Uskonto ja Norsunhoitajat

Peter Høeg: Norsunhoitajien lapset (2011)
ESSI VARIS

Ei liene enää salaisuus, että ennen niin kaikkitietävä ja -sietävä uskonto on parin viime vuosisadan aikana joutunut huonoon huutoon. Tuonpuoleinen elämä näyttää jakaneen postmodernit länsimaalaiset kahteen leiriin, eikä kumpikaan niistä näytä muistavan, mitä varten päämajojen seinillä riippuvat, tummuneet jumalkuvat alunperin maalattiin. Yhtäällä ovat edistysmieliset. Heitä voi bongata erityisesti korkeakoulut käyneestä, liberaalia politiikkaa pönkittävästä sivistyneistöstä. He ovat etsineet uusia jumalia aina valistusajoista asti ja kokeilleet kaikenlaista vapaasta markkinataloudesta ja luonnonvalinnasta matkapuhelimiin. Nykyelämä vain on niin kiireistä, että useimmat ovat ajan puutteen vuoksi tyytyneet ateismiin. Toisaalla ovat ne, joita tällainen jumaluusinflaatio kammottaa melkein yhtä paljon kuin kilpailevan pörssin nousukausi. He kaipaavat vanhoja hyviä aikoja, kun jokainen kunnon lapsi nukahti pidellen kädestä Jeesusta, Allahia tai Maoa, kun maailmassa oli järjestystä ja nöyryyttä. Nykyisin suurin osa näistä ihmisistä käyttää rukoustuokionsa syntipukkien etsimiseen: päättyivätkö hurskaat ajat ehkä homoavioliittoihin, sähkölampun keksimiseen vai naapurikylän uuteen jumalaan?

Millaisia myyntilukuja voisi siis ennustaa Peter Høegille, jonka uusimman romaanin ydin on – julkaisuvuodesta huolimatta – uskonto? Norsunhoitajien lapset (2011) vatvoo teologisia kysymyksiä niin juonensa, teemojensa, miljöidensä kuin henkilöhahmojensakin kautta, mutta kenen tai miten sitä pitäisi lähestyä, kun Høeg itse ei selvästikään kuulu kumpaankaan edellä esiteltyyn hengenleiriin?

Vastaus kuuluu: kaikkien, varauksetta. Sillä Norsunhoitajien lapset on paitsi loistava romaani, myös ekumeeninen evankeliumi. Pikkuvanhojen, teini-ikäisten henkilöhahmojensa suulla se muistuttaa lukijaansa siitä, mitä varten uskonto oikeastaan keksittinkään. Eikä tähän muistutteluun liity sormilla osoittamista, vihaisia kysymyksiä tai turhia tabuja, vaan hitunen häpeämätöntä huumoria. Høegin 14-vuotias kertoja, Peter Finø laukoo teologisia kannanottoja kuolemasta, rakkaudesta, armosta ja vapaudesta tyylillä, joka onnistuu asettamaan asiat oikeisiin, ironisiin mittasuhteisiinsa, muttei kuitenkaan loukkaa ketään. Saman tekevät lukuisat hullunkuriset tapahtumat ja henkilöhahmot: buddhalaistemppelin johtajatar voi hyvin myydä eroottisia puhelinpalveluja menettämättä uskottavuuttaan ja sellaisetkin maalliset kokemukset kuin rakastuminen tai aatelisarvon saaminen voivat perimmiltään olla hengellisiä joillekin. Tekstin absurdi viihdyttävyys hymyilee myötätuntoisesti jokaiselle, joka ottaa uskontonsa liian vakavasti. Teoksen voi toki lukea myös vauhdikkaana nuorten romaanina, samaan tapaan kuin Philip Pullmanin uskontokriittisen Universumien tomu -trilogian (1995–2000).

Taolaiset uskovat, että korkein hengellinen harmonia saavutetaan tulemalla jälleen lapsen kaltaiseksi, ja tästä ajatuksesta tuntuu lähtevän myös Peter Høeg. Hänen päähenkilökaartinsa koostuu nimittäin kolmesta nuoresta sisaruksesta: minäkertoja Peteristä, hänen isosiskostaan Tiltestä ja isoveljestään Hansista. Mukana seuraa myös kettuterrieri Basker – lieneekö viittaus Hérgen sarjakuvasankari Tinttiin, joka myös on kohdannut urallaan jos jonkinlaisia uskontoja ja ideologioita?

Tapahtumat vyöryvät liikkeelle, kun sisarukset lähtevät etsimään äkisti kadonneita vanhempiaan, pappi-isäänsä ja kanttoriäitiään. Huolimatta siitä, että he loistavat poissaolollaan, heidän ammattikuntansa määrittää päähenkilöiden identiteettiä ratkaisevalla tavalla: kolmikko tunnetaan pappilan lapsina ja he mieluusti myös esittäytyvät sellaisina. On kuitenkin huomion arvoista, että kristillisestä kasvatuksestaan huolimatta Hansista on tullut tiedemies, astronomi. Nuoremmat sisarukset taas ovat kiinnostuneet kaikenlaisten uskontojen hengellisestä kirjallisuudesta: he opiskelevat kaikkia suuria opettajia ja ajattelijoita kehittääkseen luonnettaan ja viittaavat usein löydöksiinsä. Heidän perimmäisenä päämääränään on astua ulos Ovesta, joka vie ulos heistä itsestään. Tämä metafora edustaa näiden teinien tekemää synteesiä kaikkien uskontojen perimmäisestä tavoitteesta, transsendenssista. Tai nirvanasta, harmoniasta tai pyhimyskaanonista – miksi sitä haluaakaan kutsua. Vastoin kaikkia stereotypioita, myös protestanttipapin lapset voivat siis löytää tasapainon eri uskontojen opetusten, jopa tieteen ja uskonnon välillä.

Mikä vielä jännittävämpää, oivallus kaikkien uskontojen yhteisestä tavoitteesta on vain yksi esimerkki lapsista huokuvasta suvaitsevaisuudesta. Kuin paraskin hengellisen etsinnän metafora, romaani vie heidät esteeltä ja auttajalta toiselle. Esteet ilmenevät usein kunnianarvoisten, vakavien henkilöiden, kuten piispan, kaupunginjohtajan tai aivotutkijan hahmossa, jotka Høeg ja hänen päähenkilönsä ovat kuitenkin taipuvaisia näkemään hyvinkin koomisessa valossa. Auttajat taas tapaavat olla yhteiskunnan pohjimmaisia: narkomaaneja, kurtisaaneja ja pikkolopoikia. Tämä lienee kirjailijan vihje siitä, että todellinen hengellisyys, jota erityisesti Peter ja hänen Tilte-siskonsa edustavat, ei syrji ketään, muttei myöskään kumarru suutelemaan eri auktoriteettien saappaita. Neuvovathan buddhalaisetkin etsimään viisautta ruohonkorrelta ja auttoihan samarialainenkin juutalaista.

Toisaalta, pappilan lasten ihailtava ennakkoluulottomuus ei ehkä olekaan niin yllättävää, kun katsoo heidän kasvuympäristöään. Perhe asuu kuvitteellisella Finøn saarella, joka jostain luonnonoikusta on varsinainen maailmanuskontojen mikrokosmos: protestanttinen pappila on oikeastaan vain pieni osa eriskummallista mutta sopusointuista tilkkutäkkiä, johon kuuluu muun muassa Tilte-siskon katoliseksi papiksi opiskeleva poikaystävä, aasa-uskoa elvyttävään lahkoon kuuluva peruskoulun rehtori ja hindulainen pankkiiri. Ehkä moinen hengellinen kirjo johtuukin saarelaisten poikkeuksellisesta suvaitsevaisuudesta eikä päin vastoin? Oli miten hyvänsä, sisarusten etsintä vie heidät muihinkin moniuskontoisiin ympäristöihin. Kööpenhaminaa kutsutaan romaanissa Jumalten kaupungiksi ja teoksen keskiössä on tanskalaisessa maalaislinnassa järjestettävä hengellinen konferenssi, Suuri Synodi. Tapahtumaan kerääntyvät kaikki elävät pyhimykset Dalai Lamasta Paaviin sekä aimo lasti mittaamattoman arvokkaita uskonnollisia artefakteja. Lapset alkavat pian epäillä, ettei heidän vanhempiensa katoaminen juuri Suuren Synodin aattona voi olla sattumaa…

Synodin kunniavieraat jäävät tässä teoksessa kuitenkin sivuseikaksi. Varsinainen teologinen anti on sen päähenkilöissä – sisaruksissa ja heille sattuvissa kommelluksissa. Jokainen näistä kommelluksista on niin epätodennäköinen, että ne voisi hyvin rinnastaa raamatullisiin ihmeisiin. Päähuomion vie kuitenkin se zeniläinen tyyneys, jolla teinit niihin suhtautuvat. Ruumiita ei hätkähdetä, palvota tai varsinkaan pidetä tabuina, vihamiehille annetaan anteeksi, viisautta etsitään aktiivisesti ja parisuhteita solmitaan yli uskontorajojen, jopa ohi pappislupausten, sillä rakkaus on tärkeämpää kuin selibaatti. Romaanin perimmäiseksi sanomaksi näyttäisikin nousevan juuri rakkaus, joka näkyy teoksessa lukemattomissa eri muodoissa: sisarusrakkautena, lasten ja vanhempien välisenä rakkautena, romanttisena rakkautena, kotiseuturakkautena, tiedonrakkautena, suvaitsevaisuutena ja sinä valtavana hyväntahtoisuutena, jonka ansiosta Høeg voi kirjoittaa vakavista asioista niin humoristisesti.

Juuri tämä on se tunne kaikkien maailman uskontojen takana, se unohtunut asia, josta 14-vuotias Peter ja hänen kirjailijakaimansa yrittävät lukijoita muistuttaa. Eri uskontojen monimutkaiset säännöstöt ja opinkappaleet alkavat vaikuttaa yhdentekeviltä, kun huomaa niiden kaikkien kasvavan samasta siemenestä – rakkaudesta – kohti samaa aurinkoa – minän kasvua ja ylittämistä.

Romaanin norsunhoitajat eivät ole kiinnostuneet uskonnoista, koska he haluaisivat kieltää ne, oikeuttaa niillä jotain tai alistaa niillä jotain. Eivät edes siksi, että niiden avulla voisi selittää maailman, kuoleman, hyvän, pahan tai sen, miksi heidän sisällään asuu norsu. Sisäisellä norsulla Høeg viittaa johonkin itseä suurempaan, kaipaukseen, joka saa pappilan lapset etsimään ovea pois omasta itsestä. Se ovi aukeaa kosmokseen, jossa on tilaa vaikka tuhansille elefanteille. Peter ja Tilte ovat hoksanneet Oven olemassaolon opiskelemalla eri uskontoja, mutta he arvelevat sen aukeavan ainoastaan rakkaudella. Luultavasti rakkaus on myös hyvää norsunruokaa.

Filed Under: essee

Tags:

Comments

No Comments

Leave a reply

Name *

Mail *

Website


Warning: require_once(/home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-content/themes/cleanpress/footer.php): failed to open stream: Permission denied in /home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-includes/template.php on line 684

Fatal error: require_once(): Failed opening required '/home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-content/themes/cleanpress/footer.php' (include_path='.:/usr/local/lib/php:/usr/local/php5/lib/pear') in /home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-includes/template.php on line 684