myös kansan elämään ja näin kuninkaan ja kansan suhde voi olla insestiseen verrattava
Ei siis ole sattuma, että Shakespearen näytelmän nimi Pericles viittaa demokratiaan. Antiikin tarinoissa Pericles tunnetaan hahmona, joka loi demokratian. Näin voi siis odottaa, että Shakespearen Pericles on hyvän kuninkaan ja hänestä säteilevän demokratian nimi.
Näytelmän alussa esitellään tyranni Antiochus, ja hänen tapansa hallita alistamalla. Hän on alistanut kansansa sekä tyttärensä. Vaimonsa kuoleman jälkeen Antiochus on menettänyt elävän suhteen kansalaisiinsa. Hän hallitsee valtakuntaa itsekkäin elkein, ja on sitonut tyttärensä samaan kahleeseen. Tätä ilmaisee kuninkaan asettama arvoitus tyttärensä kosijoille, jokainen joka yrittää vastata arvoitukseen surmataan. Pericles aavistaa tämän ja pakenee.
Deanne Williams artikkelissaan ”Papa don´t preach: the power of Prolixity in Pericles” (2002, ks. Ebsco yliopistojen verkkotietokanta) esittää aluksi tämän allegorisen tavan käsitellä insestin kautta laajempaa kysymystä kuninkaan suhteesta kansaansa.
Kuten monet tutkijat ovat todenneet, insestin henki on läsnä tässä näytelmässä alusta asti, ja myöhemmin kysymys muuttuu toiseen muotoon, ja kysymykseksi kuinka isä voi rakastaa oikealla tavalla tytärtään. Tämä on kysymys, joka nousee näytelmän lopussa, kun Pericles itse on kuningas ja monien vaiheiden jälkeen, hän tunnistaa oman kadonneen tyttärensä Marinan.
Nämä tyttäret rinnastuvat näytelmässä varsin oudolla tavalla, jostain syystä molemmat nuorten kosijoiden keskuudessa erittäin tavoiteltuja. Shakespeare kirjoittaa tyranni Antiochuksen tyttären olleen paheellisuudessaan vetoava :
”vaan pian tottumuksen voimasta
se menetti paheen leimansa.
Tuon paheellisen neidon kauneus
oli prinsseille suuri houkutus ”
Perikleen tyttärestä kehittyy myös erittäin tavoiteltu nainen, mutta perhekuvio on täsmälleen päinvastainen. Kun Perikleen puoliso kuolee, tai hänen uskotaan kuolleen haaksirikossa, isä jättää tyttären läheiselle saarelle sen hallitsijan huostaan. Tyttärestä kasvaa niin viehättävä nainen, että saaren hallitsijan oma tytär jää hänen varjoonsa. Ja niin he hankkiutuvat Marinasta eroon myymällä hänet bordelliin.
Näiden kahden kuninkaan tyttären tiessä on paljon samaa, toinen saa seksuaalisen koulutuksensa insestissä ja toinen bordellissa. Molemmat ovat erittäin tavoiteltuja naisia, ja sellaisina pääasiassa ja vain miehisen fantasian kuvia. Marina toteuttaa neitsythuora –fantasiaa. Hän onnistuu säilyttämään neitsyytensä prostituoituna. Hienossa sanailussa Marina kohtaa nuoren hallitsijan Lysimakhuksen ilotalossa. Näytelmän pinnan alaisen teeman mukaisesti Marina ihmettelee miksi hallisija on ilotalossa naisen hyväksikäyttö mielessään. Puheessaan hän rinnastaa halujensa hallisemisen kansan hallitsemiseen:
”Ylhäisyys, pyydän kuuntelemaan hetken
Jos kerran hallitsette täällä, kuten sanotte,
älköön valta, jolla muita hallitsette,
suoko teidän hallita itseänne väärin.” (s.138).
Ennen kuin Lysistrate ja Marina saavat toisensa, tapahtuu kuitenkin täydellinen mullistus, kun ilotalon tavoitelluimmasta neitsyestä kuoriutuu kuninkaan tytär, joka on tarpeeksi arvollinen Lysistrateen kosia.
Nykyään sanottaisiin, että Marinalla on terapeutin taitoja. Tämä tulee ilmi erityisesti kohtauksessa, jonka päätteeksi isä ja tytär tunnistavat toisensa – se on huima kohtaus, niin hieno että koko näytelmän voi kuvitella rakennetun vain sitä varten, ja insestin teema on taas läsnä.
Sairaalle ja depressiiviselle kuninkaalle järjestetään viihdykettä. Kaunis nuori nainen, joka on tullut kuuluisaksi siitä kuinka hänen laulunsa ja esiintymisensä viehättää miehiä tulee lohduttamaan vierasta toisen naislaulajan kanssa. He vetäytyvät erilliseen tilaan, sitten toinen nainen lähetetään pois ja he ovat aivan kahden.
Pericles on syvästi depressiivinen, hän ei ollut selvinnyt siitä, kun oli kuullut vaimonsa ja tyttärensä kuolleen. Hän oli menettänyt kaiken kiinnostuksen elämään, Pericles oli mykkä ja vihainen. Molemmat käyttäytyvät oudosti, kun ovat kahden. Nainen yrittää saada häntä iloiseksi, kimpaantuneena Pericles lyö naista.
Tämä sai naisen puhkeamaan itkuun ja kertomaan vaihe vaiheelta oman suuren menetyksensä. Hienossa kohtauksessa Marina yrittää olla puhumatta, yrittää vetäytyä ja lopettaa, mutta puhuu silti.
Silloin isä tunnistaa tyttärensä, ja kaikki mikä oli onnetonta kääntyy onneksi.
Tyttären löytäminen johtaa myös vaimon löytämiseen, sillä saatuaan voimaa tapahtumien onnellisesta käänteestä, kuningas haluaa selvittää myös kuolleena pitämänsä vaimon kohtalon.
Shakespearen Perikleen voi mainiosti katsoa kokonaan You Tubesta näytelmänä ja lukea samalla uutta suomennosta. Shakespearen näytelmissä niin yleiset juonen monet epäuskottavat käänteet ovat kuitenkin sisäisesti uskottavia. Mutta vielä on nykyaikaisella ihmisellä miettimistä, miten Marinasta saattoikaan kasvaa niin hyvä ihminen Vai oliko hän pikemminkin velho, jolle traumaattinen lapsuus ja nuoruus olivat kehittäneet huiman vaiston käsitellä ihmisiä.
Shakespeare: Pericles suom. Anna-Maija Viitanen, WSOY 2012