Nuket lievittävät sodan kauhuja RIITTA VAISMAA (7.11.2015)
Jacobin takissa on hyvät ainekset. Eva Weaver on valinnut romaaniinsa kiinnostavat ja koskettavat teemat. Olisin suonut kirjailijan näkevän reilusti vaivaa ainesten tiivistämiseen ja valikoimiseen. Hän on käyttänyt yhteen teokseen kahden tai jopa kolmen ainekset. Kaikkea on niin paljon, että lukija uupuu. Samantyyppiset kohtaukset toistuvat ja toistuvat.
Aikanaan asiat toki todellisuudessa toistuivat. On järkyttävää, että näin tapahtui, kun kyseessä oli julma joukkotuho. Kirjailijan taito on tuoda toistuvuus esiin muutoin kuin kuvaamalla hätää, pelkoa ja julmuutta ja näiden vastapainona myös rakkautta ja välittämistä uudestaan ja uudestaan.
Jacobin takin näkökulma on enimmäkseen lasten, nuorten ja nuorten aikuisten, mikä on raikas lähestymistapa holokaustista kirjoittamiseen. Romaani on myös opettavainen. Varsinaiseksi tendenssiromaaniksi en romaania silti luokittele. Jacobin takista olisi saanut reippaasti karsien hyvän nuorisokirjan. Julmaa teemaa värittävät nuori rakkaus sekä jännitys ja uskomattomat sattumat.
Eva Weaver (s. 1966) on syntynyt Saksassa. Hän asuu Isossa-Britanniassa Brightonissa. Hän on taideterapeutti, elämäntapavalmentaja ja performanssitaiteilija sekä šamanismin harjoittaja. Jacobin takki on hänen esikoisromaaninsa.
Jacobin takin keskushenkilö on Puolan juutalainen poika Mika, joka on romaanin alussa vähän toisella kymmenellä, Varsovan gheton tuhoutuessa noin 15-vuotias. Mika elää rauhallista elämää äitinsä ja isoisänsä kanssa, kunnes pakkotoimet juutalaisia vastaan tavoittavat pienen perheen. Poika perii isoisän takin, josta hän löytää lukemattomia piilotaskuja ja taskuista käsinukkeja. Samalla poika perii elämäntehtävän, ilon tuomisen erityisesti lapsille.
Takki, taskut ja nuket johdattavat Mikan mm. gheton orpokotiin ja lastensairaalaan. Nuket vievät hänet myös saksalaissotilaiden kosteisiin ja brutaaleihin illanviettoihin, kun eräs sotilas näkee Mikan taidot ja haluaa tarjota ohjelmaa aseveljilleen. Mika on asiasta kauhuissaan mutta ei näe muuta vaihtoehtoa kuin suostua, jos aikoo säästää henkensä. Hän saa hieman ruokaa palkakseen, mikä ei ole nälänhädässä eläville vähäinen asia. Mika oppii käyttämään yhteisönsä hyödyksi käyntinsä gheton muurien ulkopuolella. Hänet värvännyt Max pitää pojasta ja yrittää jopa hieman auttaa. Pian palkkioleivän sisältä paljastuu lääkkeitä. Mika ottaa isoja riskejä, kun hän omasta mielestään häpeällisillä käynneillään onnistuu salakuljettamaan useita vauvoja ghetosta varmasta kuolemasta uusille vanhemmille arjalaiselle puolelle.
Juutalaisten olot ghetossa kurjistuvat koko ajan, kunnes alkavat kuljetukset kuolemanleireille. Mika onnistuu piilottelemaan ja jatkaa työtään lasten hyväksi. Hän saa Maxin ylittämään valtuutensa ja pelastamaan, tosin vain tilapäisesti, Mikan äidin ja tädin hengen. Kun ghettoa ollaan lopullisesti tyhjentämässä, Mika liittyy vastarintajoukkoon. Lähes kaikki joukosta tapetaan, kun saksalaiset hyökkäävät kaasun ja liekinheittimien voimin gheton alla oleviin bunkkereihin.
Mika onnistuu pakenemaan ja muuttaa USA:han vuonna 1948. Jacobin takki alkaa nykyajasta ja New Yorkista, missä vanha Mika kertoo koko tarinansa tyttärenpojalleen, ensimmäistä kertaa kenellekään.
Mikan nuket tuovat iloa ja kevennystä raskaaseen aikaan, samoin suvantoja lukijalle. Mikan nukeista tärkein on prinssi, eräänlainen Mikan alter ego tai parempi puoli. Henkensä edestä hän joutuu antamaan prinssin Maxille, joka haluaa viedä sen lahjaksi suurin piirtein Mikan ikäiselle pojalleen. Prinssi palaa takaisin omistajalleen tämän elämän viime hetkellä New Yorkissa.
Tässä jo olisi yhden romaanin ainekset ja hyvä draaman kaari.
Tosin prinssin paluusta vanhan Mikan käsiin kirjailija kertoo vasta aivan romaanin lopussa, missä myös vastapuolet kohtaavat. Jonkinlainen anteeksianto tai ymmärrys on mahdollinen.
Eva Weaver haluaa kuitenkin kertoa prinssin koko tarinan ja sitä kautta Maxin vaiheet aina Siperian sotavankeudesta, uskomattomasta pakomatkasta pakkotyöleiristä paluuseen kaikkiaan 13 vuoden sotaretkeltä kotiin muuttuneena miehenä ja muuttuneeseen maailmaan. Weaver mahduttaa romaaniinsa vielä Maxin lapsen ja lapsenlapsen kohtalot.
On kunnioitettavaa antaa eri tahoille puheenvuorot sotaan ja erityisesti joukkotuhontaan, jossa surmattiin kuusi miljoonaa juutalaista ja myös ajettiin maan alle ja maanpakoon lukemattomat määrät ihmisiä. Weaver valottaa holokaustin vaikutusta, sen aiheuttamaa syyllisyyttä ja ihmismielen taakkaa. Kirjailija antaa Jacobin takissa numeroille kasvot.
Weaver on kirjoittanut Mikan ja Maxin tarinoihin yhtäläisyyksiä. Kun Mika kertoo tarinansa lapsenlapselleen, Max puolestaan pystyy – hänkin vasta vanhana – kertomaan oman tarinansa ja samalla osan Mikan tarinaa pojalleen, joka puolestaan kertoo kaiken tyttärelleen. Maxin perheessä syyllisyyden taakka jatkuu ainakin kolmessa polvessa. Kuluneen ja paljon nähneen prinssinuken Mikalle tuo Maxin pojantytär, nukketaiteilija hänkin.
Miksi tämän ylen sentimentaalisen ja koskettavan tarinan lukeminen uuvuttaa? Toisteisuuden ja yksityiskohtien valtaisa määrä ei ehkä yksinään selitä lukemisen ajoittaista hankaluutta. Koska en ole tutustunut alkuteokseen, en voi arvioida, onko suomennoksella osuutta asiaan. Ehkei, ehkä kaikkea vaan on kovin ylenpalttisesti, niin tapahtumia kuin tunteitakin.
Eva Weaver: Jacobin takki (The Puppet Boy of Warsaw). Suom. Anna Lönnroth. WSOY 2015. 359 s