Riitta Vaismaa: KADONNUTTA ETSIMÄSSÄ
Andreï Makinen uusimman romaanin kehyskertomuksessa elämässään ja kirjoittamisessaan turhautunut Neuvostoliitosta Ranskaan emigroitunut kirjailija Ivan Šutov tuo useamman kerran esiin Tšehovin ohjeen, että kertomuksesta on hyvä ottaa pois alku ja loppu. Tuntemattoman miehen elämässä Makinen omintakeista kertojanlaatua parhaiten toteuttava osuus on Šutovin nyky-Venäjällä sattumalta tapaaman tuntemattoman miehen elämäntarina. Muu on kehyskertomusta: alkua ja loppua.
Tuntemattoman miehen elämässä on useita aikatasoja: nykyaika, toisen maailmansodan ja erityisesti Leningradin piirityksen aika sekä sodanjälkeinen stalinismin ja reaalisosialismin aika. Pari viittausta on myös sotia edeltävään Neuvostoliittoon. Kehyskertomus tapahtuu nykyajassa, muut aikatasot tuo esiin tuntematon mies.
Viisikymppinen Šutov on menettänyt nuoren rakastettunsa ja pui suhdetta katkerana. Hän saa kustantajilta kielteisiä vastauksia. Šutov on toisinajattelijana paennut Neuvostoliitosta, kun hän ei voinut Afganistanin sodassa toimia oman moraalikäsityksensä mukaan. Hän ei ole 30 vuoteen käynyt entisessä kotimaassaan, jonne hän 2000-luvulla kuitenkin jo on saanut viisumin. Monin tavoin pettyneenä hän lähtee Venäjälle etsimään nuoruuden haaveellista rakastettuaan Janaa, josta on tullut piinkova, uuteen eliittiin kuuluva liikenainen.
Šutov saapuu Pietariin keskelle kaupungin ylellisiä 300-vuotisjuhlia. Hän on entisessä kotikaupungissaan nuhruinen ja vanhanaikainen, ei virtaviivainen ja kulturelli pariisilainen. Hän on eksyksissä ja auttamattoman vanhanaikainen juhlahumussa ja länsimaita muistuttavassa mutta niitä suureellisemmassa ja varakkaammassa markkinataloudessa. Janan luksusasunnossa odottaa riesana vanhainkotiin, ”iäkkäiden ihmisten taloon”, siirtämistä mykäksi ja kuuroksi luultu vanhus, Volski, joka kertoo Šutoville elämäntarinansa. Lopussa palataan kehyskertomukseen, kun Šutov palaa Pietariin hautaamaan vanhuksen.
Šutov analysoi jatkuvasti omaa kirjailijuuttaan. Viimeisessä luvussa, jota voi pitää myös epilogina, Šutov asettaa itselleen tehtävän: hänen pitää kirjoittaa tuntemattomista naisista ja miehistä. Ratkaisu on hieman outo; johan hän on tehtävänsä suorittanut. Taas Makine viittaa Tšehovin ohjeeseen ja jopa kirjoittaa, että epilogi on se osa, jonka Tšehov kehottaa leikkaamaan pois.
Vaikka kehyskertomus rakentaa jyrkän ja tehokkaan, jopa liioitellun kontrastin menneen ja nykyajan välille ja vaikka Volksin ja Šutovin kohtaloissa voi nähdä rinnakkaisuutta, rakenne tuntuu jossain määrin keinotekoiselta ja rinnastukset osoittelevilta. Makine on aiemmissa teoksissaan vakuuttanut hienovaraisilla tunnelmillaan ja puhuttelevilla ihmiskohtaloillaan. Ei Tuntemattoman miehen elämää toki voi tendenssikirjallisuudeksi leimata, mutta turhan framilla ovat niin motiivit kuin rakennuspuutkin. Tuntuu kuin kirjailija olisi epäröinyt sitä, miten romaani tulisi rakentaa, ja kirjoittanut epäröintinsä osaksi teostaan.
Makine on Tuntemattoman miehen elämässä parhaimmillaan Volskin tarinassa. Olisiko se kantanut yksinään, ilman Šutovia ja ilman karnevalistista ja vain mammonaa kunnioittavaa nyky-Venäjää? Eikö Makine enää luota nostalgiseen missioonsa? Onko hän ammentanut neuvostonostalgiansa tyhjiin? Tuntemattoman miehen elämän perusteella näyttää, että varanto uhkaavasti vajenee.
Kirjoitan pitkästi kehyskertomuksesta siksi, että se sekä poikkeaa melko lailla tyyliltään ja tunnelmaltaan Makinen jo tunnetusta ilmaisusta että kattaa yli kolmanneksen romaanin sivumäärästä. Siihen myös liitän Tuntemattoman miehen elämän duubioni.
Tuntematon sankari
Makinen romaanitaiteen ystävät voivat kuitenkin huokaista helpotuksesta. Vanhan Volskin karu ja liikuttava tarina on taattua Makinen tyyliä: hienovaraista ihmiskuvausta, sensitiivistä ilmaisua, joustavasti ja rennosti etenevää ja samalla eleetöntä kerrontaa. Volski ei ole sen enempää kuuro kuin mykkäkään. Hänellä ei vain ole ollut mitään sanottavaa vain aineelliset arvot näkevälle Janalle tai hänen pojalleen.
Nuori Volski opiskelee laulua. Hän tapaa Milan, toisen opiskelijan, toisen maailmansodan kynnyksellä. Volski kertoo puhuttelevasti, jopa järkyttävästi, Leningradin piirityksestä. Äärimmäisen nälän ja kurjuuden keskellä taide ja rakkaus auttavat jaksamaan ja humaani toisista välittäminen saa sankaruuden piirteitä. Kun saarto on äärimmillään, vaatimaton operettiseurue luo uskoa ja toivoa, vaikka heidänkin vahvuudestaan nälkä verottaa osansa. Viimeisessä taistelussa Luga-joen törmällä nuoret laulavat tykkien jylyssä Kansainvälistä aina uudestaan ja uudestaan. Mila haavoittuu.
Piirityksen lauettua Volski joutuu rintamalle, aina Berliiniin saakka. Yhteys Milaan katkeaa; Volski pelkää tämän menehtyneen. Sodan kauheuksien kestäminen vaatii omantunnon sysäämistä taka-alalle. Volski kuitenkin tajuaa, että vihollisetkin ovat ihmisiä.
Sodasta palattuaan Volski löytää nöyryytetyn ja alistetun Milan. He ryhtyvät elämään vaatimattomasti ja mahdollisimman syrjässä ajan tuulista hylätyssä mökissä samalla Lugan rannalla, jossa he nuorina esiintyivät sotilaille.
Mila opettaa laulua läheisessä koulussa, Volski jakaa postia. He rakentavat taistelupaikoille löytämistään jäännöksistä tuntemattomien miesten ja naisten hautalehtoa, missä paikkansa saavat myös saksalaiset. Mila opettaa vääriä lauluja, tavallisia kansakoululauluja, ei taistelulauluja. Mila lähtee Leningradiin viemään jokitörmältä löytämiään muistivihkoja Piirityksen ajan museoon, joka onkin joutunut Stalinin hampaisiin ja joka tuhotaan. Mila on sattumalta paikalla, kun museon lähistöllä on mellakka ja kun museo poltetaan. Piirityksen aika halutaan poistaa historiasta.
Molemmat joutuvat turvallisuuspoliisin väkivaltaisiin kuulusteluihin ja Stalinin leireille. Volski selviää leiriltä, Mila ei. Mila kokosi sodan jälkeen kodittomia lapsia ja pyrki hankkimaan heille leipää ja vaatimattoman kodin. Kun ruuan hankkiminen onnistui vain itseään myymällä, Mila alistui siihenkin lasten tähden. Huonolta naiselta otettiin lapset pois; heidät vietiin surkeaan lastenkotiin. Kun Milan ja Volskin elämä sodan jälkeen vakiintuu, he onnistuvat saamaan osan Milan lapsista uuteen kotiinsa. On äärimmäisen surullista, että pidätykset tapahtuvat vain muutamaa päivää lasten tulon jälkeen. Reaalisosialistinen järjestelmä ei tuhoa vain Milan ja Volskin elämää vaan myös lasten.
Volski palaa leiriltä mielisairaalan kautta ja elää vaatimattomilla maatöillä, kunnes hän pääsee apulaiseksi lastenkotiin ja alkaa siellä opettaa lapsille laulua ja näyttelemistä. Hänen pedagogiikkansa auttaa raskaita menetyksiä kokeneita ja vammautuneita lapsia, Volski jopa saavuttaa jonkin verran kuuluisuutta uudenaikaisilla menetelmillään. Vanhuudessaan hän asuu köyhien yhteisasunnossa. Sinne uusi aika tuo Janan, joka ostaa kerralla kaksi kerrosta ja häätää ylellisyytensä tieltä asukkaat kenet minnekin. Sieltä Šutov löytää Volskin ja hänen tarinansa.
Volskilla on toive, jonka hän on jo ajatellut mahdottomaksi. Hän haluaisi vielä kerran nähdä Lugan rannat. Šutov tilaa taksin, joka ajaa miehet rantaan muiden juhliessa vanhaa ja uutta Pietaria ikään kuin koko neuvostovaihetta ei olisi ollutkaan. Osa rannasta on jo aidattu uusrikkaille, mutta jokensa Volski vielä näkee.
Vaikka Volskin ja Šutovin suhde Neuvostoliittoon on erilainen, on miehillä yhtymäkohtiakin. Volskin sotamoraalissa on samoja piirteitä kuin Šutovin maanpakoon ajamilla ajatuksilla. Volskissa Šutov kohtaa sen isänmaan, jota kohtaan hän tuntee nostalgiaa. Niin Volski kuin Šutovkin tunnustavat isänmaakseen kadonneen aikakauden, ei neuvosto- eikä nyky-Venäjää. Šutovilla on ristiriita: hän on paennut siitä järjestelmästä, jota hän yllättäen huomaa etsivänsä. Hän pettyy, kun ei löydä etsimäänsä.
Andreï Makine (s. 1957) on kirjallisuuden tohtori. Hän sai vuonna 1987 Ranskasta poliittisen turvapaikan vuonna 1987. Hänen läpimurtoromaaninsa Ranskalainen testamentti ilmestyi 1995. Se suomennettiin jo seuraavana vuonna. Tuntemattoman miehen elämä on Makinen yhdeksäs romaani.
Andreï Makine: Tuntemattoman miehen elämä. Suom. Ville Keynäs. 224 s. WSOY 2010