Sergej Verč Hautajaisilveily

Mysteeri, korruptiota, salaliittoja: arkipäivää

MARJATTA RIPSALUOMA©

Muistaako joku Italian itärannikon pienen kaupungin nimeltä Bari? Minulle paikka oli aivan tuntematon, kun lehdessä joskus Albanian vanhan vallan kaatumisen jälkeen albaanipakolaiset täyttivät kaupungin. Kaupunki oli Italian puolella Adrianmerta.

Sen jälkeen kaupunkia ei juuri mainita missään, paitsi nyt lukiessani slovenialaista dekkaria. Se on yksi Euroopan salakuljetuksen keskuspaikkoja. Kirjan lukija joutuu etenemään aika pitkälle ja kärsivällisesti, ennen kuin tajuaa, että salakuljetus ei ole ainut asia. Siis ensin lähinnä savukkeita. Sitten myös ihmisiä salakuljetetaan, ja mieluiten entisistä sosialistimaista länteen, koska lännessä prostituutiosta maksetaan paljon enemmän kuin esimerkiksi lähellä sijaitsevassa Triestessä. Sen lisäksi samat toimeliaat ihmiset tappavat toisiaan.

Päähenkilönä on korruptoitumaton Benjamin Perko Triestestä ja Ljubjanan keskusrikospoliisin johtaja Marjan Blandelj esitellään ensiksi. Perko, ystävien kesken Beno, on lomalla työtoverinsa Marjanin luona. He ovat yhtä mieltä siitä, että kansainvälinen rikollisuus on hetimiten kitkettävä. Kumpikin poliisimies on sloveeni, mutta kumpikin osaa myös muita alueen kieliä.

Trieste oli Mussolinin valloitukseen saakka vapaakaupunki ja sen ympäristössä asuva kalastaja- ja maanviljelijäväestö sekä italialaisia että sloveeneja. Kaupunki oli monikansallinen, se oli etenkin kulttuuriväen suosiossa. Maaseutu ympärillä oli hedelmällistä ja tuotti elannon ihmisille.

Etelästä ja idästä on alkanut tulla yhä huolestuttavampia uutisia, siis aivan oikeasti. Tässä kirjassa esiintyvät ihmiset ovat fiktiota, mutta aivan hyvin he voisivat olla olemassa. Kirja on dekkarin muotoinen dokumentti, joka kuvaa sosiaalisia ja poliittisia olosuhteita Euroopan unohtaman Adrianmeren rannikolla.

Kai siellä turisteja edelleen on?

Joka tapauksessa ennen kuin sosialistimaiden kertakaikkinen loppuminen aiheutti rajojen siirtelyä, pakolaisuutta ja muuta epäjärjestystä, esimerkiksi Sisiliasta tai Napolista sanottiin että ei mafia tai camorra hyökkää turistien kimppuun, koska turistit tuovat rahaa. Mafiakin ymmärsi bisneksen päälle jo ajat sitten.

Rikollisjärjestöille on tärkeää saada bisnekset lain hyväksytylle puolelle. Niinhän kävi esimerkiksi USA:ssa, jossa jo toisen ja kolmannen polven sisilialaiset siirtolaiset tekevät siistiä sisätyötä toimistoissa. Mutta tietääkseen jotain siitä, mitä Euroopan laidoilla tapahtuu, olisi kyllä luettava muutakin kuin suomalaisia lehtiä. Ketään ei oikein kiinnosta miten siellä pärjätään. Juuri nyt ollaan huolissaan miten Nokian jälkeiselle Suomelle käy, mutta huoli on helppo hukuttaa ostoskeskuksiin. Mittakaava Euroopassakin on aika erilainen.

Kirjan lopussa on kartta, josta näkyvät kirjan tapahtumapaikat, mutta kun muitakin mainitaan, niin kannattaa etsiä tarkempi ja isompi nyky-Euroopan kartta.

Avoin hauta

Kirjan nimi on Hautajaisilveily. Kirja miltei alkaa kertomuksella hautajaisista, johon Perko ja hänen alaisensa, sisilialainen Ayala osallistuvat Cattinaran hautausmaalla. Poliisit eivät ole paikalla käskystä, vaan salaa, koska tutkimukset kuoleman syystä on päätetty lopettaa. Siinä on ensimmäinen vihjaus korruptioon.

Murhan uhria luonnehditaan näin:

Hän oli saanut toimeentulonsa pörssivälittäjänä, vaikka porvaristalon ylimmässä kerroksessä sijaitseva monen sadan neliön suuruinen, ylellisesti hollywoodtyyliin kalustettu huoneista herätti aiheellisesti kysymyksen, oliko työ vain toiminut laittomien puuhien kulissina. Mutta millaisten puuhien? Tohtori Franzan ratkaisu jutun esitutkinnan päättämisestä oli ainakin virallisesti lopettanut kaikki selvitykset.

Sankaripoliisit uhmaavat tohtori Franzan tutkinnan lopetusta ja menevät katsomaan hautajaisia. Mukana on muitakin poliiseja. He tekevät havaintoja kovin iloisten hautajaisten vieraista ja ottavat ylös tiellä odottavien autojen rekisterinumeroita, joita ei sitten näy rekistereissä.

Tässä on alkuasetelma. Se on lievästi outo. Tämä on ensimmäinen kerta, kun luen itäeurooppalaista dekkaria. Oletan että kirjallisuudenlaji on ollut myös siellä jo jonkin aikaa. Poliisimies Beno filosofoi maaseudun ja kaupungin raja-alueen eroja ja tuntuu olevan sitä mieltä että kaupunki on neuroottisten ihmisten asuinaluetta, mutta maalla ihmisissä on edelleen olemassa omat ihmisluonnon ilmenemismuotonsa. Jostain syystä poliisi käyttää hajuaistia omatekoisen sosiologiansa perusteluihin:

Tekee myrskyä, ajatteli Beno nauttien tuoksuista, joita tuulahdukset kantoivat isästä. Kaikenlaiset ja kaikenlaisille nenille tarkoitetut tuoksut: niitetyn heinän makean juovuttavat, lantatunkioiden terävänhappamet, kukkivan luonnon lempeät tuoksut samoin kuin läheisistä kanaloista ja muutamista navetoista tunkeutuvat tympeänmiellyttävät.

Kaupunkilaisista Benolla on selvempi ja raadollisempi kuva:

He elivät omassa kyyhkyslakassaan neljän seinän sisällä, naivat toisiaan kuin kanit ja vihasivat toisiaan kuin kissat ja koirat. He söivät pääasiassa eläinten lihaa ja tavallisesti kuolivatkin kuin eläimet, useimmiten saamatta keneltäkään lohdutusta. Komisario tiesi sen hyvin, sillä hän oli nähnyt asuntoihin mädäntyneitä ruumiita enemmän kuin tarpeeksi.

Kaupungin ja maaseudun asujamiston erittely näin voimakkain sanoin on ihkaoikeata romantiikkaa, jos minulta kysytään ja vaikkei kysyttäisikään. Oletan myös, että Triesten kyljessä sijaitsevat kylät ja pikkukaupungit ovat perinteisesti eronneet toisistaan juuri noin: Triesten asema on ollut tärkeä koko alueelle sen vapaakaupungin statuksen vuoksi. Kauppa nimittäin kannattaa ja se tuo mukanaan myös muuta asujamistoa, joka tekee kaupungin ja sitä ympäröivän maaseudun hyvinvoivaksi.

Kirjan alkupäässä tulee selviä muistumia yhteiskuntajärjestelmän muutoksesta ja siitä miten voimallisesti se on vaikuttanut alueen ihmisiin. Salakuljetus on tuonut täysmittaisen Euroopan laajuisen rikollisuuden entisen järjestelmän sijaan, joka kenties on pitänyt ihmisten viettymystä helppoon rahaan ja elämään sitä myötä piilossa niin hyvin, että harva on ollut siitä perillä.

Tavallinen pohjoismainen turisti on huomannut että rahaa vaihdetaan hotellin nurkan takana suotuisaan kurssiin ja että länsimaisilta vaikuttavat vaatteet ovat aivan yhtä hyvää valuuttaa. Toisaalta tässä tulee annetuksi sellainen kuva kuin elämän rappeutuminen olisi lähtöisin Euroopan unionin mukanaan tuomista avoimista rajoista. Kirjailija antaa kuvan siitä, että muutoksen kynnyksellä ollaan, ehkä jo astuttu toiselle puolen, eikä muutos tule olemaan kovin miellyttävä.

Hautajaisista alkava kertomus tiivistyy kuvailevan alun jälkeen ja rauhallisella maaseudulla ammutaankin. Haudattu ruumis ei ole viimeinen. Vaikka poliisin ja sisäministeriön toimistoissa istuvat ihmiset ovatkin korruptoituneita, ainakin korkeammassa asemassa olevat, järjestäytyneet rikolliset ovat selvillä laista ja yrittävät saada mahdollisuuksien mukaan kunniallisia lainvalvojia pois jäljiltä. Ja jos se ei onnistu, pois päiviltä.

Kirjan henkilöt ja sen eettinen painotus muistuttavat amerikkalaisen Donna Leonin Venetsiaa ja sen ympäristöä käsitteleviä tarinoita. Niissä on myös kyse järjestäytyneestä rikollisuudesta usein. On tietysti hyvä että siitä pystytään puhumaan edes dekkarin keinoin. Donna Leon on jossain määrin luopunut kirjoittajanimestään ja saattaa nykyään antaa myös haastatteluja. Fiktiotahan hän kirjoittaa. Mafiasta on suhteellisen mahdotonta kirjoittaakaan dokumentaarista kirjaa, siinä voi käydä kirjoittajalle huonosti.

Loppuratkaisu

Niin kuin aina dekkareissa, niin tämänkin kirjan loppuratkaisu saa luvan jäädä avoimeksi. Sitä ei saa spoilata. Mutta ennen loppua kirjassa on tuhottomasti erilaisia käänteitä. Kyllä niissä on ihan tarpeeksi puuhaa, siis olla selvillä siitä missä mennään, seuraavalla sivulla ollaan jo toisaalla. Vähän väliä on käännettävä sivuja taapäin, että kukas tämä tohtori taas olikaan, entä tämä viranomainen.

Verrattuna moniin muihin dekkareihin tässä on oikea maa ja oikeantuntuisia ihmisiä taustalla. Ei eletä ylensyöneessä lännessä, jossa kukaan ei jaksa nousta sen vertaa ylös että saisi veren kiertämään aivoissa, no, aika usein. Silti Slovenia on suunnilleen samalla aikavyöhykkeellä kuin Suomikin. Suomen länsimaisuudesta ei ole takeita, vai onko? Pohjoinen hakkaa idän mennen tullen?

Kirjan myötä jään miettimään mitä varsinkin Slovenian nuoriso mahtaa ajatella tulevaisuudestaan, ovatko optimisteja? Onko Euroopan unioni ollut siunauksellinen? Onko tullut investointeja ja sitä myötä uusia työpaikkoja?

Että kysyn näitä, siitä jo tietää että aivan tarpeeksi ei itäisestä Keski-Euroopasta joukkotiedotusvälineissä kerrota. Totta kai, jos ehtisin, jos olisi aikaa syventyä, ehkä jostain jotain löytyisikin.

Kävi niin hassusti, että kaivattu artikkeli oli lähempänä kuin luulinkaan: vanha Parnasso vuodelta 1998 (Neljäs kirja). Siinä sattui olemaan Aleš Debeljakin essee nimeltään ”Epäjumalien tuho – muistoja kadotetusta Jugoslaviasta”, essee on Omistettu Ericalle, joka haluaisi ymmärtää. Tekstin on suomentanut Kari Klemelä, joka on vuosia tuonut suomeksi pienten slaavikansojen – etenkin sloveenien – kirjallisuutta.

Debeljak matkusti Makedonian kautta länteen ja sitten pohjoiseen. Näin jugoslaavit silloin ajattelivat itsestään:

Vaikka vaatteemme, kielemme, uskontomme ja musiikkimakumme olivat erilaiset, meitä yhdisti yksi asia: olimme hyvin tuttuja muukalaisia. Olin etelässä yli tuhannen kilometrin päässä omasta kotikaupungistani, jossa jotkut kuljettajien ystävistä työskentelivät Gastarbeitereina, ja kirjeissään nämä olivat levittäneet ihailevia uutisia pohjoisessa sijaitsevasta rikkaammasta tasavallasta liittovaltion jokaiseen kylään. Maksoimme juomamme tien varren krouveissa samoilla lähes arvottomilla dinaareilla. Meillä oli samanlaiset passit taskuissamme, passeissa samanlaiset punaiset kannet ja sama pöyhkeä sosialistivaakuna.

Tämän esseen kirjoittaja päätyi Yhdysvaltoihin samoin kuin vähän aikaisemmin Aleksandar Hemon, joka onnistui hyvin nuorena tulemaan tunnetuksi prosaistiksi – ja kaikenlisäksi englanniksi. Hemon oli mennyt opiskelemaan, ja kun hän oli Chicagossa, sota puhkesi ja hän jäi sinne. Läheskään kaikki eivät olleet yhtä onnekkaita.

Verčin kirja kertoo, mitä sitten tapahtui. Kirjan luettuani on sellainen tunne että sodan jälkiä ei niin vain siivotakaan pois. Ihmisten traumat ovat edelleen olemassa. Hoitamatta ne myös tuntuvat jäävän. Kun on yleiseurooppalainen rahapolitiikan mahalasku edessä, niin tuskin kukaan Sloveniaa enää muistaakaan.

Sergej Verč: Hautajaisilveily. Suom. Kari Klemelä. Mansarda 2012, 324 s.

Comments

No Comments

Leave a reply

Name *

Mail *

Website


Warning: require_once(/home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-content/themes/cleanpress/footer.php): failed to open stream: Permission denied in /home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-includes/template.php on line 688

Fatal error: require_once(): Failed opening required '/home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-content/themes/cleanpress/footer.php' (include_path='.:/usr/local/lib/php:/usr/local/php5/lib/pear') in /home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-includes/template.php on line 688