RISTO NIEMI-PYNTTÄRI
Kuinka kirjoittaa bestselleri pakolaisten huonosta kohtelusta Euroopassa ? Chris Cleave on kehitellyt koskettavan tarinan, kiinnostavat henkilöt, sekä sellaiset juonen käänteet, että aina kun lukija on laskemassa kirjan kädestään, tapahtuu joku yllättävä muutos. Tuntuukin, että on olemassa kirjallisuuden laji nimeltä bestseller.
Koskettavuuden tarinaan tuo viaton nigerialaistyttö, paperiton pakolainen Englannissa. Hänen kotikylästään tuli öljysodan kiistelykenttä, tyttö näki liikaa ja siksi sotilaat olivat tappaa hänet. Little Bee onnistuu hakeutumaan toimittajapariskunnan luo. Heidän kohtalonsa sitoo yhteen eräs tapahtuma Nigeriassa vuosia sitten. Romaanin toisella päähenkilöltä, Sarahilta, puuttuu toinen etusormi tämän tapahtuman vuoksi.
Bestselleriin kuuluu ilman muuta salaisuus ja sen selvittäminen. Sarahin puuttuva sormi on lukijaa kiehtova seikka, ja siihen liittyvän tarinan paljastuminen pitää pitkän aikaa lukijaa otteessaan. Lukija haluaa tietää, miksi Sarahin sormi on poikki. Mitä tapahtui Nigeriassa, kun Little Bee ja Sarah kohtasivat ensimmäisen kerran ja Sarah menetti sormensa.
Cleave kehittelee sormi –motiivia myös symbolisella tasolla. Teoksen englanninkielinen nimi ”The Other Hand” viittaa velvollisuuteen auttaa hädässä olevaa. Sarahin puuttuva sormi kertoo, että hän on maksanut kalliin hinnan hädässä olevan puolesta. Tilanne oli se, että väsyneet ja sekopäiset nigerialaissotilaat, joilla oli vankinaan kaksi tyttöä, laittoivat toimittajapariskunnan testiin: yhdellä sormella saa yhden elämän. Kun Sarahin mies murtuu, eikä pysty mihinkään, niin vaimo on ehtinyt tehdä velvollisuutensa ajatusta nopeammin. Näin siis Sarah osoitti henkisen suuruutensa ja itseasiassa koko romaani kertookin sitten valinnoista, joihin tämä suuruus johtaa.
Bestsellerin kirjoittaminen kaltoin kohdellusta pakolaisesta vaatii poliittisten ja viihteellisten elementtien sekoittamista. Onko se mahdollista? Sarah yrittää toimittajana tehdä jotain samankaltaista, hän haluaisi kirjoittaa viihteelliseen naistenlehteen laajan jutun pakolaisista. Mutta onko hänellä muuta mahdollisuutta kuin kirjoittaa nigerialaisesta ruokakulttuurista tai naisten muodista, mutta ei pakolaisten ongelmista.
Cleave tuntee hyvin toimittajien maailman, hän on itse The Guardianin kolumnisti. Niinpä Sarahia varoitetaan, että pakolaisaiheinen juttu laskee välittömästi lehden levikkiä. Romaanin lopussa on kuitenkin selvää, että hän on toimittajana päässyt todistamaan tapahtumia, joiden symboliksi nouseekin sitten Little Been tarina ja se on niin vaikuttava että Sarahia ei laskelmoi levikkejä kirjoittaessaan.
Kritiikeissä on usein huomautettu, että romaani ohenee loppuun päin; loppuvaiheet vaikuttavat vain juonen käänteiden kirjauksilta. Elokuvakäsikirjoitukselta siis. Romaanin alkupuoli on puolestaan on hyvää ja vivahteikasta kerrontaa. Niin, että alussa Little Bee kokee asioita omaperäisesti, loppupuolella hänen elämänsä latistuu pelkiksi juonen käänteiksi. Alussa huomion kohteena on Little Been kieli, lopussa nämä kielen vivahteet ovat jo kadonneet.
Cleaven idea on laittaa nigerialaistyttö puhumaan englantia yläluokkaisella tyylillä, hän osasi jo hyvin englantia tullessaan, mutta ylätyylin hän omaksui ja harjoitteli lukemalla vastaanottokeskuksessa Timesiä. Tuntuu, että kääntäjä olisi voinut hieman enemmän korostaa tätä hauskuutta, joka on Peppi Pitkötossusta tuttua, sitä että pieni tyttö puhuu ylätyylillä.
Romaanin avausluvussa tyyliin ja kieleen on kiinnitetty erityistä huomiota. Se on alkukielellä myös verkossa, ja tässä on kohta jossa Little Bee pohtii tapaansa käyttää englannin kieltä:
Huomaatteko, miten huolitellusti Britannian punta puhuu ? Se puhuu Englannin kuningatar Elisabeth II äänellä. Puntaan on lyöty kuningattaren kasvot, ja kun katson oikein tarkkaan, joskus voin nähdä, miten hänen huulensa liikkuvat. Painan hänet korvaani vasten. Mitä hän sanoo? Nuori nainen, laske minut alas heti paikalla, tai kutsun vartijat.
Jos kuningatar puhuttelee jotakuta siihen äänensävyyn, voiko häntä olla tottelematta? Olen lukenut, että häntä ympäröivät ihmiset – jopa kuninkaat ja pääministerit – huomaavat tottelevansa hänen käskyjään jo ennen kuin heidän aivonsa edes ehtivät ajatella tarkemmin. Väitänpä, ettei se johdu kruunusta eikä valtikasta. Vaikka minä kiinnittäisin lyhyisiin, säkkäräisiin hiuksiini tiaran ja pitelisin kädessäni valtikkaa, isokenkäiset poliisit marssisivat silti luokseni ja sanoisivat: kiva asu, mutta eiköhän vilkaista neidin henkkareita? Niin, ei teidän maatanne kruunulla ja valtikalla hallita. Sitä hallitaan kuningattaren kieliopilla ja äänellä. Niinpä on suotavaa puhua samoin kuin hän. Sille poliisille voi sanoa timantinkirkkaalla äänellä: Johan nyt, kuinka te kehtaatte?
Minä olen hengissä vain siksi, että opettelin puhumaan kuningattaren englantia. Ehkä se ei ole mielestänne kovin vaikeaa. Englantihan on minun kotimaani Nigerian virallinen kieli. Aivan, mutta pulma onkin siinä, että meilläpäin sitä puhutaan paljon paremmin kuin täällä. Oppiakseni puhumaan kuningattaren englantia minä jouduin unohtamaan äidinkielen näppärimmät konstit. Eihän kuningatar esimerkiksi voi sanoa: No sen nyt arvaa, mikä soppa, kun likka luulee että se istuu pankin päällä ja vokottelee mun vanhimman pojan, köpelöstihän siinä kävi. Kuningattaren pitää sanoa: Edesmennyt miniäni hurmasi perilliseni naisellisilla keinoillaan, ja olisihan pitänyt aavistaa, ettei siinä käy hyvin. Se on jotenkin surullista, eikös vain? Kuningattaren englannin opetteleminen on kuin hankaisi pois kirkkaanpunaisen lakan varpaankynsistä aamulla tanssien jälkeen. Siihen menee aikaa, ja lopulta lakkaa jää aina vähän jäljelle, punainen tahra kynsinauhan rajaan muistoksi hauskanpidosta. Ymmärrätte siis varmaan, että oppiminen on hidasta. Toisaalta minulla oli paljon aikaa. Opin teidän kielenne Kaakkois-Englannissa, ulkomaalaisten säilöönottoyksikössä Essexissä. Vietin kaksi vuotta sinne teljettynä. Ajasta ei siis ollut pulaa.
See how nicely a British pound coin talks? It speaks with the voice of Queen Elizabeth the Second of England. Her face is stamped upon it, and sometimes when I look very closely I can see her lips moving. I hold her up to my ear. What is she saying? Put me down this minute, young lady, or I shall call my guards.
If the Queen spoke to you in such a voice, do you suppose it would be possible to disobey? I have read that the people around her – even Kings and Prime Ministers – they find their bodies responding to her orders before their brains can even think why not. Let me tell you, it is not the crown and the sceptre that have this effect. Me, I could pin a tiara on my short fuzzy hair, and I could hold up a sceptre in one hand, like this, and police officers would still walk up to me in their big shoes and say, Love the ensemble, madam, now let’s have quick look at your ID, shall we? No, it is not the Queen’s crown and sceptre that rule in your land. It is her grammar and her voice. That is why it is desirable to speak the way she does. That way you can say to police officers, in a voice as clear as the Cullinan diamond, My goodness, how dare you?
I am only alive at all because I learned the Queen’s English. Maybe you are thinking, that isn’t so hard. After all, English is the official language of my country, Nigeria. Yes, but the trouble is that back home we speak it so much better than you. To talk the Queen’s English, I had to forget all the best tricks of my mother tongue. For example, the Queen could never say, There was plenty wahala, that girl done use her bottom power to engage my number one son and anyone could see she would end in the bad bush. Instead the Queen must say, My late daughter-in-law used her feminine charms to become engaged to my heir, and one might have foreseen that it wouldn’t end well. It is all a little sad, don’t you think? Learning the Queen’s English is like scrubbing off the bright red varnish from your toe nails, the morning after a dance. It takes a long time and there is always a little bit left at the end, a stain of red along the growing edges to remind you of the good time you had. So, you can see that learning came slowly to me. On the other hand, I had plenty of time. I learned your language in an immigration detention centre, in Essex, in the south eastern part of the United Kingdom. Two years, they locked me in there. Time was all I had.