Risto Niemi-Pynttäri:
Gregoire Polet´n romaanissa taide, elämä ja sattumanvaraisuus muodostavat uskomattoman lukuelämyksen. Arto Virtanen nimitti teosta ”hienostelevaksi hölynpölyksi” Parnasson kritiikissään, teilaten teoksen sitä edes esittelemättä. Siksi on syytä tuoda esiin toisenlainen lukutapa teokseen.
Hienot, tai hienostelevat, elämykset romaanissa liittyvät taiteeseen ja monien eri ihmisten ns. syvällisiin kokemuksiin. On valokuvataiteilija, jolle sattuu uskomaton silmänräpäyksen hetki. Tämän hetken takana on raunioituneen naisen pitkä ja onneton historia – menneisyydestö paljastuu syy siihen, miksi hän on silmänräpäyksen taiteilija. On musiikille omistautunut nainen, joka kateellisena seuraa opiskelutoverinsa menestystä. Hänen onnistumisensa ainoaksi esteeksi paljastuu vain tuo kateus.
Eräs vaikuttavimpia asetelmia romaanissa on taidehistorian opiskelijan, nuoren miehen viikon mittainen sekoilu ja rakastuminen. Juuri kun hänen olisi pitänyt lukea tenttiin. Rinnalla kulkee hänen professorinsa tarina, kohtaaminen vanhan rakastetun kanssa, sekä romahtaminen. Heidän keskustelunsa on romaanin eräs huipentuma: suullisen tentin muodossa alkanut keskustelu taiteesta huipentuu nuoren miehen uskomattomaan vapautumiseen. Erään maalauksen kautta hän onnistuu kertomaan, mitä hänelle on viikon aikana tapahtunut.
Polet asettuu simultaanisen kerronnan traditioon, jossa Claude Simon on mestari. Mutta Polet liittää tällaiseen kerrontaan yllättävän keveitä, ranskalaisesta elokuvasta periytyviä ameliamaisia piirteitä. Kertoja saattaa zoomata yllättäen suuhun ja kitarisoihin tai housuntaskuun, paljastaen samalla jotain tarinan kannalta olennaista ja koomista.
Kerronaltaan romaanissa antaudutaan sattumien maailmalle. Tämä sattumien runsaus on romaanin markkinoinnissa jotenkin erehdytty liittämään Pariisin ”väreilyyn”. Kerronta perustuu sattumien, yllätysten kudokselle. Siinä missä johdonmukainen kehittely, determinismi, liittyy aina tragediaan; siinä tällaiset ”jumalaiset komediat” kehittyvät päinvastoin.
Saattaa kuulostaa epäuskottavalta, mutta kaikki romaanin keskeiset henkilöt kohtaavat onnellisen sattuman. Aivan kuin Polet olisi asettanut sen haasteekseen; kirjoittaa niin paljon sattumia, että todennäköisyydenkin mukaan joukkoon mahtuu hyviä yllätyksiä. Saattaa tosin olla, että taustalla on jonkinlainen uskonnollinen ironia nykyelämän turvallista ennakoitavuutta kohtaan.
Polet´n romaanin eräs erikoispiirre ovat keskustelut. Teos on innoittuneiden keskustelujen ja oivallusten romaani. Keskustelut ovat sellaisia, jossa toinen osapuoli yleensä antaa kaikkensa ja toinen on pääasiassa hämmentynyt.
Puhe törmää toiseen, täysin toisella tavalla ajattelevaan, toisenlaisessa mielentilassa olevaan keskustelukumppaniin. Ihme kyllä tästä ei ole johtopäätöksenä pettymys keskusteluun, päinvastoin. Polet´n dialogeissa puheen keskeytykset eivät johda turhautumiseen. Se, että toinen ei ymmärrä johtaa uuteen yritykseen, jota lukija seuraa vain entistä vaikuttuneempana.
Eräs teoksen henkilöistä on kirjailija, joka antaa ratkaisevan lukuvihjeen tähän. Hän sanoo kirjoittavansa ajattelevista ihmisistä. Mutta ajatusten sijaan puhuja kadottaa ajatuksensa jokin sattumanvaraisen keskeytyksen takia.
Esimerkiksi kohtauksessa, jossa kaksi vanhaa taidehistorian professoria – Joseph ja Edith – juttelevat kahvilassa. Aikoinaan taiteen koulukuntaa luoneet intellektuellit ja entiset rakastavaiset tapaavat. Heistä Joseph on niin avomielinen, että Edith hämmentyy, eikä tajua lainkaan miksi mies tuntuu puhuvan sekavia. Heidän mielentilansa ovat erilaiset, ja juuri se tekee tapahtumasta vaikutavan.
Tuon keskustelun pinnan alla kulkee kysymys näkemisestä ja katsomisesta, molemmathan ovat katsomisen ammattilaisia, mutta aluksi kumpikaan ei huomaa tätä katsomisen teemaa.
Keskustelu alkaa Josephin liikutuksesta Edithin silmälasien vuoksi, sitten puhe syvenee eräänlaiseksi likinäköisyyden metafysiikaksi, sekä kysymykseksi siitä millä tavalla taidetta voi katsoa:
”Jonkinlainen railo, aukko, äkillinen sivuaskel, mullistus, ymmärrätkö?”
Joseph Conardin matkapuhelin ei ole tärissyt eikä soinut: se makaa suljettuna hänen taskussaan. Conard katsoo Edithia suoraan silmiin ja jatkaa:
”Rouva Bovarylle sen tekivät La Vaubyessardin tanssiaiset, eikö vain? Se oli äkillinen välähdys toisenlaisesta elämästä, sallimuksen merkillinen kutsu, kohtalon nytkähdys, yllättävä itsestäänselvyys, roima kynänveto joka yliviivaa kylmästi sanan ’mahdotonta’. Minulle sitä eivät tehneet tanssiaiset, ei mikään tapahtuma, ei mikään huomattava tilanne. Kohtalo leikittelee kanssani: sen tekivät sinun silmälasisi. Yksinkertaisesti sinun silmälasisi, Edith.”
”Minun lasini?”
”Vanhat pokat, joita sinulla ei näköjään ole enää tänään nenälläsi. Mikä poikkeus niin muodoin aiheutti sen, että käytit eilen samoja laseja kuin silloin kun tutustuimme toisiimme, mitä, kaksikymmentä vuotta sitten? Kun tunnistin ne, sormeilit sankoja, ja niistä vapautui jotakin, jonka ne olivat salaperäisesti kätkeneet sisäänsä, jonkinlainen olennainen tai syvällinen sävel.
… Hassua, mutta vastustamatonta. Kohtalo leikittelee kanssani, usko pois.”
”Selitys on aivan banaali: olin itkeä vollottanut koko junamatkan. Ja piilolinssit tekivät kamalan kipeää. Jouduin tyytymään ainoisiin laseihin, jotka löysin asunnosta … Linssit ovat väärän vahvuiset, ja minulla oli eilen vielä migreeni.”
”Kaikki tuo on tavattoman yksinkertaista. Elämä on perin kuulasta ja kirkasta, Edith, kaikki on perin taidokkaasti: rakennettu. Mutta, me olemme likinäköisiä. Me näemme liian likelle …me näemme liian kauas, mutta. me emme halua katsoa. Lisäämme todellisuuden kasvoihin finnejä, aknea, rokonarpia ja muita vähemmän imartelevia ehosteita, vaikka se näyttäytyy meille puhtaana ja sileänä kuin renessanssiajan madonna… ”
Edith haluaisi kysyä:”Etkö sanokaan enää, että olen upea ja että olen koko sinun elämäsi?” Hänen kätensä ovat nihkeät, Joseph on pukeutunut samalla tavalla kuin eilen. Pikkutakki roikkuu tuolinkarmilla. Ruusuke on hävinnyt. Hän on käärinyt hihat ja laskenut paljaat kyynärpäät pöydälle. Hänen parrakas poskensa lepää kämmenellä, ja toinen käsi vie huulille savukkeen. Hänellä on silmäpussit. mutta silmät ovat suuret, räpsyvät vähän ja koskettavat Editihiä kaikkialta.
…
”Katsos Edith, juuri siksi minä pidän kuvataiteesta. Ja juuri siksi inhoan sitä silloin kun se kylvää epäsopua. Voi, ei päältäpäin katsottuna, kuten tiedät, mutta pohjimmiltaan. Kaikki on aina täydellisen selkeää ja hallittua. Ja mysteeri, kaikkein suurin mysteeri on se, että me emme näe mitään. Kaikki elämä, kaikki olemassaolo, kaiken tarkoitus ja päämäärä annetaan meille runsaana joka hetki. Ja mysteeri on se, että käytämme valtavasti energiaa kaiken kieltämiseen …
Mitä minä teen tällä maailmalla, joka yhtäkkiä minulle tarjoutuu? Katsonko, että se kuuluu minulle. ja käytän omiin tarkoituksiini kaikkea, minkä olen tästä kokemuksesta oppinut? Tämä on manipuloijien valinta, samoin taiteilijoiden, tai ainakin heidän vaarallisin kiusauksensa. Vai katsonko päinvastoin kuuluvani maailmalle ja sulaudun siihen ja vaivun epätoivoon heti. kun en enää koe sitä yhtä valtavana ja uutena kuin ensimmäisellä kerralla? Tämä on pyhän Pietarin kiusaus, kun hän näkee Jeesuksen ylösnousseena pyytää telttoja, jotta ihme jatkuisi, hänen ei tarvitsisi palata ajankulun.”
”Joe, anteeksi nyt kun keskeytän sinut, mutta minusta on epäilyttävää, tarkoitan omituista, että sinä latelet tuollaisia”
”Aivan, se on omituista. Ei ollenkaan minun tapaistani. Mutta olen ajatellut ja kokenut niin paljon eilisestä ja viime yöstä ja aamusta lähtien, että tunnen, miten juutalaiskristillinen pohjavire kihoaa kuin nousuvesi pintaan aina kurkunpäätä myöten ja tarjoaa minulle sanoja. Älä ole huolissasi. Ne ovat vain sanoja, jotka osuvat kohdalleni, joten otan ne vastaan.”
”Voi sinua höpsöä.”
”Olin siis sanomassa: toinen vaihtoehto on pelkuruus. Koen kaiken kerran ja haluan, että kokemus jatkuu, koska pelkään etten pysty tai uskalla kokeilla enää toista saati kolmatta kertaa. Kaikki näet menee vääjäämättä ohitse. Nykyhetken kokemus siinä missä muutkin kokemukset. On aloitettava alusta. Siinä on kolmas vaihtoehto, se oikea: hyväksyt kaiken mikä on sinua varten ja sinulle annetaan, mutta hyväksyt myös, että se otetaan sinulta pois. Ja säilytät pelkän toivon. Sanot varmaan, että minä saarnaan?”
Edith hymyilee.
(Polet, 211 – 215)
Joseph Conard, entinen pelkuri, käy tässä jo täysillä kierroksilla. Kohta hän hävittää vaateensa, saa rääsyt tilalle, ja eksyttyään hän yöpyy roskalavalla, pääsee juuri ja juuri pitämään suullista tenttiä eräälle päähenkilöistä. Tuossa keskustelussa paljastuu jotain, mitä massayliopistojen tenttisaleissa tuhoutuu, keskustelu taiteesta sisältää samalla oman kokemisen kyvyn ja sielun paljastamisen.
Kyky puhua taiteen kautta omien kokemusten hämärimmistä vivahteista on kadonnut Suomessakin jossain viime vuosisadan alussa. Nyt taide on vain yksi harratuneisuuden alue, jolla on hyvää tekeviä ja verenpainetta alentavia vaikutuksia. Polet´n taiteilijaromaani muistuttaa jostain aivan muusta.
Grégoire Polet: Väreilevä kaupunki. (Leurs Vies Eclatantes)
Suomentanut Lotta Toivanen. WSOY 2010.