RISTO NIEMI-PYNTTÄRI Suurena rakkaustarinana tunnettu Shakespearen näytelmä ei ehkä olekaan vain yksilöiden rakkaudesta kertova tarina. Ehkä kyseessä on jotain muuta, kuin sophia-loren marries richrad-burden Hollywood filmeissä. Renessanssin aikaisen käsityksen mukaan rakkaus ei kumpua yksilön sisältä, vaan kyseessä on yksilöä suurempi voima , se on jotain joka ottaa henkilöt valtaansa.
Shakesperare jatkaa draamassaan myyttiä Marsin ja Venuksen suhteesta. Se on tarina planeetoista, jotka eivät voineet vastustaa toisiaan. Kun puhutaan ”kahden ihmisen kohtaamisesta”, niin eikö tuo kohtaaminen kanna mukanaan muistumaa planeettojen kohtaamisesta: ei törmäämisestä, vaan toistensa vetovoimakenttään joutumisesta.
Jaana Toivari-Viitalan johdantoartikkeli ” Antonius ja Kleopatra – roomalainen rationaalisuus ja egyptiläinen aistillisuus” vie lukijan hyvin näytelmään.
Draaman ensisäkeissä Antonius rinnastuu sodanjumala Marsiin, jonka on tullut höperöksi, koska on joutunut Venuksen vaikutuspiiriin. Toivari-Viitala kirjoittaa:
”Ensimmäisessä kohtauksessa roomalaiset sotilaat (…) pohtivat Antoniuksen häpeällisen päätöntä ihastumista Kleopatraan. Mars-jumalan kaltaisesta, uljaasta sotilaasta on tullut mustalaisnaisen himoa vilvoittelevat palkeet, huoran narri. Tässä englanninkielinen kuningatarta merkitsevä sana, queen, muuntuu muotoon quean, joka tarkoitti huoraa.”
Näin roomalaista mars! -asennetta edustava sotilas luonnehtii tilannetta ja jatkaa: mies on kiimassa ja hänestä on tullut porton narri. Tämä asenteellinen näkökulma muuttuu toisenlaiseksi rakkauden vetovoimakentässä, kun Antonius ja Kleopatra juttelevat.
A: Minun maailmani on tässä … elämän jalous on, että elää näin.
K: Antonius on mitä on.
A: Kuinka Kleopatran vetovoima häntä vie.
Se, mikä roomalaisen mars! – koodin mukaan on epäkunniallista, onkin nyt toisessa vetovoimakentässä jaloa. Miehestä on tullut saamaton, kun häntä katsotaan sodanjumalan mukaan. Antonius, joka on ollut sotilaista sitkein ja rohkein, on nyt haluton väkivaltaan ja voimankäyttöön. Mies, joka kovan paikan tullen elää vaikka puun kuorella , huomaa nyt että mukavampaa on napsia rypäleitä Kleopatran rinnoilta.
Antonius on Kleopatran ruumiin vetovoimakentässä, ja samalla Egyptin valtakunnan sekä elämäntavan lumoissa. Renessanssin aikaiset viittaukset naisen ruumiiseen valtakuntana eivät ole vain levälleen joutuneita metaforia, vaan aikanaan pätevä ajattelutapa. Tämä tulee esiin selvästi siinä, kuinka kuninkaan ruumis on valtakunnan symboli samalla tavalla, kuin Kristuksen ruumis on hänen seurakuntansa – ja Kleopatran ruumis on ihana Egypti.
Nautinnon ja velvollisuuden välinen ristiriita ei ole vain yksilön sisäinen, ei vain miehen sisäisen kamppailun kuva: toisaalla miehen työt kutsuvat ja toisaalla Kleopatra kutsuu divaanillaan. Antonius haluaa olla Egyptissä, sen ilmapiirissä ja Kleopatran luona. Nautinnon ja velvollisuuden välinen taistelu on planetaarista ja sen vetovoimissa sekä yksilöt että elämäntavat ja yhteiskunnat kehkeytyvät.
Royal Shakespeare Companyn 1974 esittämänä TV-näytelmänä, josta klippejä löytyy You Tubesta roomalaiset sotilaat on tuotu esiin korostetun valkoisina. He ovat lähes kalpeita valkoisissa asuissaan ja kovassa valkoisessa valossa. Rooma on todellakin näin rationaalinen, hillityn julma, valtapolitiikan ja Marsin tanner. Kleopatran Egyptissä valaistus muuttuu lämpimäksi, jopa hehkuvaksi kullan maailmaksi.
Antoniuksen ja Kleopatran nautinto-alun jälkeen miehen on ollut pakko lähteä Roomaan osallistumaan valtakunnan politiikkaan. Hänen täytyy sopia yhteistyöstä Caesarin kanssa, niin ettei oppositio pääse ottamaan valtaa. Caresar on esitetty täysin marsilaisena. Hänellä on astrologisesti niin hyvä asema planeettojen vetovoimakentissä, ettei kukaan hänelle pärjää.
Nykyaikaisen ihmissuhdepuheen varhaisia elementtejä voi löytää Shakespearen renessanssista enemmänkin. Ennustaja varoittaa Antoniusta tästä vetovoimasta . Kun ennustaja kehottaa Antoniusta ”ottamaan etäisyyttä” Caesariin, tuossa ilmaisussa rinnastuvat taas planetaarinen logiikka ja ihmissuhteet.
Puhe ”etäisyyden ottamisesta ” kantaa samanlaista planeettojen välisten voimakenttien diskurssia kuin kohtaaminen. He molemmat ovat merkittäviä miehiä, planetaarisella kielellä sanottuna – tähtiä. Antoniukselle on vaarallista jäädä Caesarin magneettikenttään, tästä Ennustaja varoittaa.
A: Kerro kumman tähti nousee korkeammalle, Caesarin vai minun?
Ennustaja: Caesarin, sen tähden Antonius, älä jää hänen vierelleen.
Sinun enkelisi – henki, joka suojaa sinua –
on jalo, rohkea ja vertaa vailla,
kun taas hänen enkelinsä ei ole.
Mutta sen lähellä sinun enkelisi pelkää,
että toinen voittaa sen,
ja siksi olkoon välillänne kyllin pitkä matka.
A: Älä puhu enempää.
Ennustaja: Vain sinulle, ja siksi puhun paljon.
Jos pelaat hänen kanssaan, olet varma häviäjä,
oli peli mikä vain, hän on onnen suosikki
ja voittaa sinut, vaikka onkin tappiolla.
Sinun kunniasi himmenee,
kun Caesar loistaa vierelläsi.
Sanon vielä kerran: enkelisi pelkää
johtaa sinua, kun hän on lähelläsi,
mutta se on rohkea kun hän on poissa. (s76)
Se, millä tavalla Shakespeare on esittänyt Egyptin on johtanut monenlaisiin tulkintoihin kolonialismista, eksotismista, missä Rooman siirtomaahan on heijastettu kaikki se, mikä ei lännessä ole sallittua.
Artikkelissa, jossa Antonius ja Kleopatra nähdään leikki –teorian valossa, painottaa Egyptiä eräänlaisena laiskottelun maana, lomaparatiisina, jossa vallitsee toimettomuus. Abigail Schererin artikkelissa ”Celebrating Idleness: Antony and Cleopatra and Play Theory” Comparative Drama, Volume 44, Number 3, Fall 2010, pp. 277-297
Sama asetelma on helppo löytää nykyajasta: Kleopatra on työtön ja toimeton nautiskelija, eikä Antoniuksenkaan tee mieli töihin, vaikka hänellä onkin erityisen haastava työ.
Antonius ja Kleopatra on tragedia, mutta sitä ei tuhoa parisuhteen dynamiikka, vaan Rooma sekä Mars-jumalan sotaisat voimat. Kaikki mitä on ennustettu Caesarista pitää paikkansa, eivätkä Antoniuksen nöyrät yritykset auta. Hän ehtii menemään jopa naimisiin Caesarin siskon kanssa luodakseen sovun, mutta kun Antonius häipyy silti intohimoiseen Egyptiin. Viimeisenä eleenä he yhdessä Kleopatran kanssa yrittävät perustaa valtakunnan Roomaa vastaan, jonka järkevä ja onnekas Caesar tuhoaa. Muuta ei jää jäljelle kuin sinetöidä kunnian menetys, eli itsemurhien sarja. Näin aistillinen ja joutilas Egyptin aika loppuu.
Schererin tulkinta, leikki-teoriaan perustuva analyysi osoittaa myös sen, miksi joutilas ja leikillinen Kleopatran valtakunta oli niin vaarallinen käytännöllisen tehokkaalle Roomalle, että se täytyi tuhota. Se, että Antoniusta ei kiinnostanut enää menestys eikä valta olisi ollut liian uhkaava esimerkki muille roomalaisille. Rooman armeijan täytyi estää onnellinen loppu, se sopu mikä aina syntyi Antoniuksen ja Kleopatran välillä kun he olivat hetkenkin yhdessä.
William Shakespeare: Antonius ja Kleopatra, suom. Matti Rossi, WSOY 2013. Esipuhe Jaana Toivari-Viitala.