Robina Hoodinen syttyy ja sytyttää – RIITTA VAISMAA
”Hän hakkasi Lasselta ilmat pihalle. Istui selän päällä hajareisin ja karjui ”SAATANAN SIKA”. Kädet huitoivat kuin pienet propellit ja takoivat kaljua päälakea niin että niskaläskit menivät makkaroille. Viha purkautui puuskina ja letit liehuivat villisti. Hänen kumikasvonsa, talvenkalpeat ja vahankeltaiset, vääristyivät julmaan irvistykseen, irtosivat kallosta, venyivät ja sylkivät räkää.
Räntäsade kasteli vaatteet, jotka liimautuivat ihoon ja jäätyivät koviksi kilviksi. Hän olisi halunnut imeä niistä vettä ja nielaista, mutta siihen ei ollut aikaa. Makkarankuoripoolo kuristi. Adrenaliini sykki suonissa, hän tärisi kauttaaltaan.”
Göteborgin suomalaislähiössä Gårdstenissa Lasse saa tuta Miiran raivoisan pyrkimyksen oikeudenmukaisuuteen. Tyttöjä ei lääpitä, vaikka tytöt eivät panisikaan vastaan. Lasse ei ole ensi kertaa Miiran nyrkkien kohteena. Eikä Miira saa ensi kertaa rangaistusta Lassen opastuksesta. Miiran mieli ei voi käsittää, miksi hän on se, jota rangaistaan, vaikka Lasse on tehnyt väärin.
Eija Hetekivi Olssonin (s. 1973) esikoisromaani Tämä ei ole lasten maa kulkee kiivaan Miiran mukana läpi peruskouluvuosien. Koulussa tyttö joutuu suomenkieliselle luokalle, mistä oikeudesta hänen vanhempansa ovat taistelleet. Ruotsissa syntynyt Miira ei ole omasta mielestään kuulu maahanmuuttajien luokalle. Hänen mielestään kenestäkään, jonka todistuksessa on arvosana ruotsista toisena kielenä ei voi tulla ammattilaista, ja ammattilaiseksi Miira tähtää. Ei siivoojaksi kuten äitinsä, ei liukuhihnalle kuten isänsä, ei muihinkaan tyypillisiin suomalaistöihin. Lopulta tavoitteeksi täsmentyy aivokirurgi.
Alussa kuljetaan pikkutytön matkassa, myöhemmin teinin, ja kun koulu päättyy Miira on jo melkein aikuinen. Hetekivi Olsson on kasvanut Göteborgin lähiössä kuten päähenkilönsäkin, ja romaani on vahvasti omaelämäkerrallinen. Vimmainen kasvukertomus on tavallaan tyypillinen esikoisromaani, mutta erottuu kirkkaasti monista verrokeistaan.
Tämä ei ole lasten maata ei voi välttää vertailemasta Susanna Alakosken vuoden 2007 August-palkittuun romaaniin Sikalat. Hetekivi Olsson on kertonut, että hän luki Sikalat vasta, kun oma käsikirjoitus oli valmis. August-ehdokkaana ollut Tämä ei ole lasten maa ohittaa vertailussa minusta Alakosken teoksen. Romaanillaan Hetekivi Olsson on saanut mm. Ruotsin kirjailijaliiton Katapult-esikoiskirjapalkinnon sekä työläiskirjallisuudelle myönnettävän Stig Södin -palkinnon, samoin Ruotsin radion romaanipalkinnon.
Tämä ei ole lasten maa ei ole Sikaloiden tapaan ahdistava, alavireinen tai toivoton. Vaikka Miiran vanhemmat ovat tyypillisissä suomalaistöissä, äiti siivoaa rappuja ja isä on Volvon liukuhihnalla ja myöhemmin talonmiehenä, he eivät ole luovuttaneita tai syrjäytyneitä. Toki he, varsinkin isä, käyttävät alkoholia, mutta perhe ei ole kuitenkaan alkoholistiperhe, ei sosiaalitapaus eikä väkivaltainen. Jo varhain jää pois Miiran piiskaaminen, kun tyttö omassa vimmassaan onnistuu sen lopettamaan. Omalla karulla tavallaan perheessä välitetään toisistaan. Vaikka vanhempien yleisin sana keskustelussa on ”höh” tai ”höh-höh”, niistä Miira osaa tulkita, milloin vastaus on myöntävä, milloin kieltävä.
Vanhemmat välittävät tyttärestään ja antavat tälle varsin paljon vapausasteita. Liikaa ei kysellä, ja jonkinlainen karhea luottamus vallitsee, vaikka välillä ollaan rajusti eri mieltä milloin mistäkin. Miiran annetaan kasvaa. Yllättävän paljonkin vanhemmat Miiraan luottavat. Jo varsin nuorena hän saa jäädä viikkokausiksi yksin kotiin, kun kesämatka Suomeen ei enää kiinnosta. Erityisesti äidin ja tyttären välillä on koskettavaa naisten solidaarisuutta.
Sikaloihin verrattuna Tämä ei ole lasten maata voi sanoa positiiviseksi ja toiveikkaaksi, vaikka arki on ankaraa.
Miira ei todellakaan ole kunnon perhetyttö. Röökiä kuluu paljon, viritetyllä sytkärillä merkitään paikat kuin paikat. Milloin pannaan lähimetsä palamaan, milloin rustataan koululle pommiuhkaus. Kaupoista näpisteleminen on jokapäiväistä ja kuuluu lasten itsestään selviin toimintatapoihin. Kunnon kännillä lunastetaan teinin asema. Huumeista Miira pysyy erillään, eikä hän röökin ja viinan toivossa ryhdy itseään myymään. Sitäkin ympäristössä tapahtuu. Miiralla on pärjäämisen päämäärä mielessään.
Hetekivi Olsson kuvaa oivaltavasti Miiran kasvamisen ja ymmärryksen lisääntymisen. Miira pärjää koulussa jotenkuten, vaikka hankaukset opettajien kanssa ovat jokapäiväisiä. Matematiikassa hän on aivan haka. Hieno esimerkki olkoon se, miten pieni Miira luulee, että Gunnared on yksi ihminen, joka määrää kaikenlaisista asioista ja kyykyttää vähäväkisiä. Vähitellen hän oivaltaa, että Gunnared onkin joukko, yhteiskunta. Gunneredin seurakunta on Hetekivi Olssonin oma syntymäpaikka. Ruotsissahan edelleen synnytään johonkin seurakuntaan. Miira alkaa ymmärtää myös laajempia yhteyksiä, kun hän tajuaa, että Olof Palme on oikeasti olemassa. Eletään aikaa, jolloin Palme murhataan. Mitään hyvää Miira ei yhteiskunnalta odota.
Miiran kaikkea toimintaa ohjaa oikeudenmukaisuus. Jos hänellä on tupakkaa, hän antaa siitä puolet kaverilleen. Hän puolustaa aina heikkoja. Jos hänellä on vaikeaa, hän tietää, että on monia, joilla paljon vaikeampaa. Matematiikkanero Miira laskee välillä tahallaan laskuja väärin, ettei olisi muita parempi. Jos hänellä on rahaa, hän tuntee ”ylpeyshäpeää” siitä, että muilla on huonompia vaatteita. ”Vihahäpeä” kohdistuu useimmiten Miiran kokemiin yhteiskunnallisiin asioihin. Hän haluaa ottaa snobeilta ja antaa köyhille. Hän on tyttöpuolinen Robin Hood – Robina Hoodinen.
Miiran ensimmäinen poikaystävä aikoo lentäjäksi. Hän kysyy, mikä Miirasta tulee:
””Siistiä”, hän sanoi, ”öö… musta tulee pääministeri.”
Siihen hän päätyi karsittuaan nopeasti pois kaikki ammatit, jotka eivät missään nimessä tulleet kyseeseen. Rappusiivooja. Koulusiivooja. Roskienkerääjä. Lastenhoitaja. Bussinkuljettaja. Tiskaaja. Jehovan todistaja. Volvo-duunari. Narkkari. Iskelmäfani. Kokopäiväjuoppo. Puolipäiväjuoppo. Sosiaalitapaus ja mielenterveyspotilas.
Pääministerinä hän voisi ottaa snobeilta ja antaa köyhille. Panna pakan oikein kunnolla sekaisin.
Pääministeri kuulosti sanana epätodelliselta. Hän tajusi kyllä, ettei hänestä voi tulla sellaista. Hassan oli vain sanonut niin. Yhtään ajattelematta. Hän oli silti ottanut snobeilta ja antanut köyhille, ihan kuin joku Robina Hoodinen.”
Esimerkki kertoo Hetekivi Olssonin kielestä; hän käyttää eräänlaista ruotsin ja suomen sekakieltä ja hän keksii oivaltavasti uudissanoja. Robina Hoodinen on sama myös ruotsinkielisessä alkuteoksessa. Yhdistettyinä ovat hienosti feminiinisyys ja suomalaistyyppinen sukunimi.
Miira selvittää peruskoulunsa. Hän pyrkii lukioon ja valitsee vaikeimpana pidetyn luonnontieteellisen linjan. Muutoin ei ole asiaa aivokirurgiksi. Vaikka hän kesätöikseen siivoaa rappuja, tähtäin on korkealla.
Romaanin loppu ei aivan vastaa alun huutoon. Miiran yläasteen viimeiset ajat Hetekivi Olsson käy nopeasti läpi, osin kuin luettelona. Tulee mieleen, että kirjoittajalla on ollut muistilista, johon ovat visusti ruksattuina kaikki ikäkauteen kuuluvat asiat. Kaikkein viimeisin osa on jossain määrin epäuskottava. Huuto loppuu – ainakin hetkeksi. Kenties alkaa onni. Romaanin toiveikkuuteen loppu toki sopii.
Eija Hetekivi Olsson: Tämä ei ole lasten maa (Ingenbarnsland). Suom. Outi Menna. Schildts & Söderströms. 350 s.