RISTO NIEMI-PYNTTÄRI (10.10.2014)
Valikoima Karl Krausin (1874–1936) kuuluisia aforismeja on saatu suomeksi Juhani Ihanuksen kääntämänä. Suomessa Krausista ei liene muut perehtyneemmin kirjoittaneetkaan: Ihanus on aiemmin kääntänyt Parnassoon valikoiman aforismeja sekä julkaissut esseen Krausista teoksessaan Vapauttava kieli (2010).
Kraus oli Wiener moderne –kulttuurikumouksen pieni mies jolla oli epäilyttävän pieni käsiala. Kuitenkin Kraus oli tuon kauden (1890-1920) johtohahmo Wienissä, aikanaan Freudia ja Wittgensteinia tunnetumpi.
Kun Kraus luki tekstejään, hän oli suuri. Näyttämöllä pöydän ääressä lukiessaan hän oli vivahteikkaampi kuin kokonainen teatteriseurue. Niin sanotaan, ja satunnainen katsoja voi todeta saman – you tubesta löytyy filmi Krausin luennasta – katsoja juuttuu kuin hypnotisoituneena seuraamaan hänen heristelevää sormeaan, puheen rytmiä ja äänteellistä vyöryä, pullistuvaa otsasuonta, sekä lopulta kahta tärisevää kättä jotka kurkottavat kohti kuulijaa.
Karl Kraus oli satiirinen anti-journalisti, joka toimitti yksin Die Fackeln -lehteä. Pientä käsialaa seurasi tiheään ja pienellä fontilla painettu lehti. Sitä kaikki Wienissä seurasivat. Kraus kirjoitti Die Fackelniin arviolta 23 000 tiheään printattua sivua ilman pilkkuvirhettäkään. Näin hän teki taipumuksestaan arvostettavan, ja hypnotisoi koko Wienin tuijottamaan pienetä printtiä.
”Kaduilla, raitiovaunuissa, kaupunginpuistossa kaikki ihmiset lukevat punaista vihkoa, (…) ja tämä koko vihko, joka oli niin tiuhasti ladottu, että sitä (…)täytyi lukea huolellisesti, jotta ei menettäisi yhtään niistä säkenöivistä helmistä, oli yhden ihmisen kirjoittama.” (Robert Scheu suom. Ihanus.)
Tavallaan Kraus oli ensimmäinen on-line kirjoittaja, joka julkaisi nopeasti kirjoituksensa. Hän oli paperitehtailijan poika, joka sai lehteensä ilmaiset paperit. Myöhemmin perintö tarjosi hänelle täydellisen vapauden kirjallisessa työssään. Hän satirisoi ja kierrätti uutisvirtaa lehdessään. Kraus oli varhainen bloggari; hän kirjoitti Wienistä niin välittömiin tilanteisiin liittyviä huomioita, että myöhemmin niitä ei voi enää ymmärtää.
Tulevissa suomalaisarvioissa Krausin aforismien ajankohtaisuutta tullaan varmaankin korostamaan: Ensimmäisen maailmansodan ilmapiiri, Krausin paneurooppalaisuus, Venäjän kuohunta, kohta nouseva natsismi. Ajankohtaisuuksien hakeminen tuntuu kuitenkin eräänlaiselta automaatilta: laiska mieli voi assosioida kaikkea päivän uutisiin. Se ei ole erityisen kiinnostavaa.
Kraus ei ollut pelkkä satiirikko, siinä mielessä kuin ajan seuraaminen, teennäisten tapojen paljastaminen ja poliittisen typeryyden osoittaminen liitetään satiirikon persoonallisuuteen. Hän oli kielen taituri, satiirikko, joka piti oven koko ajan auki myös kielen suuntaan.
”Sananparsi syntyy vain sellaisessa kielen tilassa, jossa kieli voi vielä vaieta.”
Satiiri lainaa kielensä siltä mitä pilkkaa, antaa sille myrkyllisen ja hykerryttävän sävyn. Mutta kun kielen mukailun tielle lähtee, voi löytyä kielen pulssi ja muutakin. Ajankohtaisten asioiden pintasatiirin ohessa Krausilla kulkee kielen tiedostamaton. Rytmi ja äänteet punoutuvat poliittiseen piikittelyyn ja jopa korvaavat sen. Hallitsemattomissa mieleenjohtumissa hän yllättää jopa itsensä.
Kraus eli kielessä ja kielen rajoilla, kuten hänen aforisminsa osoittavat. Kuuluisa on Krausin eräänlainen tylyyn seinään luhistuva aforismi:
”Hitleristä minulle ei tule mitään mieleen.”
Tuo Hitler -lause on myöhäistä Krausia eikä kuulu kokoelmaan, mutta sen taustalla on syvä käsitys kielestä, jota hän hahmotteli jo aimmin:
”Usein olen lähellä kieliseinää ja vastaanotan vielä vain sen kaiun. Usein pusken päätäni kieliseinään.”
Sigmund Freud kuului samaan wieniläiseen älymystöön kuin Kraus, ja tämä kiinnostuikin aluksi psykoanalyysista. Mutta oppiessaan tuntemaan Wienin psykoanalyytikot, hän kääntyi jyrkästi heitä vastaan, pilkaten heitä kurittomiksi puoskareiksi, jotka eivät piittaa enää ”Sigi Totisesta.”
”Yksinäisyys olisi ihanteellinen olotila, jos voisi valita ihmiset joita välttää.”
Tämän mietteen oivallus voisi tapahtua analyytikon sohvalla, ihmissuhteiden pohdinnan jälkeen. Siinä kuultaa jotain, joka kulkee hämäävän lähellä tavallista hyvän elämän unelmaa (yksinäisyyttä sopivasti ja muutama valittu ihminen), mutta lopussa ihmisvihaaja paljastaakin etäisyytensä normaaliin.
Aikanaan Krausin aforismeja ihailtiin niiden retorisen voiman, sävykkäiden paradoksien vuoksi. Nyt ne aforismit ovat joko häiritsevän nokkelia, tai retorisesti yli-tehostettuja totuuslaukauksia. Yleensä aina, jos lause on vaikuttava, ja se ikään kuin tarjoutuu siteerattavaksi, se rakentuu jollekin retoriselle tehokuviolle. Kiinnostavampia ovat oivallukset, jotka eivät ole retorista kaartelua. Ihanus siteeraa jälkisanoissaan erästä Krausin ystävän toteamusta, jonka mukaan ”aforismien ei pidä olla harkittuja totuuksia, vaan hetkellisiä valaistumia tiedostamattomasta”. Kuolemattomiksi ovatkin tulleet Krausin hallitsemattomat aforismit, joiden täysi merkitys pakenee ennen kuin sen ehtii ymmärtää:
”Mitä lähempää katsoo sanaa, sitä kauempaa se katsoo takaisin.”
Tämä aforismi on tullut kuuluisaksi Lacanin kielikeskeisen psykoanalyysin myötä, siitä se on saanut varsinaisen kasvualustansa. Krausille tuo tilanne sanan kanssa saattoi liittyä yksinkertaisesti editointiin. Hänen kerrotaan olleen erityisen mieltynyt tekstien työstämiseen ja muokkaamiseen. Varsinainen kirjoittaminen alkaa hänen mukaansa vasta editoinnin ja uudestaan kirjoittamisen myötä – ja vain harvat tunnistavat, mitä silloin tapahtuu.
Krausin kieli on samalla kertaa äärimmäisen korrektia, pilkutettua ja painotettua saksaa, maustettuna paikallisella murteella ja katuslangilla sekä pilkallisilla ilmaisuilla. Osuvasti valitut törkeydet rikkovat hyvin puetun kielen kuosia. Krausilla alatyyliset hetket ovat huipennuksia: ideaalinen on tavallista, ja huipentuma tulee groteskia kautta. Usein se on antikliimaksi.
Krausilla ei ole hyvää sanottavaa psykoanalyysista. Hän oli ilmeisesti liian lähellä Wienin psykoanalyytikkojen vaikutusta, voidakseen muuta kuin vastustaa ja laukoa siitä katkeria mielipiteitä. Otsikkoon viittaava ”Psykonalyysi on yhtä joutavaa kuin myrkyn käyttöohje”, on pikemminkin mielipide kuin ajatus.
”On jo aika, että lapset valistavat vanhempia sukupuolielämän salaisuuksista.”
Tässä yksinkertaisessa aforismissa totuttu ajatuskuvio käännetään nurin. Taustalla kaikuu Freudin huomiot lapsuuden seksuaalisuudesta. Mutta lause ei viittaa lapsen omiin vanhempiin, vaan ehkäpä Wienin kulttuurimiesten pedofilisiin kokeiluihin. Irma -nimisen tytön onneton kohtalo rinnastuu tähän aforismiin.
Krausilla oli 15-vuotiaas Irma rakastajattarenaan, Dionysoksen tytär, kuten hän sanoi. Myöhemmin Krausin inhoama psykoanalyytikko – mies jonka kanssa Irma seuraavaksi seurusteli – oli tytölle vielä pahempi. Hän kehtasi esitellä Irmaa esimerkkinä lapsen auto-eroottisuudesta tutkielmassaan ”lapsivaimosta”. Hänen analyysinsa mukaan tyttö, joka makaa kenen kanssa tahansa, jatkaa sitä mitä imeväinen tekee; laittaa suuhunsa kaiken mitä löytää. Irma itse ei selvinnyt tällaisesta, noin 30 -vuotiaana hän teki itsemurhan.
1900-luvun alun taiteilijoiden ja analyytikkojen toiminnassa oli pöyristyttäviä käytäntöjä. Nykyään Krausin satiiriset aforismit psykoanalyytikoista tuntuvat kuitenkin pelkältä naljailulta. Seuraava aforismikaan ei tee muuta kuin vahvistaa ennakkoluuloja:
”He tonkivat untamme kuin taskuamme.”
Vertauksen muotoon puettu sutkaus vaikuttaa ensin hauskalta. Mutta kun siitä riisuu illuusion, jäljelle jää tuskin muuta kuin fraasi psykoanalyytikosta puoskarina, joka rahastaa asiakastaan. Unien tulkinta esitettään siinä hämäyksenä, yksityisasioiden penkomisena, ja samalla analyytikon kädet tonkivat taskusta rahaa tai jotain muuta yksityistä.
Kraus oli sitä mieltä, että analyytikon ei saa rikkoa unien ja taiteen lumoa. Tosin satiirikkona hän itse oli omistautunut lumon rikkomisille ja harhakuvien paljastamiselle. Usein myös aforismit ovat vain lumoavia kuplia, ilmaisuina voimakkaita mutta ajatuksina huonoja. Krausin aikalainen Arthur Schnitzler kritisoi aforistisesti tuollaisen viisastelun lumoa: ”Ravistele aforismia, niin valhe putoaa ja banaliteetti jää jäljelle”.
Krausin kritiikki psykoanalyysia kohtaan on vanhentunut myös sisällöllisesti, sen voi hahmottaa seuraavasta:
”Useimmat ovat sairaita. Mutta vain harvat tietävät, että he voivat hieman ylpeilläkin sillä. Nämä ovat psykoanalyytikkoja.”
Tässä on kolme lausetta, joista yksikään ei nykyään kestäisi päivänvaloa. Kun afroristinen lumo riisutaan, jäljelle jää asenteellisuus. Ensimmäinen lause, sairaita koskeva ilmaus vaikuttaa asenteelliselta. Siiten jotain uutta ja kiinnostavaa välähtää toisessa lauseessa – ylpeyden ja itsetunnon vahvistamisen mieleen tuova ”he voivat hieman ylpeilläkin sillä”, Voimautumisen mahdollisuus, kuten nykyään sanottaisiin. Mutta nimenomaan tällaista sairaan ylpeyttä Kraus piti haitallisena. Hän katsoi, että analyysi rohkaisee potilasta väärällä tavalla, ja tämä tulee ylpeäksi omista oireistaan (Symptomenstolz).
Eräältä psykoanalyytikolta Kraus sai kuulla aforismien kirjoittamisenkin olevan sairasta, se seksualisoi muodon.
Kultturikritiikissään Kraus oli anti-journalisti, hän vihasi toimittajien kieltä: kielen tulee selkeyttää, eikä olla levittämässä ”tyhmyyden joukkopanoksia”. Kielenkäyttönsä vuoksi sanomalehdet olivat Krausille perikadon sanansaattajia: lehdet eivät vain kerro katastrofeista, vaan hänen mukaansa ne kiihdyttivät fraaseillaan katastrofeja.
Wittgenstein ja analyyttisen filosofian nousu Wienissä, minimalistinen, tarkka ajattelu vastusti pelkällä olemassaolollaan konservatiivista hovikoukeroa. Se arkikielisen ja journalistisen roskan oikominen, mihin Kraus omalta osaltaan paneutui, on sukua loogikkojen pyrkimyksille selventää kieltä.
”Wienissä nollat sijoittuvat ennen ykköstä”
Tässä hyvin tiiviissä, lähes wittgensteinmaisen loogisessa paradoksissa on kommentti Wienin julkisen elämään mitättömyydestä. Miten täydellinen vastakohta tämä on jo pelkkänä ilmaisuna habsburgilaista Wienin hovia teeskentelevää porvariskulttuuria vastaan.
Kiistelevään julkiseen keskusteluun osallistumisen kaikuja voi aavistaa Krausin aforismeista. Hän kirjoitti sekä huoneessaan että kahviloissa, yksityisissä ja julkisissa tiloissa. Wiener moderne oli kahvilakirjailijoiden nousun aikaa ja törmäyksiä konservatiivisyyteen riitti. Itävälta-Unkari ja Franz Josef ja Mozartin kuula.
”Vanhojen tavaroiden kaupassa en pysty asumaan”
Wienin julkisen elämän ikuinen konservatiivisuus ja oopperamaisuus kuvotti Krausia. Ikään kuin Habsburgien hovijulkisuus muuttuisi vaivattomasti uudeksi, kahviloiden ja sanomalehtien julkisuudeksi. Yleisö oli pinnallinen, vähän lukeva yleisö ei tuntenut Krausin tekstejä, mutta julkisuuden henkilön tunsivat kaikki. Wien oli Krausille tarpeellinen epämiellyttävä yleisö, ihmiset joita hän saa alituiseen tervehtiä kadulla ovat hänen kuvittelemansa lukijakunta.
”Kun vastaan monen ihmisen tervehdykseen, se tapahtuu vain siksi että annan heille heidän tervehdyksensä takaisin”.
Kraus vastusti julkisen elämän teatraalisuutta. Mutta silti entisenä näyttelijänä hän teki omasta työstään julkista, ja otti Wienin kirjalliset näyttämöt, kahvilat ja lukutilaisuudet omaksi areenakseen. Kuten Ihanus kirjoittaa Vapauttava kieli -teoksensa Kraus-esseessä:
”Hän pitikin itseään ensimmäisenä kirjailijana, joka kirjoittaa näyttelijämäisesti ja harjaannuttaa tyyliään dramaattisesti.” (Ihanus, 2010, 32.)
Krausin yleisösuhde perustui provosointiin: Berliinin expressionistien ja Zürichin dadaistien tapaan yleisöä ei miellytetty vaan ärsytettiin. Samoin kuin Wiener moderne ja psykoanalyysi, samoin dadaismi ja exspressionismi kiehtoivat häntä vain vähän aikaa. Myöhemmin katsottuna hän kuuluu kuitenkin samaan ilmastoon noiden suuntausten kanssa.
Satiirikko ei voi suhtautua positiivisesti mihinkään, ja se on hänen kohtalonsa, mutta miten suuren palveluksen satiirikko tekee, jaksaessaan hakea heikkouksia kaikesta. Toivottavasti tämän jälkeen Krausia käänntetään enemmänkin.
Karl Kraus: Myrkyn käyttöohje, valikoinut ja suomentanut Juhani Ihanus, Into-kustannus, 167s. 2014