Marjatta Ripsaluoma AIKA OUTOA
Kirja vaikuttaa ensi syömällä oudolta sekametelikeitokselta, jossa on hurjia opiskelu-juhlia ja niin kuin aina, nuoret löytävät seksin, viinan ja huumeet ja kaikki niiden variaatiot aivan uutena juttuna. Sellaista ei maailmassa ole ennen ollut. Kaikki antakoot tämän osan anteeksi, koska ihmiset ovat nuoria vain kerran. Nuorena ihminen ei vielä tiedä olevansa nuori ja että sitä kestää vain aikansa.
Sitä on kyllä pyritty venyttämään vaikka millä tavoin. Opiskelujakin voi venyttää. Oloixarac (baski-nimi?) on syntynyt vuonna 1977, joten onneksi aihepiiriin alkaa tulla ironisia sävyjä. Kohta 40-vuotias nainen on kuitenkin vielä suhteellisen nuori. Sen lisäksi jos hän sattuu olemaan ja asumaan Argentiinassa, niin sukupuolesta on haittaa: hän on nainen ja vieläpä nuori.
Yliopistokuvioihin liittyy filosofissävyisiä antropologian kuvauksia. Opiskelijat keskustelevat. Sitä paitsi päähenkilö, nuori opiskelijanainen, ihastuu professoriinsa ja kaikenlisäksi haluaa tehdä jotain proffan teorioille, jotka tietenkin ovat ikivanhoja. Keskusteluissa on joskus oikea innoittunut sävy, joskus ne taas on kirjoitettu väkinäiseen muotoon: ihmiset eivät puhu kirjojen lauseilla.
Kirja on metafiktiota, tai ainakin sellaiseksi tekeytyvää. Voi ajatella että kulttuuriero Latinalaiseen Amerikkaan on niin iso, että kirjallisuuden osa-alue voi siksi jäädä vieraaksi, mutta tässä pitäisi toisen otsikon mukaan olla teorioita.
Filosofinen keitos ja pitkälti jaaritteluksi. Siitä on aika vaikea päästä ohi tai ympäri. Mikäli päätarinaksi tahtoo ajatella nuoren opiskelijatytön ja vanhemman, erittäin satyyrimaisen olennon, professorismiehen orastava romanssi, kirja on missannut tarkoituksensa perusteellisesti.
Pitkä matka suomeksi
Yksi asia varmaan kannattaa tehdä selväksi. Suurin osa Latinalaisen Amerikan kirjallisuutta on miesten kirjoittamaa. Tämän kirjan kansiliepeessä kerrotaan yhdeksi kirjan kirjoittamisen syyksi se, että kirjailija tahtoo tehdä selvää macho-kulttuurista. En yhtään epäile sitä, etteikö se olisi tärkeä päämäärä. Kaikenlaisia feminismejä tarvitaan.
Mutta ero Suomen feminismeihin on aika iso. Siitäkään ei pääse mihinkään. Kansiliepeessä verrataan kirjan kirjoittajan maailmaa Houellebecqin kirjalliseen henkilögalleriaan ja maisemaan. Vertaus ontuu.
Tekstin sisällä on kappaleita joita voi ajatella ironiaksi argentiinalaisesta kulttuurista. Tässä ote, jossa ilmeisesti katsotaan taaksepäin 70-luvulle ja siellä yliopistomaailmaan:
”Kun nainen kertoi Oidipus-myytistä, Juaniton vagina dentatasta ja Melanie Kleinin äiti-autosta, Rodolfo yritti parhaansa mukaan peitellä hämmästystään. Hän tarkasteli naista ja yritti arvuutella maskaran ja varjojen takaa, miten tosissaan tämä suhtautui sanahelinäänsä ja lausumiinsa typeryyksiin. Hänestä oli ymmärrettävää, että seurustelun ja aktivismin lomassa naiselle ei jäisi aikaa keskittyä tosissaan opintoihinsa.”
Oloixarac kertoo siis kirjassa muun ohessa kahden sukupolven älymystön elämästä. Suurin osa tarinaa tapahtuu ”tänään”, tai ainakin suuri osa tarinaa johtuu esimerkiksi tietoteknisestä vallankumouksesta ja sen vaikutuksesta ihmisten elämään. Kun sanon suuri osa, tulee taas onneton tunne siitä, että kirjassa ei oikein ole keskusta. Kirjailija ei ole osannut päättää mikä tai mitkä asiat ovat tärkeimpiä.
Tämä kohtaus siis saattaa olla satiiria latinoiden sukupuolikulttuurista, mutta toisaalta saattaa olla johdatus hämäriin mietelmiin ihmisen henkisestä rakenteesta. Vaikea sanoa.
Pariskunnan tapaamista pohjustetaan sillä, missä laitoksilla opiskelee eniten naisia, missä taas miehiä ja minkä vuoksi sitten juuri psykologia on tavattoman suosittua. En tunne Argentiinan yliopistolaitosta kovin hyvin, mutta oletan että se suunnilleen vastaa eurooppalaista, koska väestö on espanjankielistä ja tieteentekijöinä on ensimmäiseksi ollut katolisen kirkon jesuiitta-järjestö, samoin kuin monessa muussa maassa, myös Euroopassa. Myöhemmin kirjailija viittaa Jacques Lacanin merkitykseen filosofina ja psykoanalyysin tekijänä, joten tässä osassa tarinaa on jonkinlainen jatkumo.
Seuraavaksi kirja syöksyy selostamaan Johan van Vlietin, hollantilaisen antropologin teorioita ”minänsiirroksista”. Antropologi oli sittemmin hävinnyt Dahomeyn eli nykyisen Beninin viidakoihin halutessaan selvittää minän (persoonallisuuden, sielun, myös ruumiin?) siirtymistä yhdestä henkilöstä toiseen. On mahdollista että kyse on aivan toisesta henkilöstä ja olen erehtynyt.
Seuraavaksi siirrytään ehkä 1980-luvulle ja nuoruuden kukoistukseen ja seksuaaliseen heräämiseen. Sitten 1990-luvulla nuoriso jo seurustelee blogien välityksellä. Seuraa lista latinalaisamerikkalaisia elokuva ja TV-sarjoja, jotka eivät valitettavasti sano mitään. Oletan että taustalla on paitsi aivan omanlaatuisensa elokuvakulttuuri, niin myös Telenovella-kulttuuri, joka on espanjankielistä kulttuuria tiettävästi jollain tavoin yhdistävä tekijä.
Olisi auttanut asiaa, jos näissä kohdin olisi ollut alaviitteet selittämään ilmiöiden merkitystä.
Loikkia aiheista toiseen
Taustalla on tietenkin maan ja maanosan väkivaltainen historia. Juuri sen takia kirjassa on korostettu niin huomattavassa määrin poliittisen aktivismin ja seksuaalisuuden yhdistelmää. Aivan samalla tavoin muuallakin maailmassa valta ja seksi yhdistetään toisiinsa. Tässä ei ole mitään uutta eikä outoa.
Maailman väkivaltaisen vellomisen vuoksi ihmiset ovat pyrkineet selittämään itseään ja yhteisöään milloin milläkin tavalla:
”Evelynille, rouva Fodderille, näkemys psykologiasta esihistoriaan ja pedoksi muuttumisena – jolloin uskontojen jumaluuden edustavat jälkiä villieläimistä, joiden kanssa alkukantaiset ihmiset solmivat liiton selvitäkseen hengissä, siitä ei ollut epäilystäkään – oli yhtä tyhjän kanssa ja hän oli avoimesti samaa mieltä miehensä kanssa, koska luotti siihen, että tämä vaihtaisi pian puhenaihetta. Vaimonsa kannustamana Fodder kirjoitti seuraavana päivänä Fisherille: ’Odotat minun suostuvan olemaan pieni lahko vielä pienemmän lahkon sisällä. Miksi ihmeessä tekisin jotakin niin kammottavaa?’ Fisher vastasi välittömästi sähkeellä: ’Miten niin? Silloinhan me voisimme käydä tätä keskustelua muutaman kuulijan kuullen emmekä vain keskenämme.’”
Tässä oli siirrytty johonkin myyttiseen keskusteluun 1910-luvulla Ranskassa. Kirjassa tällaisia loikkia riittää. Vaikuttaa siltä että seksuaalis-filosofis-semioottinen tilanne ihmisten elämässä on jatkuvasti rationalisoitavissa sellaiseksi tai tällaiseksi teoriaksi, mutta punaista lankaa ei tahdo löytyä. En väitä tarvitsevani teokseen juonta, mutta voisi siitä löytyä jonkinlainen perimmäinen logiikka.
Sitten päädytään vähän ajan päästä jonkinmoiseen performanssiin:
”Sitten viisi keltaisiin sadetakkeihin pukeutunutta hahmoa asettui riviin katsojien eteen ja seisoi paikoillaan. Kun kuului ’Ilmeitä, ilmeitä!’ he avasivat sadetakkinsa, joiden alta paljastui mustien nauhojen peittämät slipit. ’Teksti’-nuorukainen huusi käskyjä, ja ’Ilmeitä’-hahmot tottelivat: he heittäytyivät näyttämölle, sylkivät, purivat toisiaan ja leikkivät kuollutta.”
On tunnetusti vaikeata verbalisoida performanssia. Tässä repliikissä katsoja viittaa tunnettuun kirjailijaan:
”-Kriisiaikoina likinäköiset kääpiöt voi toisinaan korvata Célinen papillisella lukijalla.”
Seuraavaksi performanssiyleisö rupeaa irvistelemään huonosti koulutetuille eurooppalaisille, jotka siis typerillä performansseilla yrittävät tulla opettamaan rehellisiä latinalaisamerikkalaisia älymystön edustajia. No, entä sitten? Tuskin maailmantuskasta pääsee vain sillä, että alkaa julistaa shovinismia sen ensimmäisessä merkityksessä, siis väittää jotakuta kulttuuria merkityksettömäksi!
Totta kai, aivan samoin saattaa käydä argentiinalaiselle performanssi-ryhmälle Euroopassa. Yrittäkööt vain!
Siis entä sitten?
En pääse selville kirjan merkityksestä. En käsitä miksi se on kirjoitettu, tai ehkä voin ymmärtää itseilmaisun tärkeyden, mutta en taatusti ymmärrä miksi se on pitänyt suomentaa.
Olen selvillä siitä, että perinpohjaisesti latinalaisamerikkalaiseen kulttuuriin perehtynyt lukija saa kirjasta varmasti paljon irti. Olen myös aivan varma siitä, että Suomessa julkaistaan kerta kaikkiaan liikaa angloamerikkalaista kirjallisuutta. Maailmankatsomuksemme on vaarallisen yksipuolinen.
Mutta olisi voinut olla kirjan/kirjailijan menestymisen tae, jos olisi mietitty ehkä hänen jotain muuta opustaan(?) tai kenties jotakuta toista kirjailijaa. Olen valmis hyväksymään sen, että naisten on aika kirjoittaa kunkin maanosan historia, koska historiat, eivät ole rakentuneet pelkästään miesten töistä ja ajattelusta.
Toivon kirjalle lukijoita. Mutta olisin ehkä toivonut vielä enemmän Sammakolta miettimistä ennen kuin tämä kirja otettiin käännösvalikoimaan. Nyt lukeminen saattaa tyssätä siihenkin, että suomennoksessa on kaikenkielisiä tekstejä keskellä suomea – esimerkiksi englantia ja espanjaa – ja tekstien merkitykset eivät aukene ellei osaa kieltä.
Sen lisäksi viitteet siihen tai tähän tutkijaan/kuuluisuuteen eivät ole kirjassa. Viitteiden merkitys myös jää hämäräksi. Kaiken kaikkiaan hankala juttu. Kirjaan on englanninkielinen eräänlainen johdatus esimerkiksi täällä: http://www.ipsnews.net/2009/07/argentina-women-writers-who-break-the-mould/ ja sen lisäksi netistä löytyy mm. tieto että Oloixarac’ia, kirjailijaksi ja toimittajaksi tituleerattua, on kutsuttu jonain vuonna Espanjan tärkeimmäksi kirjailijaksi. Lienee tarkoitettu espanjankielisen kielialueen kirjailijoita?
Pola Oloixarac:Kesyttömät teoriat. Suom. Einari Aaltonen. Sammakko 2012. 264 s.