RISTO NIEMI-PYNTTÄRI Daniel Khelmann laittaa kymmenen novellia peilaamaan keskenään ja tekee romaanin. Kuuluisan filmitähden puhelinnumeron omistajaksi tulee vahingossa tavallinen mies. Tämä löytää yllättäviä puolia itsestään ottaessaan puhelimessa tähden roolin. Seuraava novelli on vastatarina, jossa itse filmitähti hyödyntää puhelinsekaannusta ja ottaa vapaata omasta julkkisroolistaan. Myös hän löytää uusia puolia itsestään ja kokee tuntemattomana elämisen yllättävän antoisana.
Kirjoittajalle vastatarinan kehiteleminen tarinaan on varsin luova haaste. Khelmann rinnastelee tarinoita teemojen tasolla, hän ei kuvaa esimerkiksi sitä kuinka toinen ihminen kokee samat asiat, vaan tähtäin on pintatason alla. Esimerkiksi kuinka tuntematon mies, saadessaan kokea hetken aikaa puhelimessa sen vaikutusvallan mikä kuuluisuudella on, ymmärtääkin että hänessä itsessän on yllättäviä voimavaroja. Ja sama päinvastoin, kuuluisuus löytää yllättävää voimaa tuntemattomana olemisesta.
Romaanin muut tarinat eivät tunnu erityisemmin liittyvän romaanin nimeen Maine. Poikkeuksena on ironinen muotokuva maailmankuulusta kirjailijasta, jolla on vaaleat pellavahousut ja joka muistuttaa Paulo Coelhoa. Vastatarinaksi tälle esitetään muotokuva kirjailijasta, joka muistuttaa Maine –romaanin kirjoittajaa. Tämä kirjailija laatii novelleja joissa on yllättäviä käänteitä, ja samalla tavalla voi luonnehtia Khelmannin teosta. Maine koostuukin juoninovelleista, tarinoista joissa on yllättäviä käänteitä.
Juonellisissa tarinoissa on usein ongelmana se, että tarina syö henkilöhahmoa. Toisin sanoen näkymä henkilöhahmon persoonaan jää ohueksi, koska juoni vie huomion. Tuntuu että Khelmannin romaani onnistuu vastaamaan juuri tähän ongelmaan, henkilöt saavat syvyytensä juuri sen kautta kuinka he esiintyvät oman tarinansa lisäksi muissa tarioissa.
Khelmann on onnistunut kirjoittamaan romaanin, jossa lukujen välillä ei ole tylsän tavallista jatkuvuutta, jossa uusi luku ei merkitse toisen henkilön näkökulmaa samaan juoneen, vaan aivan toisella tavalla koettua maailmaa. Teos on samanaikaisesti helposti luettava juoninovellien kokoelma ja hieman haastavampi romaani.
Romaanin kaksi samannimistä tarinaa, ”Vaarassa”, muodostavat kiinnostavan vastaparin, jonka myötä Khelmannin henkilökuvaus tulee hyvin esille. Kyseessä on kirjailija ja hänen naisystävänsä. Ensimmäisessä ”Vaarassa” tarinassa ollaan kirjailijavierailulla, kun kirjailija päättää ”karata” naisensa kanssa tuosta tylsästä maailmasta. Jännite tähän tarinaan tulee siitä, että kirjailijan naisystävä erittäin tärkeässä rauhantehtävässä, liittyen Afrikkaan, ja matkan aikana hän hoitaa puhelimitse panttivankidraamaa miehen tietämättä. Hän ei halua häiritä miehensä ”luovaa virettä” ja hakee alituiseen paikkoja, joissa voi huomaamatta soittaa ja hoitaa tilannetta.
Romaanin loppupuolella saman nimisessä tarinassa nainen on ottanut kirjailija –kumppaninsa mukaan kriisialueelle Afrikkaan. Lukija odottaa koomista kuvausta, jossa säikky kirjailija joutuu tositilanteisiin. Mutta kirjailija onkin yllättävän rauhallinen, vertaa näkemäänsä Hemingwayn Afrikka –kuvaukseen. Äärimmäisen stressaavissa oloissa hän saattaa tehdä muistiinpanoja, jotka liittyvät aivan toiseen tarinaan. Seuraavasta otteesta välittyy myös se kuinka hyvin kääntäjä Ilona Nykyri on onnistunut välittämään Khelmannin selkeää tyyliä, niin että pitkäkin virke hahmottuu varsin helposti:
”Leo oli käyttäytynyt ihmeen hallitusti. Kun he olivat keskustelleet parin ministerin kanssa, hän oli seisonut huomiota herättämättä sivussa päästämättä silti yhtäkään sanaa ohi korviensa. Kun hanasta ei kahteen päivään ollut tullut lainkaan vettä, Leo oli peseytynyt ensin mineraalivedellä eikä sitten enää millään, niin kuin he kaikki muutkin, protestoimatta, ja heidän viimeisenä päivänään pääkaupungissa hän oli salaa maksanut autonkuljettajalle siitä, että tämä ajoi hänet sen slummin läpi, jossa vastikään oli sattunut kaikkein pahimmat väkivaltaisuudet.” (168)
Tämä muutos saa yllättävän selityksen tarinan lopussa, kuten tarinaa kertoessaan, kirjailijan täytyy olla varmaotteinen.
Khelmannin romaanin yllättävät juonen käänteet hieman vesittävät sen parhaita puolia, ja sitä kuinka täysin erilliset tarinat liittyvät yhteen.