Haavoitettu lapsuus on julma taakka RIITTA VAISMAA (4.6.2017)
Pieni elämä on rankka lukukokemus. Ei siksi, että sen lähes tuhatta sivua on välistä hankala pitää hyppysissään. Pieni elämä on lähes sietämättömän tunteikas, julma, fyysinen, epäoikeudenmukainen. Pienen elämän lukeminen on aika ajoin pakko keskeyttää, kun pakahduttavakaan hyvyys ei voi korjata aina uudella vyöryllä ja uusin kierroksin tajuntaan tulvivaa pahuutta.
Pieni elämä alkaa melko kevyen tuntuisesti. Neljä collagessa samassa opiskelija-asunnossa ystävystynyttä nuorta miestä on aloittamassa koko lailla tyhjästä aikuista elämäänsä New Yorkissa. Ensimmäisen kerran keskeytin lukemisen jossakin vähän toisen sadan sivun tietämissä. Mietin, jaksanko lukea lähes yhdeksän ja puoli sataa sivua nuorten miesten toilailuja.
Romaanin alku osoittautui kuitenkin aivan perustelluksi. Hanya Yanagihara taustoittaa siinä päähenkilöidensä elämän rakennuspuut. Jo alussa on selvää, että yksi neljästä on erilainen kuin muut. Judella on fyysisiä vammoja, joiden syistä hän ei avaudu kuten ei muustakaan taustastaan. Jude on vakavampi kuin muut, ammatillisesti jo muita pidemmällä, kunnianhimoisin joukosta. Kaikkien kohtalot näyttäytyvät hiljalleen suhteessa Judeen, jonka ympärillä on havaittavissa määrittelemätön uhka ja vaara.
Pienen elämän voi nähdä kuvauksena amerikkalaisesta unelmasta. Nelikon kaksi orpoa, kaksi tyhjästä ponnistavaa, kaksi köyhimystä menestyvät parhaiten ja yli kaikkien odotusten. Judesta tulee liikejuridiikan veitsenterävä huippuammattilainen. Vaivalloisen alun jälkeen Willemistä tulee kaikkien kiittämä ja tuntema näyttelijä, joka voi valita työnsä ja olla jopa välillä tekemättä työtä. Molemmista tulee upporikkaita. Heillä on valtava asunto New Yorkissa, upea talo kaupungin pohjoispuolella, hulppea asunto hienostuneessa Lontoossa. Matkat Pariisiin, Lontooseen ja Roomaan ovat arkipäiväisiä pistäytymisiä. Lomilla koko maailma tulee tutuksi, kun syntymäpäivälahja voi olla safari Afrikassa. He voivat hankkia mitä tahansa, mitä rahalla saa. Pisteenä iin päälle he teettävät kummallekin oman parfyymin. Rahaa riittää myös rutkasti taiteeseen ja hyväntekeväisyyteen.
Rahalla ei kuitenkaan saa kaikkea. Rahalla ei voi ostaa onnea. Rahalla ei voi muuttaa menneisyyttä. Traagisinta Pienessä elämässä on, että edes rakkaus ei voi mitätöidä tai edes loiventaa menneisyyden kauhuja.
Pienen elämän teema on muistin tyrannia, unohtamisen mahdottomuus, menneisyyden hallinta tai paremminkin hallitsemattomuus. Toiseksi ei pysty muuttumaan, vaikka pyrkii olemaan itse luomansa uusi ihminen. Menneisyys ei muutu, vaikka sen pystyy lähes tyystin piilottamaan. Pienen elämän rankimpia kokemuksia on, että rakkaimmalle avautuminenkaan ei poista menneen vääryyksiä ja tuskaa, jota kaiken kukkuraksi leimaa vahva syyllisyydentunto.
Pienessä elämässä keskeistä on ystävyys ja rakkaus. Sukupuolisuuden moninaiset muodot ja yksinkertaisen lokeroinnin mahdottomuus nousevat oivaltavasti esiin romaanin eri henkilöiden kuvauksessa.
Alkuun Jude ja Willem ovat kämppiksiä ja läheisiä ystäviä. Willemillä on lukuisia naissuhteita, jotka kuitenkin loppuvat yksi toisensa jälkeen. Kun miehet taas asuvat yhdessä, he myöntävät olevansa rakastavaisia. Willem tuo uraansa ajattelematta suhteen julkisuuteen, Jude säilyttäisi tässäkin mieluiten yksityisyytensä. Rakkautta ei puutu, silti seksi on vaikeaa ja yksipuolista. Juden menneisyyden kauhut estävät nautinnon. Yhteiselosta huolimatta Willem ei pidä itseänsä homona. Jude ei edes tiedä, mikä hän on. Hän tietää vain miesten keskeisestä seksistä ja siitäkin vain kauheuksia toisensa jälkeen.
Pieni elämä on miesten kirja. Kaikki tärkeät roolit ovat miehillä, naiset ovat sivuosissa. Tämä ei ole moite.
Jude ei tiedä, ketkä ovat hänen vanhempansa. Hänet on hylätty heti syntymän jälkeen. Nelikon jäsenillä ja muillakin romaanin henkilöillä on erilaisia etnisiä taustoja. Judesta ei tiedetä edes tätä. Hän on valkoinen, mutta ihonväri on silti erilainen kuin vaikkapa Willemillä. Myös Willem on orpo, mutta hän on elänyt lapsuudenperheessään nuorukaiseksi saakka. Sittemmin hän on menettänyt niin cp-vammaisen veljensä kuin molemmat vanhempansa. Ei Willeminkään lapsuus ole auvoinen eikä perhe järin rakastava, mutta mikä tahansa näyttäytyy lähes onnelalta Juden kohtalon rinnalla.
Juden ensimmäiset vuodet kuluvat löytölapsena munkkiluostarissa, missä hän joutuu jo pienenä raa´an pahoinpitelyn sekä julman seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi. Yksi munkkiveljistä on Judelle ystävällinen ja välittää pojasta. Kun Jude karkaa luostarista veli Luken kanssa, edessä on vieläkin pahempaa. Veli Luke tekee pojasta prostituoidun, lopulta hän itsekään ei jätä poikaa rauhaan. Veli Lukesta päästyään Jude ei tiedä muuta tapaa saada ruokaa ja jonkinlainen paikka nukkua kuin itsensä myyminen. Viimeinen hyväksikäyttäjä vammauttaa Juden vakavasti ja elinikäisesti. Hänen koko elämäänsä varjostavat sietämättömät henkiset ja fyysiset kivut.
Kyseenalaisen ammatin lisäksi Luke opettaa Judelle itsensä viiltelyn. Jude tuntee olevansa itse syyllinen kaikkeen hänelle tehtyyn pahaan, hän uskoo pahojen tekojen johtuvan hänen omasta pahuudestaan. Häntä helpottaa, kun hän tuottaa itselleen fyysistä tuskaa. Itsensä rankaisemisen ääripäänä ja myös pakona sietämättömästä elämästä Juden mielessä on myös itsemurha. Pieni elämä pohtii ihmisen oikeutta päättää liian tuskallinen elämänsä. Valmista vastausta Yanagihara ei anna.
Hanya Yanaghira koettelee koko romaanin ajan henkilöidensä sietokyvyn rajoja ja panee samalla myös lukijan sietokyvyn koetteille. Juden tarina avautuu hiljalleen. Jokaisen kauhun soisi olevan viimeinen. Kun hetken verran Juden ja samalla hänen läheistensä elämä tuntuu olevan edes heikossa tasapainossa, kirjailija tykittää uuden ja entistä kammottavamman jakson Juden kohtalosta. Lukeminen on pakko välillä keskeyttää.
Jude, Willem ja muut ystävykset ovat 50-vuotiaita, kun romaanissa eletään aivan nykyaikaa. Vaikka fiktiosta onkin kyse, pohjoismaisen hyvinvointivaltion kasvatti ei voi olla ihmettelemättä, miten lapsen täydellinen heitteille jättäminen, on voinut olla mahdollista.
Judella on ympärillään lukuisia ystäviä ja rakkaita, hänestä vilpittömästi välittäviä ihmisiä. Lähimpänä on Willem. Alkuperäiseen nelikkoon on liittynyt uusia ystäviä. Jude ei ole kenellekään helppo ystävä. Hänen on vaikea, lähes mahdoton ottaa vastaan hyvyyttä ja ystävyyttä. Pohjimmaisen itseinhon tähden hän ei katso ansaitsevansa ihmisten hyvyyttä. Elintärkeää on, että Judella on lääkäri, johon hän voi luottaa, johon hän on ystävystynyt ja jonka apu on saatavilla ympäri vuorokauden.
Juden opiskeluaikojen viimeisin professori ja tämän vaimo haluavat adoptoida Juden. Professorin oma poika on kuollut nuorena. Pariskunnalla on aito halu saada Judesta jälkeläinen. Jude empii ratkaisua, mutta lopulta hän saa noin 30-vuotiaana vanhemmat. Tuntuu kohtuuttomalta, kun Juden arvaamattomuus ja tasapainottomuus johtaa siihen, että adoption jälkeeen välit Haroldiin ja Juliaan etääntyvät, eivät lähene. Jude kokee, että uudet vanhemmat tulevat liian lähelle. Hän katsoo tässäkin tapauksessa olevansa arvoton ottamaan vastaan heidän huolenpitoaan ja rakkauttaan. Jude elää koko elämänsä kuin siili piikit varoasennossa.
Harva saa elää sellaisen hyvyyden ja rakkauden ympäröimänä kuin Jude, mutta mikään määrä rakkautta ei riitä korvaamaan mennyttä. Juden on mahdotonta hyväksyä toisten hyvyyttä, koska kaiken lapsuudessa ja nuoruudessa tapahtuneen jälkeen pitää itseään kelvottomana. Hän on kokenut niin pahaa, ettei mikään määrä hyvyyttä voi sitä kompensoida.
Pienen elämän lopun traagiset käänteet menevät ihon alle ja ylittävät sietokyvyn. Taukoja tarvitaan useita.
Yanagihara on kertonut kirjoittavansa traumasta yleensä, ei vain seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Hän on kertonut, että miesten on vaikeampi toipua seksuaalisesta hyväksikäytöstä kuin naisten. Jo tyttöinä naiset valmennetaan siihen, että pitää olla varuillaan, että aina voi sattua jotakin. Tytöt tietävät jo varhain, että heidän ulkonäköään arvioidaan, että heihin voidaan käydä käsiksi, että heille ehdotellaan.
Yanagihara on sanonut, että hän on pyrkinyt yllättämään lukijan mahdollisimman monta kertaa. Tässä hän totisesti onnistuu. Hän kertoo myös, että hän halusi kirjoittaa erilaisen kirjan. Hän sanoo, että Pieni elämä on vanhanaikainen ja vilpitön romaani. Kirjailija toivoo, että lukija kokee jakavansa hänen kanssaan salaisuuden.
Yanagiharan teksti etenee valtaosin kolmannen persoonan kerrontana, vaikka eri osissa ovat eri henkilöt pääosissa. Eri jaksoissa on selvästi erottuva omanlainen tunnelmansa, mikä antaa lukijalle tervetulleita hengähdystaukoja. Kirjailija on sanonut, että koko mittavan romaanin rakennelma oli olemassa, ennen kuin kirjoittaminen alkoi. Hän jopa tiesi, mitkä ovat romaanin viimeiset sanat. Viimeinen luku on osa poikkeusta kerronnassa. Harold kirjoittaa omat jaksonsa minämuodossa ja osoittaa sanansa, hämmennyksensä, tuskansa ja epäonnistumisen tunteensa Willemille.
Hanya Yanagihara (s. 1974) on sukujuuriltaan havaijilainen matkailuun erikoistunut toimittaja ja kirjailija, joka asuu New Yorkissa. Pieni elämä on hänen toinen romaaninsa. Se keräsi merkittäviä palkintoehdokkuuksia, ja kirjaa luetaan lukuisissa maissa ja lukuisilla kielillä. Suomeksi suurtyön on onnistuneesti tehnyt Arto Schroderus.
Hanya Yanagihara: Pieni elämä (A Little Life). Suom. Arto Schroderus. Tammi 2017. 937 s.
Riitta Vaismaa on kirjallisuuskriitikko