Mutta miten lasten käy? MARJATTA RIPSALUOMA (10.2.2016)
Mietin kirjan luettuani kuinka vanha Toni Morrison on. Onneksi takakannessa se sanottiin, syntynyt 1931. Siis hän on tänä vuonna 85-vuotias. Toni Morrisonin en kyllä ole ikinä kuvitellutkaan jäävän eläkkeelle.
Vanhuudessa on kaikenmaailman vaivojen kompensaationa kokemus ja muisti. Tämä on selvästi muistia ylistävä kirja, se näkyy jo ihmisten ikäskaalassa. Henkilöitä on Morrisonin itsensä ikäisistä aivan pentuihin, jotka väittävät pystyvänsä elämään vaikka se näyttää aika kamalalta koikkelehtimiselta.
Kun on kysymys Amerikan mustasta väestöstä, niin muisti on vielä tärkeämpi harjoitettava kuin parempiosaisten vaaleaihoisempien suhteen. Muistaa antaa tukea niille asioille jotka pitää vielä tehdä, työt eivät lopu. Että se koko porukka pääsisi elämään samalla tavalla kuin valkoihoiset? En usko että siitä voi enää olla kysymys. On kulunut liian pitkä aika ja orjuuttakin sentään kesti ja sen avulla valkoihoisista tuli niitä mitä ne nyt ovat. Mustista on tullut oma väestönsä monien valtioiden sisään, mutta kullakin valtiolla on aina erikseen musta keskiluokka ja yläluokka ja työväenluokka, joka viime mainittu taitaa liudentua työttömiin.
Rodut on kulttuurinen asia, ei biologinen. Sama pätee rasismiin.
Päähenkilö, Bride, on musta tyttö, eikä tässä tarkoiteta mustaa entisessä merkityksessään ”neekeri” vaan oikeasti eebenpuun väristä tyttöä. Olen kuullut siitä, että värillä on väliä myös mustan väestön keskuudessa. Olen sitä paitsi nähnyt palasen eebenpuuta kauan sitten, sattumalta juuri Amerikassa. Se oli mustan kuningattaren nappula shakkipelissä. Puu oli hämmästyttävän painavaa. Import Plazassa sanoivat että puut kasvavat Afrikan sademetsissä.
Edellinen lukemani Morrisonin romaani oli nimeltään Armolahja, joka kertoi myös naisten sukulinjasta, miten he katsovat lastensa, äitiensä ja lisäksi vielä emäntiensäkin suuntaan ja rakentavat elämäänsä siitä. Suhteet ovat selvinä heidän muistissaan.
Armolahja on kertomus orjuuden ajalta. Siinä kaikki on liikkeessä, joskus tuntuu että jopa metsä liikkuu. Lapset oppivat sen liikkeen äkkiä. Laskeskelin että sen kirjan tapahtumat sijoittuvat suunnilleen 1600-1700-luvun taitteeseen, jolloin ihmisiä saapui kaikkialta Amerikan mantereelle. Myös orjalaivat tulivat.
Naisten osa on kaiken työn, synnyttämisten ja huolehtimisten lisäksi muistaa. Tuskin on sattumaa että Alex Haleyn kirja Juuret on kertomus nimenomaan orjista. Piti kyetä muistamaan sukunsa, koska ihmisoikeuksia ei ollut, siis ei luku- ja kirjoitustaitoa. Haleyn kirjan muistamat ihmiset, varhaisimmat, joutuvat orjanvälittäjien pyydystämiksi ja sitä tietä pitkälle laivamatkalle.
Mutta ajan kulusta saa parhaimman kuvan kun muistaa, että Alex Haley oli vanhempieni ikäpolvea. Olen Morrisonia 15 vuotta nuorempi.
Tarinoita
Tämä uusi kirja kertoo nykyajasta. Se julkaistiin viime vuonna Amerikassa ja siinä kerrotaan nuoresta aikuiseksi kasvamisesta tänä päivänä. Eebenpuun värinen Bride päättää pukeutua aina valkoisiin vaatteisiin. Sillä tavalla hän saa ihmiset huomaamaan itsensä ja pääsee eteenpäin.
Tapa millä Bride tekee muodonmuutoksen on itsestään tietoisen, voimakkaan ihmisen teko. Mutta kirjan henkilöt ovat kaukana kliseisistä mustan väestön kuvista. Silti tuossa ilman muuta käytetään yhtä klisettä hyväksi: mustat ovat ylpeä väestönosa.
Kirja ei ole paksu. Siinä on silti tarinoita kuin hyvin paksussa kirjassa. Luvut kulkevat kirjan ihmisten nimien mukaan: esimerkiksi Brooklyn, Sofia, Sweetness, sitten on lisäksi päälukuja kaikkiaan neljä. Nimet kertovat kenen pään sisällä ollaan.
”Nina Simone kuulosti turhan aggressiiviselta ja sai hänet ajattelemaan muuta kuin itseään. Hän vaihtoi hillittyyn jazziin, joka sopi paremmin auton nahkaisen sisustukseen ja tyynnytti taustalla ahdistusta, joka hänen oli saatava nujerretuksi. Hän ei ollut eläessään tehnyt mitään näin uhkarohkeaa.”
Tässä Bride on lähdössä jäljittämään Booker-nimistä poikaystävää, hyvin pienestä paikasta, jonka nimi oli Whiskey. Paikka sijaitsi Kaliforniassa ja löytyi, kun Bride vei lapun kanikonttoriin ja löysi sieltä Bookerin trumpetin. Sitten löytyi myös yksi jännittävä nimi lisää, Olive Q. Olive. Loppuosa kirjasta tapahtuukin sitten Kalifornian maaseudulla ja on jopa jännittävä.
Luoja lasta armahtakoon on hyvä kirjan nimi. Se kuulostaa negro-spirituaalilta. Morrison on liikkunut Amerikan eri osissa ja osaa kuvata täsmällisesti saapumisen uuteen paikkaan. Kaikki kirjan henkilöt eivät ole mustia. On valkoihoinen pikkutyttö, jonka hippipariskunta on vuosia sitten pelastanut sateesta, tytön äiti oli nostanut ulos ulko-ovesta ehkä 5-6-vuotiaana, eikä Rain-nimiseksi nimetty tyttö tahdo enää takaisin:
’ ”Miksi? Miksi äitisi sillä lailla teki?” Miksi kukaan tekisi sellaista lapselle, Bride ihmetteli. Edes Sweetness, joka ei vuosikausiin sietänyt katsoa tai koskettaa häntä, ei ollut koskaan heittänyt häntä ulos.
”Siksi kun purin sitä.”
”Ketä sinä purit?”
”Yhtä äijää. Vakituista. Yhtä niistä joitten äiti antoi tehdä mulle silleen. Hei, kato! Mustikoita!” Rain penkoi tienvarren pusikoita.
”Hetkinen”, Bride sanoi. ”Mitä ne sai sulle tehdä?”
Bride huomaa, että joillakin on voinut olla asiat vielä huonommin kuin hänellä itsellään, eikä hänellä ehkä ihan ollut huonosti ollenkaan. Nuorena suhteellisuudentaju voi olla kadoksissa. Mutta kyllä kai tässä on myös opetus: rotujen väliset roolit voivat olla täysin pielessä. Stereotypioita pitää välttää.
Morrison siirtyy kirjassa päänsisäisestä puheesta oikeaan puheeseen ja päinvastoin. Kirjassa on aika paljon puhetta ja niin kutsuttua toimintaa myös. Niin hyvin pikkutyttö tulee tässä kuvatuksi, että voi hyvin kuvitella hänen olevan joku niistä kadoksissa olevista lapsista ja nuorista, joiden kasvot voivat katsella ihmisiä aamiaismuropaketista: Oletteko nähneet tätä lasta.
Lapsia ei katoa ainoastaan sisällissotia käyvistä maista. Heitä katoaa myös Euroopasta ja Amerikasta, rikkaasta pohjoisesta.
Suuri tarina
Tätä kirjaa en ole lukenut englanniksi, joten en voi sanoa suomennoksesta muuta kuin tavallisen huomion, että suomennokseen ei tule kiinnittäneeksi huomiota. Kieli ei tee lukemisesta ollenkaan vaikeata. Niinpä Sivill on onnistunut luomaan kielellisesti tasapainoisen teoksen.
Suomennos toimii. Mustien puhuma puhekieli voi olla todella vaikeata ymmärtää. On hyvä ettei suomentaja väkisin yritä tehdä mustaihoisista esimerkiksi itäsuomalaisia, vaan käyttää yleispuhekieltä.
Kirja on tärkeä puheenvuoro siksi, että vuosikymmeniä, oikeastaan 1950-luvusta lähtien, on puhuttu mustien alueiden perheiden matriarkaatistumisesta. Ilmiö on todennäköisesti tosi, koska tilastojen mukaan mustien perheistä on suuri osa on yksinhuoltajaperheitä. Perheiden isät ovat lähteneet.
Usein mustien perheet ovat keskivertoa suurempia ja sitä myötä köyhyys asettuu kotiin pysyvämmin kuin monien muunväristen ihmisten kotiin. Mustien nuorten miesten työttömyys on hyvin yleistä. Mustat myös joutuvat vankilaan useammin kuin muiden amerikkalaisten yhteisöjen jäsenet. Viimeisten vuosikymmenten aikana yksityisvankiloiden rakentaminen on ollut kukoistava bisnes.
Näitä uutisotsikoita tulee mieleen. Mutta on tämä myös aivan vain lukunautinto. Kyllä nobelistin kirjaa kelpaa lukea.
Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon. Suom. Kaijamari Sivill, Tammi, Keltainen kirjasto. 2016, 180 s.