Risto Nemi-Pynttäri: KIRJEITÄ IHANNELUKIJALLE TAI EI KENELLEKÄÄN
Romantikot – kaukaa kahden sadan vuoden takaa – olivat ensimmäisiä todella subjektiivisia ihmisiä. Heidän kokemuksensa olivat subjektiivisempia kuin meidän, niistä kumpusi tuo kummasteltu romanttinen nerous. John Keatsin viimeisiä kirjeissä vallitsee levottomuus: tila johon subjektiivisuuden määrätietoinen kehittäminen, itsensä lietsominen kiihkeisiin mielentiloihin johtaa. Se vaatii vastapainokseen itsestä huolehtimisen. Minuuden hallitsemisen taito ei tarkoittanut nykyaikaista ”tasapainoisuutta” päinvastoin, se tarkoitti äärimmäisyyttä.
Keatsin kirjeet viimeisen vuoden aikana, rakastetulle sekä ystäville, kertovat jatkuvasta intohimon lietsomisesta ja säätelystä. Kokoelman avaava rakkauskirje Fannylle sopisi Keatsin ohjelmaksi tunteiden äärimmäisyyksien, ja niiden säätelyn suhteen:
”Rakkaimpani. Onneksi en päässyt lähettämään kirjettä, jonka kirjoitin sinulle tiistai-iltana …Tänä aamuna olen järkevämpi. Minun sopii kirjoittaa vain aamuaikaan ihanalle neidolle, jota sydämestäni rakastan, sillä yöllä, kun yksin eletty päivä on mennyt mailleen, ja autio, hiljainen, musiikiton kamari odottaa sulkeakseen minut sisäänsä kuin hautakammioon, intohimoni riistäytyy valloilleen. Tuloksena on haltioitunutta tekstiä, jollaiseen en konsa olisi uskonut sortuvani, vaan naureskellut niille, jotka moista suoltavat. En tahdo sinun näkevän sellaista, sillä voisit pitää minua joko liian onnettomana tai hiukkasen hulluna.”
Keats tuntee toki edeltäjiensä tunteellisen runouden, nuo lähes lukukelvottomat purkaukset. Keatsissa on samat myrskyt, mutta hän pyrkii säätelemään itseään. Rakkauskirjeiden kohde, Fanny, on erityisen säätelyn kohteena, koska hän toistaa Fannylle oikeastaan vain kahta asiaa – tule ja älä tule.
Keats tarkkailee lähes epätoivoisesti sitä, milloin hän antaa itselleen luvan kirjoittaa Fannylle. Hän ajattelee: kohta saan kirjoittaa, nyt en saa ajatella häntä, enkä kirjoittaa hänelle. Tämä näkyy kirjeissä Keatsin jatkuvina anteeksipyyntöinä siitä miksi hän kirjoittaa niin harvoin, vaikka kirjeitä lähtee lähes päivittäin. Nämä anteeksipyynnöt kertovat siis aivan päinvastaisesta kuin luulisi. Keats kieltää itseään kirjoittamasta niin usein kuin haluaisi.
Kuvaavaa on tapa kuinka Keats pyytää Fannylta anteeksi, ettei ole käynyt hetkeen hänen luonaan:
”En voi sallia päiviini mitään mielihyvää: seuratkoot toisiaan samanlaisina, mahdottomina erottaa toisistaan. Jos näkisin sinut tänään, se tuhoaisi liki miellyttävän apeuden, josta tällä hetkellä nautin, ja saisi minut täydellisesti sekaisin.” (60)
Keats vaikenee siitä, millaisia hänen levottomat yönsä ovat, mutta hänen ainoa lukijansa, Fanny kyllä tietää. Samaan aikaan Keats on kuitenkin julkaissut sensaatiomaisen, seksiin liittyvän runon ”The Eve of StAgnes”. Rakkauskirjeissä on vain eroottisia vaikenemisia, toki ne ovat vaikuttavia. Keats saattaa kertoa ottaneensa Fannyn kirjeen vuoteeseensa, ja aamulla Fannyn nimi on hankautunut pois sinetistä. Tai Keats saattaa kertoa kuinka menetti kokonaan yöunensa, koska oli ajatellut Fannya ”paimentytön asussa”.
Mutta Fanny ei ole ehdottoman uskollinen, eikä siveä ajatuksiltaan, hän saattaa hymyillä ja keskustella hilpeästi myös muiden nuorten miesten kanssa. Keatsin hämmennys ja neuvottomuus on sellaista, mikä ei tunnu liittyvän niinkään rakkaussuhteeseen, kuin pelkoon rakkauskirjeidensä ihannelukijan menettämisestä.
Kun talvella 1820 Keatsin keuhkotauti pahenee, ystävät kertovat Fannyn käyneen kaupungilla juhlimassa. Keats taistelee subjektiivisuutensa kanssa, hän ei voi sietää ajatusta että Fanny olisi iloinen muiden seurassa, ja toisaalta Keats haluaa että Fanny olisi onnellinen. Tämä kaksinaisuus ei koskaan ratkea.
Fannyn hahmoa voidaan ajatella sekä rakastettuna että ihannelukijana. Romanttiset runoilijat loivat subjektiivisuuden vimmassaan myös unelmiensa lukijan. Se oli aivan uudenlainen, yksityinen ja aito lukija, jota runojen julkinen vastaanotto ei voisi koskaan tavoittaa. Tämä lukija oli naishahmo, joka rakastaisi nerokasta kirjoittajaa. Muunlainen lukija ei näille miehille kelvannut, ja jos tätä ainokaista ei ole, he olivat jopa valmiit hävittämään runonsa.
Runojen julkaiseminen oli kuitenkin myös romantikkojen mielestä toivottavaa, sillä jos vain yksikin lukijoista tavoittaisi tämän lukijan ideaalin, työ ei olisi turhaa. Näin romantikoille runot olivat lukukokemuksena äärimmäisen yksityisiä, vaikka olivatkin julkisia.
Käytännössä tämä aidon lukijan odotus merkitsi esimerkiksi Keatsille pelkoa, ettei sellaista ole, ja se merkitsisi kirjoittamisen mielekkyyden katoamista. Toisaalta Keats unelmoi täydellisestä piittaamattomuudesta lukijoiden suhteen. Ystävälleen John Taylorille Keats kirjoittaa:
”Minua eivät miellytä kansan suosio eikä naisen rakkaus. Ne takertuvat itsenäisyyden siipiin kuin tahmea siirappi. Minun näkemykseni mukaan kansa on minulle kiitollisuudenvelassa värssyistäni, pikemmin kuin minä heille ihailusta jota ilman tulen toimeen.” (45)
Andrew Bennett on käsitellyt Keats –kirjassaan, jonka alun voi lukea Google -kirjoista, siitä luovasta ristiriidasta, missä lukijasta piittaamaton kirjoittajan vapaus kääntyy peloksi, ettei tavoita yhtäkään lukijaa. Keats kirjoittaa joskus niin epäselvästi ja väärin, että lukija ei todellakaan ole ollut hänen mielessään. Bennett kutsuu tätä nimellä solicsism, johon Keats oli taipuvainen, koska ei uskonut, että kukaan lukisi hänen runojaan. Keats saattaa kirjeessään selostaa huonosta sulkakynästään tai harmitella hilloläikkiä paperilla.
Romantikot ajautuivat Bennettin mukaan toiveisiin, jossa aidon lukijan toive siirtyy tulevaisuuteen, ja aikaan jolloin runoilija on jo kuollut. Ajatus kuoleman jälkeisestä aidosta lukijasta oli kumouksellinen. Se merkitsi runoilijalle vaatimusta kirjoittaa niin hyvin kuin taitaa, vaikka vallalla olisi epävarmuus lukijasta. Toisaalta runoilija saattoi näin olla henkisesti vapaana sosiaalisesti epäaidoista runouden markkinoista.
Keatsin kohdalla tämä kuolematon maine on toteutunut, Yönkirkas tähti elokuvakin todistaa sitä. Kuolemattomuuden syy ei kuitenkaan ole siinä, että ihannelukijat istuisivat nykyaikaisissa elokuvateattereissa. Bennettin mukaan syy on Keatsin kamppailussa yksityisen ja julkisen kirjoittamisen välillä.
”Negatiivinen kyky”, joka usein viittaa luovaan epävarmuuden tilaan, voidaan nähdä myös Keatsin suhtautumisessa tekstiensä julkaisemiseen. Bennettin mukaan Keatsin teksteistä on havaittavissa tietty ”perustava epävarmuus lukijoista”.
Ystävilleen lähettämissään kirjeissä Keats tuo esiin, paitsi jatkuvan rahapulan ja kustantajien kanssa asioinnin, myös odotuksensa ja pelkonsa siitä millainen hänen lukijakuntansa olisi. Mielikuvat vihamielisistä lukijoista ovat voimakkaita, epäusko sen suhteen löytyykö tuon ajan Englannista yhtään ”uskollista” lukijaa voimistuvat hänen viimeisenä vuonnaan. Samaan aikaan viha maailmaa eli julkista elämää kohtaan yltyy. Hän aavistaa. että Fanny on tavallisempi nainen kuin hän on kuvitellut, maailmallinen, ja myös muiden seurasta nauttiva ihminen.
Keatsin kirjeistä välittyy se, että hän oli toisaalta erityisen ahdistunut tekstiensä julkaisemisen suhteen, mutta ajoittain taas valmis aivan sensaatiomaisiin paljastuksiin. Kirjeitä lukiessa ei voi kuin ihmetellä, kuinka Keats mainitsee sivuseikkana Fannylle, että on harkinnut rakkauskirjeiden julkaisemista – aivan kuin hän ei aina puhuisi intiimille kumppanilleen, vaan ihannelukijalleen.
Romanttinen rakkaus ihannelukijana tai kuoleman jälkeisen ihannelukijan löytäminen, nämä romanttiset ideat heijastelevat Keatsin odotuksissa runouden maailman suhteen. ”Uskollisen lukijan” tavoittaminen rinnastuu rakkauteen tai sitten lykkäytyy ikuisuuteen. Andrew Bennett – romantiikan tutkija joka on opettanut Tampereella useita vuosia ja vieraillut sittemmin Jyväskylän yliopistossa monta kertaa – on esittänyt, että Keatsin kuuluisa ”nagatiivinen kyky” koskettaa myös Keatsin lukijaa.
Keats aavistaa, ettei tule koskaan palaamaan Italian matkaltaan, hänen levottomuutensa pahenee, mutta hän tietää että Englannin talvea hän ei kestä hengissä. Viimeisessä kirjeessä Fannylle on kiinnostava ilmaus, jossa ihannelukija ja rakastettu rinnastuvat:
”Jos palaan Italiasta tervehtyneenä, käännän sinua varten uuden lehden.”
John Keats: Yönkirkas tähti, 99 viimeistä kirjettä, suom. Kaisa Sivenius Teos 2010