Toimistoapulainen ja finanssikapitalismi RISTO NIEMI-PYNTTÄRI (12.11.2016)
Työtön nuori mies Joseph Marti pääsee konttoristiksi insinööri-yrittäjän toimistoon sveitsiläisessä pikkukaupungissa 1904 tienoilla. Vieraantuneelle ja työttömälle nuorelle tarjoutui niin sanotusti mahdollisuus löytää paikkansa yhteiskunnassa – ja Joseph päättää tehdä kaikkensa uuden firmansa puolesta. Työn lisäksi hän saa huoneen sekä ruuan Toblerin talosta, ja niin hän päättää olla kaikin tavoin avuksi myös perheessä.
Nyt kun Walserin romaanin maailma on jo kadonnut – mutta liike-elämä pysynyt – voimme nähdä millainen on apulaisen työ sen modernissa syntyvaiheessaan. Hänen työnsä tapahtui pelkästään markkinointiin ja sijoitustoimintaan liittyvällä alueella, siis samassa finanssikapitalismin ytimessä mikä myöhemmin on räjähtänyt valloilleen.
Tekniset innovaatiot, joita firman johtaja teki, olivat naurettavia, mutta yleispäteviä. Se kertoo surullista kieltään väärään suuntaan kehittyvästä yrittäjyydestä. Johtaja on keksinyt reklaami-kellon, julkisiin tiloihin asennettavan kellon, jonka kotkan siipiin voi ostaa mainostilaa. Varmaankin vain eräs versio aikansa buumista, jossa omaperäistä olivat vain kotkansiivet. Johtaja yritti läpimurtoa myös aseteollisuuden alueella. Enteellisesti maailmansotien alla hän oli kehittänyt poleteilla toimivan panosten jakeluautomaatin. Molemmilla keksinnöillä on symbolinen merkitys, ja varsinkin reklaami-kello – jonka prototyyppi on konttorissa – vaikuttaa erityisen uhkaavalta ajan mittaajalta tilanteessa, jossa rahaa ei tule yritykseen, sitä vaan kuluu koko ajan. Kirjoittaessaan markkinointikirjettä reklaami-kelloon sijoittamisesta, konttoristi tuumii:
”Se on kuin pieni lapsi, sellainen kello, kuin omapäinen lapsi, joka tarvitsee jatkuvaa uhrautuvaa hoitoa eikä edes kiitä siitä. Edistyykö tämä hanke oikeastaan ollenkaan, kasvaako tämä lapsi? Sitä ei juuri huomaa. Keksijä rakastaa keksintöjään. Tästä kalliiksi käyvästä kellosta on tullut Toblerille melkein sydämenasia. Mutta mitä mieltä muut ovat hänen ideastaan? Idean on tempaistava muut mukaansa, sen on tehtävä vaikutus, muutoin sen täytäntöönpano käy hankalaksi. Minä itse kyllä uskon vakaasti mahdollisuuteen, että se toteutuu, ja uskon siihen siksi, että se on minun velvollisuuteni.” (28)
Konttoristin tehtävä – raadollisesti sanottuna – oli hätistää velkojia ja houkutella sijoittajia. Sata vuotta sitten tämä finanssitoiminta tapahtui kohteliaina vierailuina ja ystävällisinä kirjeinä. Perintätoimistojen nykyinen töykeys, lisämaksut ja ulosottogiljotiini eivät tulleet kuuloonkaan. Konkurssin partaalla oleva, teknisiä innovaatioitaan kehittelevä johtaja saattoi säilyttää arvokkuutensa, koska konttoristi otti iskut vastaan.
Vaikka yrittäjäperhe on matkalla kohti vääjäämätöntä vararikkoa, ylellistä elämää pidetään kuitenkin yllä ja juhlia järjestetään. Romaani etenee episodeittain, se koostuu tapahtumista konttorilla ja talossa sekä päähenkilön mietteistä ja kirjeistä. Mitään suurta juonellista käännettä – taloudellista romahdusta – ei tapahdu, vaikeudet kasautuvat vähitellen. Lopulta konttoristi havahtuu siihen että hänen on lähdettävä.
Walserin romaani on rinnastettavissa Thoman Manin Buddenbrookeihin (1901), romaaniin Lübeckiläisen yrittäjäsuvun noususta ja tuhosta. Walser vaihtaessaan näkökulmaa yrittäjäperheeseen tulee avanneensa lukijalle merkillisen apulaisen sielun. Walserin romaanin on nähty aloittaneen eräänlaisen apulaisromaanien genren, jonka Walserin omituisia apulaisia ihaillut Franz Kafka samantien huipensi vielä omituisempiin apulaisiin.
Konttoristi sielunelämä osoittautuukin varsin omituiseksi, ja samalla varsin tyypilliseksi 1900 -luvun alun liikeyrityksessä toimivan apulaisen sieluksi.
”Olenko minä todella heittäytynyt koko sydämestäni siihen mukaan? Täyttääkö se minun ajatukseni? Pakko tunnustaa, että mietin aivan liian usein ihan muita asioita. Mutta se, arvon herra konttoristi on petosta. Sukella nyt lopultakin reippaasti toisen asioihin, sinähän syöt toisen leipää…” (49)
Konttoristi elää Toblerien perheessä, osallistuu siihen, eikä ajattele omaa elämäänsä muuten kuin eräänlaisena pakkona, joka tulee esille sunnuntain vapaa-aikana. On kuvaavaa, että johtaja kehottaa häntä juhlimaan lauantai-iltaisin kaupungissa, mutta Josef saa aikaiseksi vain turhan vierailun entisen ihastuksensa luokse, sekä turhan yrityksen juopotella. Kaikki hänen energiansa menee työpaikkaan ja eräänlaiseen perheeseen.
Konttoristi ei ajattele menneisyyttä, hän on tietoisesti unohtanut paitsi lapsuutensa myös edellisen elämänvaiheensa. Walser tuo tämän taitavasti esiin siten, että ihmisiä menneisyydestä tupsahtaa konttoristin tielle, ja vasta tämän jälkeen tulee ilmi, että kyseessä on esimerkiksi hänen entinen työnantajansa tai nuoruuden tuttu.
Päähenkilö yrittää pitää päiväkirjaa, mutta itsetietoinen tarkkailu tyssää alkuunsa. ”Olen lähtöisin hyvästä perheestä, mutta minusta tuntuu että kasvatukseni on jäänyt pintapuoliseksi. Lyhyt lapsuuden muistikuva riittää, loput hän päättää unohtaa ja toteaa vain olevansa jotenkin outo.
Toblerien perheessä konttoristi tuntee sympatiaa kaltoin kohdeltua lasta kohtaan. Jostain syystä äiti inhoaa toista tyttäristään, Siviä. Ja siksi tästä onkin kasvanut vastenmielinen pieni olento, joka on alistettu palvelustytön sadistiseen komentoon. Tässä henkilöhahmossa Walser tulee piirtäneeksi järkyttävän kuvan hyvän perheen jumuudesta 1900-luvun alussa.
Konttoristi käy usein uimassa, mieluiten kylmässä vedessä rauhoittuen, kyseessä ei kuitenkaan ole säännöllinen rutiini, vaan pikemminkin äkkinäinen mielihalu. Lähes milloin tahansa hän päättää pulahtaa läheiseen järveen rauhoittumaan.
”Mikä pehmeys, mikä heleys ja kimallus. Ja paljaat herkkätuntoiset käsivarret leikkasivat tätä märkää, puhdasta, hyvää tekevää alkuainetta, tätä suuremmoista syvää nestettä, missä pääsee joka potkulla pienen matkaa eteenpäin alhaalta nousevien lämpimien ja viileiden virtausten kannattelemana. Sitten hetkeksi kokonaan veden alle, hengittämättä, suu ja silmät kiinni, jotta rinnan riehakkuus tulisi kastelluksi ja joka paikka saisi osansa tästä hurmasta.” (29)
Walser itse eli psyykkisten vaikeuksien keskellä, ajautui psykoosiin 50-vuotiaana, diagnosoitiin skitsoreeniseksi, ja lopun elämänsä hän eli mielisairaalassa – tai vaeltelemalla luonnossa. Walserin kerrotaan kuljeskelleen itsekseen päiväkausia, sellaiselle retkelle hän kuolikin.
Vararikon uhatessa taloa konttoristi pakenee yhä useammin luontoon, yön kuvauksissa mieli ja maailma voivat ikään kuin pirstaloitua rauhassa:
”Hän kuuli pöllön huhuilua läheisestä metsästä. Harvakseltaan jokunen talo, pari empivää ääntä, ja yhtä äkkiä siellä täällä valo, häilähtelevä, jonkun myöhäisen kulkijan kädessään pitelemä, tai rauhallinen, puoliksi peitetyn ikkunan takana palava. Miten hiljaista tässä pimeydessä … Yhtäkkiä hänelle tuli taas mieleen, että hän olisi muka ”omituinen ihminen”. Mitä omituista hänessä oli? Se että kuljeskeli yöllä ympäriinsä, olihan se toki omituista, sellaista nautintoa saattoi kyllä kutsua omituiseksi.” (137)
Walserin kerronta on häilyvää, siinä ei aina tehdä eroa henkilöiden ajatusten ja kertojan ajatusten välille. Hieman samoin kuin harrastaja, joka saattaa joskus unohtaa antaa henkilöhahmonsa puhua itse. Joskus päähenkilöllä on ikään kuin kertojan leukaperät. Tai kuten Erkki Vainikkala toteaa mainioissa jälkisanoissaan, että kertojan ääni ”sulautuu siihen, miten kuvauksen kohteet asian kokevat tai mihin tietyt kielen skeemat kuvauksen vievät”(259).
Nuo kielen skeemat ovat Walserilla joskus tarkoitustaan voimakkaampia. Esimerkiksi personifikaatio, johon Walser on mieltynyt, ei seuraavassa kuvauksessa tunnu hellitävän millään:
” Kotona oli huoli jokapäiväisestä leivästä ruvennut koputtelemaan ikkunoihin, raottamaan verhoa pystyäkseen mukavasti tirkistelemään Toblerin huvilan sisätiloihin, seisoskelemassa ovenpielessä muistuttelemassa ohikulkevia epävarmuuden tunteesta. Huoli oli nyt jo hiukan kiinnostuneempi kuin kesällä. Se seisoskeli toistaiseksi paikallaan ja tutki maaperää, muutoin se pysytteli hiljaa. Sille riitti että sen läsnäolo aika ajoin aistittiin, se oli kohtelias ja varovainen ” (142).
Kertojan ja konttoristin ääni sekoittuu hienosti kohdissa joissa firmasta lojaalilla tavalla ajattelevalle konttoristille kertoja antaa satiirisen kruunun. Usein konttoristin itsetutkiskelut muistuttavat moraalisia saarnoja siitä, millaista ihanteellinen firman palveleminen olisi. Muuten konttoristi on joko ujo tai aggresiivinen, hän saattaa puhutella pomoaan töykeästi ja on sen jälkeen selittämättömän hyvällä tuulella.
Konttoristin lisäksi myös johtaja saattaa siirtyä henkilöhahmosta kertojaksi. Esimerkiksi konkurssin partaalla ollessaan johtaja pitää pubissa moraalisaarnan suurten ideoitten miehestä, jonka merkittävät pyrkimykset tallotaan maahan: ”Kun terveellä miehellä on ideoita ja hän panee sen vuoksi kaikkensa peliin …” j.n.e. Aikaa sitten kadonneen 1900-luvun alun moralistisen esityksen pyrkimyksenä on hehkuttaa johtajaa itseään.
Walser käyttää runsaasti ja kiinnostavalla tavalla passiivimuotoja. Perinteisesti ne kuuluisivat kertojan repertoaariin, mutta Walser laittaa useinkin henkilöhahmonsa passiiviin, ja saa siten esiin outoja mielentiloja – jotain erityisen harvinaista subjektitonta olemisen tilaa.
Kerronta tekee ympäristöstä aktiivisen tekijän samalla kun antaa ihmisille passiivisen roolin. Kuvatessaan sitä, miten syksy muuttaa ilmapiirin käykin niin että subjekti katoaa tunnelmaan:
Kun syksy on kauneimmillaan ”silloin voitiin taas syödä ulkona puutarhassa, ja sitten sitä seisoskeli siellä ja nojasi ristikkoon ja mietti, saattoiko olla että tämän saman oli jo kerran nähnyt, kenties jossain nuoruudessa (…) Järven pinnan yli katsoessa tuntui tulevansa kauniiden, hyvää tekevien sanojen puhuttelemaksi, eikä se edellyttänyt edes että oli konttoristi.” (140)
Ilona Nykyri tuntuu onnistuneen erityisen hyvin käännöksessään. Näissälkin kohdissa hän tuo hyvin suomen kielelle tietyn subjektin katoamisen vallitsevaan tunnelmaan. Kertoja ei selosta kokemusta minän sulautumisena – new age mielikuvia luomalla – vaan tekee sen antamalla passiivin nousta etualalle. Aika ja identiteetti katoavat, kun syksyn kauneus on aktiivinen tekijä, se lienee antanut aiemminkin tämän saman kokemuksen kertojalle. Nytkin se tulee ja puhuttelee jotain muuta tasoa minuudessa, kuin kokijan työminää.
”Ja vielä tämä raikkaus, tämä hiljaisessa, vilpoisessa liikkeessä olevien puiden kahina. Pystytkö sinä tekemään töitä? Olemaan hyödyksi.”
Näin siis passiivinen syystunnelma katkeaa: subjekti kutsutaan äkkiä esille ja asemiin sinä-sanan myötä. Samassa jaksossa myös muiden henkiöiden kuvaus perustuu samaan strategiaan. Kun firman johtaja matkustelee, ja sekin on ilmaistu passiivissa. Joku ”nousee tärkeä asiakirjasalkku kainalossaan junaan, matkustaa sillä minne lie maan ääriin, ryhtyy juttelemaan matkustavaisten kanssa …”
Walserin edellisen suomennoksessa Kävelyretki ja muita kertomuksia, on mukana ns. Berliinin kauden tekstejä, jotka ovat kirjoitettu samoihin aikoihin kuin Konttoristi. Maailmankirjoihin tekemässään katsauksessa Erkki Vainikkala luonnehtii Walserin Berliinin kauden proosatyyliä yhteiskunnallisemmaksi ja satiirisemmaksi kuin myöhemmin. Kiinnostavaa on myös se, millä tavalla konttoristien lisäksi myös muut apulaiset kiinnostivat Walseria siihen aikaan:
”Sveitsistä lähtöä seurannut vajaat kymmenen vuotta kestänyt aika Berliinissä poikkeaa myöhemmistä vaiheista muun muassa siinä suhteessa, että yhteiskuntakriittiset ja satiiriset äänenpainot ovat voimakkaampia. Tämä tulee näkyviin ennen kaikkea tuona aikana kirjoitetuissa, muodoltaan omintakeisissa romaaneissa, kuten mielentyhjennys-instituuttia kuvaava Jakob von Gunten (jonka päähenkilön sanotaan olleen mallina Kafkan Linnan maanmittari K:n kahdelle apulaiselle).”
Robert Walser: Konttoristi, suom Ilona Nykyri, jälkisanat Erkki Vainikkala.Teos 2016
Risto Niemi-Pynttäri on kirjoittamisen dosentti, lehtori Jyväskylän yliopistosta