Lukupiiri (Ayla Brinkmann, Veera Katila, Hannamari Kilpeläinen ja Markus Korvenkangas). 17.8.2015.
Novellikokoelma Puutarhakutsut (1922/1980) on esimerkki varhaisesta modernista proosasta. Mansfieldin tsehovilaiset tilannenovellit kuvailevat äärimmillään vain hetkiä päähenkilön maailmassa, ilman varsinaisia tapahtumia, draaman kaarta tai edes dialogia. Mansfieldin kokoelmassa, esimerkiksi novelleissa “Malliperhe” ja “Kärpänen”, kuvataan yksittäisiä, usein arkisia tapahtumia, jotka eivät kuitenkaan muodosta juonellisia ketjuja.
Kokemuksellisuuden ja hetken kuvaus on Puutarhakutsujen novelleissa tärkeässä osassa ja kerronta keskittyy modernille proosalle ominaisella tavalla mieleen ja tunteisiin. Modernismista kielii samoin sisäisen monologin käyttö kerronnassa. Esimerkiksi “Tuulee, tuulee…” -novelli alkaa päähenkilön keskustelulla itsensä kanssa :
”Yhtäkkiä – kauhistuneena – hän heräsi. Mitä oli tapahtunut? Jotain hirveää oli tapahtunut. Ei – ei mitään ollut tapahtunut. [– –] Kaikki on mennyttä! Mikä niin? Voi, kaikki!” (78.)
Sisäinen monologi kuvaa havainnollisella tavalla henkilöiden kokemia ristiriitoja.
Lukija kärvistelee Puutarhakutsujen hahmojen valintojen edessä useaan otteeseen jopa mielipahaan saakka: selkärangattomina näyttäytyvistä ihmisistä ei tunnu olevan esimerkilliseen tai sankarilliseen toimintaan. Kertomuksissa nuori vaimo pilkkaa miehensä rakkauskirjettä yhdessä ystäviensä kanssa ja vanha nainen viskaa pelastamansa kerjäläistytön takaisin kadulle omaa asemaansa uhkaavan kauneuden tähden. Asetelmat sallisivat henkilöiden tekevän moraalisesti “hyviä ja oikeita” valintoja – monesti he ovatkin jo toteuttamassa hyviä aikeitaan, mutta pyörtävät päätöksensä viime tingassa.
Hennot näkökulman ja fokalisaation vaihdokset kuljettavat novelleja modernismin hengessä soljuen henkilöstä, paikasta ja ajasta toiseen. Modernismin kiistaton vaikutus aikamme kirjallisuuden konventioihin näkyy siinä, miten tällainen näkökulmatekniikka on nykylukijalle
luonnollisuudessaan melkein prototyyppinen kerronnan tyyli.
Novellin “Tuulee, tuulee…” lopulla sisarukset siirtyvät lapsuuden myrskyisestä iltapäivästä hetkessä paitsi ajassa aikuisuuteen, myös paikassa aallonmurtajalta ohi kulkevaan laivaan. Vaikutelma on verraton:
‘Katso Bogey, katso tuonne.’ Iso musta höyrylaiva, pitkä savukiemura perässään tupruten, valaistuin ikkunaluukuin, kaikkialta valaistuna, on lähdössä merelle. [– –] He ovat kannella nojautuen käsikoukussa partaan yli. ‘…Keitä he ovat?’ ‘…Veli ja sisar.’ ‘Katso, Bogey, tuolla on kaupunki. [– –] Tuolla on esplanadi, missä kävelimme sinä tuulisena päivänä. Muistatko? [– –] kuinka monta vuotta siitä onkaan kulunut! (83.)
Puutarhakutsujen novellien jännite rakentuu usein luokkaerojen varaan. Porvarillisen maailman
pinnallisuuden vastapainoksi tarjoillaan työtä tekevien ihmisten karu todellisuus. Mansfieldin
kertomukset keskittyvät naisten maailmaan, jossa luokka näyttäytyy ihmisen perustavanlaatuisena ominaisuutena.
Yläluokan naiset pyörittävät omaa seurapiiritodellisuuttaan yksinvaltijattarina , loputtoman
viehätysvoimaisina, usein turhamaisina ja jopa tylsistyneinä. Porvarisleidit etsivät tyhjään
elämäänsä sisältöä hienostelusta: ostoksista, sisustuksesta ja kutsujen järjestämisestä – tai sitten
rahvaan pelastamisesta.
Puutarhakutsut antaa kuitenkin puheenvuoron myös alaluokkaisille naisille. Tosin vähäosaisten äänellä puhuu yksinomaan stereotyyppisiä raukkahahmoja: nämä duunarit ovat
kovaksikeitettyjä, reippaan tuntuisia, mutta toisaalta luokkansa vankeja siinä missä
yläluokkaisetkin. Jos toisten tuleekin elää käytöstapojen ja sosiaalisen etiketin rajoittamina, myös
työläisnaisten kohtalo on ennalta määrätty: mikäli ei päädy nuorena naimisiin, siivoaa vielä
eukkonakin toisten nurkkia.
Puutarhakutsujen henkilökavalkadin miehet ovat usein uhreja, avuttomia ja voimattomia naisten
hallitseman seurapiirielämän edessä, jopa vieraantumiseen tai syrjäytymiseen asti. Todellinen elämä tuntuu jo tapahtumapaikkojenkin puolesta sijoittuvan perheen, naisten ja lasten keskelle. Mies ja isä on etäinen hahmo, joka mahdollistaa työssäkäymisellään tämän todellisen elämän jääden itse sen ulkopuolelle.
Luokkajakoa ei eksplisiittisesti kyseenalaisteta vaan lähinnä kuvaillaan: poikkeuksen tekevät
nuoret, lapsuuden ja aikuisuuden välillä keikkuvat yläluokkaiset tytönhupakot. Kokoelman
nimikkonovellin Laura haikailee työläistytöksi:
Miksi hänellä ei voinut olla ystävinä työmiehiä pikemmin kuin niitä tylsiä poikia, joiden kanssa hän tanssi ja jotka tulivat heille sunnuntaisin illalliselle? Hän viihtyisi paljon paremmin tällaisten miesten parissa. Kaikki on mielettömien luokkarajojen syytä. [– –] No, omasta puolestaan hän ei tuntenut luokkarajoja. Ei hitustakaan, ei tippaakaan…[– –]
Osoittaakseen vain kuinka onnellinen oli, näyttääkseen pitkälle hepulle kuinka kotoiseksi hän tunsi olonsa ja kuinka hän halveksi typeriä sovinnaisuussääntöjä, Laura haukkasi ison palan voileivästään katsellessaan pientä piirrosta. Hän tunsi aivan olevansa työläistyttö. (176.)
Lapset puolestaan elävät jonkinlaisessa luonnontilassa luokkakysymyksen suhteen. Esimerkiksi
“Nukkekoti” -novellin lapset eivät käsitä, miksi heidän ei sovi leikkiä köyhälistön lasten kanssa.
Lapsien rooli novelleissa onkin usein totuudenpuhujan, viattoman, reilun ja jopa sankarin rooli.
Mielenkiintoista on, kuinka vapaasti kasvatetuilta lapset vaikuttavat, eivät niinkään vanhempiensa
omaisuutena. Usein yläluokkaiset lapset kuitenkin vaikuttavat novellien ainoilta aidosti onnellisilta
henkilöiltä.
Katherine Mansfield: Puutarhakutsut, W&G (1980) The Garden Party and Other Stories (1922).