MIRKA KORHOLA (12.4.2015)
Brittikirjailija Caitlin Moranin uusi teos muistuttaa lähtökohdiltaan esseemäistä edeltäjäänsä Naisena olemisen taitoa. Päähenkilönä molemmissa on kirjoittajan urasta haaveileva ja ylipainoinen pienituloisen suurperheen kasvatti, teinityttö, joka kaipaa kiihkeästi seksuaalisia kokemuksia jonkun muunkin kuin itsensä kanssa. Kun minusta tuli tyttö on kuitenkin ennen kaikkea tarina erilaisilla rooleilla leikittelystä. Se kertoo, miten syrjitystä ja itseään nolostelevasta Johanna Morriganista tulee uskalias ja vihainen Dolly Wilde, tavaramerkkeinään Jack Daniels ja Doc Martensit.
Goottikuningatar Dolly ei kuitenkaan synny itsestään, vaikka Johannan itsensä hyväksymisen tuska saakin muutoksen liikkeelle. Dolly on Yhdysvalloista Britanniaan rantautuvan tyttöteollisuuden tuote:
”Uutinen iskee Britanniaan: Yhdysvalloissa tehdään ihan uudenlaisia tyttöjä. Tyttöjä, jotka eivät välitä vitun vertaa. Tyttöjä, jotka uskaltavat, tyttöjä, jotka toimivat, koska toisetkin tytöt toimivat. Tyttöjä, jotka ovat minunlaisiani.
Minä talvehdin, haudun, koteloidun makuuhuoneessani. Tunnen nämä sekopäiset bändit – tytöt ja pojat – läpikotaisin: hekin ovat maanneet sänkyjensä alla tietäen, että heidän täytyy muuttua, että heidän täytyy rakentaa isompi vene. He luovat itseään valkoisessa valossa raivokkaasti, kaoottisesti, ja yrittävät kehittää tulevaisuuden, jossa voivat elää.”
Kun Moran pääsee kunnolla vauhtiin, samankaltaisuudet hänen edellisen teoksensa kanssa sekä liialliset, irtonaiset viittaukset populaarikulttuuriin menettävät ärsyttävyyttään. Ja toisaalta: naiseksi kasvamisesta ruumiillisena prosessina on nimenomaan kainostelemattomasti kirjoitettu niin vähän, että maailmaan mahtunevat hyvin nämä kaksi samankaltaista teosta.
Moran on työväenluokkaisen, seksuaalisesti aktiivisen naisen asialla, tosin kirjailijan feminismi on niin maanläheistä, että se pysyttelee melko heteronormatiivisessa kehyksessä. Johanna tosin suutelee kerran naista, mutta tekee sen vain kiihottaakseen miestä, johon hän on ihastunut. Kuitenkin seksuaalisuus ja minuus näyttäytyvät ennen kaikkea rakennelmina, usein huvittavina sellaisina:
”Lasken yhteensä viisi miestä, jotka muistuttavat Freddie Mercuryä. Vuonna 1990 Wolverhamptonissa viikset ja nahkatakki ovat yhä hyväksytty heterotyyli. En suostuisi harrastamaan seksiä heistä yhdenkään kanssa. Tai suoraan sanottuna luultavasti suostuisin, jos joku heistä ehdottaisi sitä. Se on kuitenkin epätodennäköistä.”
Johannan alias Dollyn tarina on suurimmaksi osaksi hyvän mielen lempeän humoristinen kertomus. Siinä viinaa juodaan siksi, että joku katsoo, eikä siksi että ahdistaa. Huumeisiin ei synny riippuvuutta eikä niihin varsinkaan kuolla. Se, että tullakseen hyväksytyksi ihmisen on oltava niin kuin muutkin, sanotaan myötätunnosta, ei vihasta käsin.
Siksi hämmästyin siitä, että Johanna päätyy lopulta satuttamaan itseään. Se olisi ollut puhutteleva loppu Moranin teokselle: ehkä ihmisen tuotteistaminen ei olekaan leikkiä vailla seurauksia. Hämmennykseni kuitenkin jatkui, kun Johannan kertojanääni äkillisesti astuukin hänestä ulos vuosikymmeniä vanhenneena, kehottaen kokeilemaan yhä uusia rooleja, kiiruhtamaan eteenpäin ihmiseksi tulemisen tavoitteessaan. Sillä jossain odottaisi palkinto: ”Ja paljon myöhemmin, kun juo viiniä – sillä tässä vaiheessa on kehittynyt aikuiseksi ja juo viiniä – voi ihmetellä omaa aikaansaannostaan.”
Parasta Moranin tekstissä ovat rehelliset pohdinnat siitä, mistä seksissä ja seksuaalisuudessa oikein on kyse, ja siitä, etteivät suuret odotukset aina vastaa todellisuutta. Moran ei kertaakaan ohita mahdollista seksikohtausta pelkällä vihjeellä tai äkillisellä kohtausvaihdolla, sillä hän mieltää naiset niin lukijoina, kirjoittajina kuin henkilöhahmoinakin seksuaalisiksi olennoiksi:
”’Naiset’, minä ajattelen, ’voivat pitää seksitelkkaria päällä koko päivän’.
Al kuitenkin nukkuu, joten voin harrastaa seksiä vain itseni kanssa. Pokaan itseäni kymmenen minuuttia ja tulen sitten – rajusti kuin lähes äänetön autokolari – hänen vieressään.
Monenkohan kuolleen miehen vieressä minä tulen itsekseni seuraavien kymmenen vuoden aikana, minä mietin. Montako kertaa tulen yksin, vieressäni liikkumaton tuttavuus, samalla kun aavemaisen kalpea kuu katsoo meitä ikkunasta ja huokaa.”
Valtasuhteet ovat toinen teoksen kiinnostavimmista teemoista. Dolly-Johanna joutuu ottamaan voimakeinoin oman elintilansa kotona, ihmissuhteissaan ja työssään musiikkitoimittajana. Koska hän ei vielä tiedä, kuka hän on, hän joutuu puolustamaan itseään tietynlaisessa roolissa:
”’Sinä olet muuttunut. Kuljet mustissa. Ihan kuin meillä olisi sisällä pullea musta varis, joka ei osaa lentää ulos’, äiti sanoo eräänä päivänä kun laskeudun portaat. ’Pullea musta varis, joka pyrkii ulos ikkunoista. Se on masentavaa. Etkö voisi panna päällesi jotain mukavaa mekkoa?’
’Minä olen musta sisältä, sillä ihmiskehon sisällä ei ole valoa’, vastaan äidille.”
Mutta löytyy muitakin järjellisiä perusteita sille, miksi kannattaa piiloutua synkkyyden taakse, miksi pilkata sellaista musiikkia, josta ei pidä sen sijaan, että todella pitäisi jostakin:
”Siksi että opettelen yhä edelleen kävelemään ja puhumaan, ja on miljoona kertaa helpompaa olla kyyninen ja heiluttaa sanan säilää kuin olla avosydäminen ja seistä ilmapallo käsissä synttärikakun vieressä ja näyttää niin hölmöltä kuin mahdollista. Siksi etten vieläkään tiedä, mitä oikeasti ajattelen tai tunnen, joten viskon kranaatteja niin, että ilma täyttyy savusta samalla kun yritän epätoivoisesti, epätoivoisesti nousta maasta ilmaan, päästä ylemmäksi. Siksi etten ole vielä oppinut sitä kaikkein yksinkertaisinta ja tärkeintä asiaa: maailma on hankala paikka, ja me kaikki olemme särkyviä. Joten on parempi olla ystävällinen.”
Valta kietoutuu perheen, sukupuolen, seksuaalisuuden, markkinatalouden ja tuloerojen ympärille niin, että Johanna selviää siinä kiihtyvässä liikkeessä vain kokeilemalla erilaisia minuuksia, olemalla aina vain jotakin muuta, nopeasti, ettei putoaisi kyydistä, ettei typistyisi yläluokkaisten poikien ”slummihoidoksi”:
”Mitä pitää tehdä, kun on rakentanut itsensä – ja sitten huomaa, että on käyttänyt ihan vääriä rakennuspalikoita?
Palikkatornit kaadetaan ja aloitetaan alusta. Se on teinivuosiksi annettu tehtävä – pitää rakentaa, purkaa ja sitten taas rakentaa, kerta kerran jälkeen uudestaan, loputtomasti, ihan kuin kaupunki nopeutetussa filmissä, se kohoaa nousukaudella ja tuhoutuu sodassa.”
Mutta onko mahdollista, että markkinoilla olevista aineksista ja elämänkaareltaan usein lyhyistä kulutushyödykkeistä kasattu rakennelma saavuttaisi rauhan ehtiessään aikuisikään? Että koittaisi päivä, jolloin aikaansaannos olisi lopullinen. Epäilen sitä hyvin vahvasti. Mutta olenkin tosikko.
Caitlin Moran: Näin minusta tuli tyttö suom. Sari Luhtanen, Schildts&Södeströms, 2015