MARJO VALLITTU
Georgi Daniilovitš Jatšmenev on paennut menneisyyttään mukanaan vain kaksi asiaa: Zoja, elämänsä, ja pelko. Pelko ja rakkaus ovatkin John Boynen Venäjän vallankumouksen historiasta inspiroituneen teoksen kantavia voimia ja teemoja. Mihin tahansa Gerogi ja Zoja menevätkin, on pelko heidän kanssaan – Zoja uskoo myös kuoleman seuraavan häntä: vanhemmat, sisarukset, ystävät ja syntymättömät lapset ovat kaikki jättäneet hänet aivan liian pian.
Kuolema jättää jälkensä myös Zojaan, tämän mieleen ja ranteisiin, ja lopulta se vie vääjäämättömästi vanhan naisen viimeiseen uneensa. Tähän uneen hukkuu myös John Boynen luoma yksikkö GeorgijaZoja, salaisuus, jota muut eivät tiedä. Kaksi ihmistä, joita muut eivät tunne.
”Kutsu minua Zojaksi.” (s. 434)
John Boyne on irlantilainen 2000-luvun tarinankertoja, joka tarttuu vaikeisiin aiheisiin, kipeisiin kansakuntien muistoihin. Poika raidallisessa pyjamassa (suom. 2008, Bazar Kustannus) on hänen tunnetuin teoksensa kertoen toisen maailmansodan keskitysleiristä, jossa pieni juutalaispoika ystävystyy natsiupseerin pojan kanssa. Boynen tapana onkin kuvata tapahtumia pienten ja viattomien kautta. Ei siis ole ihme, että historiallisten romaanien ja nuortenkirjallisuuden kirjoittajaksi profiloitunut Boyne on tarttunut viimeisten Romanovien tarinan myyttisyyteen ja kirjoittanut siitä juuri nuoren henkivartijan eikä valtaapitävien näkökulmasta.
Tarkoin vartioidussa talossa on nähtävissä myös intertekstuaalisia viitteitä moniin kirjallisuuden klassikoihin. Tämän Boyne on toteuttanut hyvin: Ajoittain hän viittaa teoksiin suoraan luoden selkeitä siltoja muun muassa Leo Tolstoin Anna Kareninaan. Toisaalta viitteet saattavat olla hyvinkin pieniä, jopa yksittäisiä lauseita, joskin hyvin tunnettuja, esimerkiksi yllä oleva Zojan esittelylause viittaa selkeästi Herman Melvillen kuuluisaan romaaniavaukseen ”Kutsu minua Ismaeliksi”.
Boyne on kuitenkin tunnettu hillitystä ilmaisustaan, vaikka tapahtumat olisivatkin rajuja. Näin hän tekee myös Tarkoin vartioidussa talossa, jossa järkyttävät tapahtumat vaativat henkilöiltä mielenhallintaa ja kärsivällisyyttä. Kärsivällisyyttä, joka ajaa lukijan ajoittain jopa ajattelemaan, ovatko henkilöhahmot vain tyyppejä kokonaisten hahmojen sijaan.
Boynen kunniaksi on kuitenkin todettava, ettei hän ainakaan sorru lavertelemaan Venäjän vallankumouksen kauhuista, sillä kaikki raakuus kuvataan kuin se tapahtuisi nurkan takana: Siitä ollaan tietoisia, mutta sitä ei nähdä. Päähenkilö Georgi Jatšmenev kokeekin kaiken näin, mikä saa lukijan epäilemään jälleen tarinan uskottavuutta. Se ei ole kouriintuntuvaa, kuten sen olettaisi olevan, vaan menneisyyttä, utua, unta. Georgi ajautuu nuorena ja ymmärtämättömänä tilanteesta toiseen eikä hänen aktiiviselle toiminnalleenkaan aina löydä motiivia. Kerronta pohjautuukin vahvoihin tunteisiin, järkyttäviin tapahtumiin ja voimakkaaseen dialogiin, mutta valitettavasti tämä voimakkuus ei silti saa lukijaa täysin vakuuttuneeksi lukemastaan. Jokin kuitenkin saa lukemaan kirjan loppuun asti.
Siinä tapauksessa haluan lisätä asiakirjaan klausuulin. En luovu pelkästään omasta oikeudestani kruunuun vaan myös poikani oikeudesta. Menköön kruunu veljelleni Mihailille. (s. 341)
Lukemaan pakottava seikka voisi olla tuo kiehtova myytti, joka on kietoutunut Romanovien hallitsijasuvun julman kohtalon ympärille. Jospa yksi tyttäristä sittenkin selvisi? John Boyne ei ole ainoa, jota tämä ajatus on kiehtonut: muun muassa Carolly Erickson on kuvannut Tatjana Romanovin fiktiivisen selviytymistarinan teoksessaan Tsaarin tytär (suom. 2010, Atena). Hän oli Boynen tarinan naispäähenkilön, Anastasian, isosisko, neljästä siskoksesta toiseksi vanhin. Kerronta on samankaltaista kuin Boynella: Kehyskertomus luodaan 1980-luvulle, tosin Erickson on huomioinut Berliinin muurin murtumisen jälkeisen vapautumisen ja sijoittaa siksi Tatjanansa kirjoittamaan elämäkertansa vasta vuonna 1989, kun Boyne puolestaan antaa Georginsa puhjeta puhumaan menneisyydestään jo vuonna 1981.
Ericksonin kirjassa sisäistekijä onkin tietoisempi lukijastaan: Hän kirjoittaa tarinansa entiselle palvelijalleen, jonka lapsi julkaisee tämän kaiken kirjana. Tätä tarinan julkaisijaa ei kuitenkaan paljasteta ennen epilogia, joten kehyskertomuksen takaa löytyy siis vielä toinen, ennalta-arvaamaton, kehys. Sen sijaan aikahyppäykset, jotka ovat varsinkin Boynen Tarkoin vartioidulle talolle keskeisiä, on huomioitukin paremmin Boynen kuin Ericksonin teoksessa. Erickson viittaa 1980-lukuun vain prologissaan, minkä jälkeen hän keskittyy pelkästään Romanovien vallan kukistumisen vuosiin, kun Boyne puolestaan siirtyilee ansiokkaasti edestakaisin 1900-luvulla. Näin Boyne luo hieman laajemman näkökulman päähenkilönsä elämään yrittäen muodostaa tästä kokonaisvaltaisempaa henkilöhahmoa.
Erickson on tehnyt sen sijaan valinnan todellisuuden ja kaunokirjallisuuden välille, sillä hän on kirjoittanut kirjansa loppuun selvityksen, että tämä romaaninsa on fiktiota. Tässä mielessä Boyne on onnistuneempi tarinankehrääjä, sillä hänen teoksensa loputtua lukija jää ajattelemaan, olisiko Anastasia todella voinut selvitä kauhujen yöstään – Boyne ei selitä auki kaunokirjallista vapauttaan, vaan luottaa lukijaansa. Nykyisten tietojen varassa on voitu jo todistaa, että niin Anastasian kuin Tatjanan legendat ovat vain legendoja – vaikkakin kiehtovia sellaisia.
Romanovien kuuluisa hallitsijasuku on ollut muidenkin kirjailijoiden, niin kauno- kuin tietokirjailijoiden, suosiossa viime vuosina, sillä suomeksikin on käännetty mm. Staffan Skottin, Stefano Papin ja Helen Rappaportin teoksia. Boyne ei siis ole ainoa tästä aiheesta kiinnostunut, mutta toisaalta hänen muutkin teoksensa ovat ilmestyneet samoihin aikoihin, kun kunkin niiden aihe on ollut keskiössä muissakin asiayhteyksissä.
Hän hyppää bussin takaosaan ja kohottaa minulle kättään, koko Venäjänmaan kruunaamaton tsaari vilkuttaa isoisälleen lontoolaisen bussin takaosasta sen kiihdyttäessä vauhtiaan ja konduktöörin lähestyessä häntä. (s. 446)
Päähenkilö Georgi Jatšmenev on nimensä mukaisesti maanviljelijän poika. Hän kasvaa Kašinissa ja siellä hänen paras ystävänsä jää isänsä vallankumouksellisuuden pauloihin. Kun tämä ystävä yrittää tappaa kylään saapuvan aristokraatin, tahtoo Georgi pelastaa tämän tutun pojan, mutta hyppäämällä luodin tielle kirjoittaakin tämän kuolemantuomion ja oman uuden kohtalonsa. Nuori ja urhea poika ostetaan välittömästi tšaari Nikolai II:n pojan, Aleksein, henkivartijaksi. Näin Georgi pääsee aivan uuteen maailmaan, jollaista Kašinista käsin ei voinut olla olemassakaan.
Talvipalatsissa eläessään Georgi huomaa, että eräs hallitsijaperheen jäsen nousee hänen elämän tärkeimmäksi henkilöksi: nuori Anastasia. Anastasian tarina päättyy kuitenkin Jekaterinburgin laukauksiin, mutta se aloittaa aivan uuden kappaleen Georgin elämässä, sillä hän avioituu Pariisissa muutaman vuoden kuluttua tavallisena pakolaisena erään toisen pakolaisen, Zojaksi itseään kutsuvan naisen, kanssa.
He muuttavat Englantiin ja heillä onkin onnea: Georgi pääsee töihin British Museumiin, josta tulee hänen tukikohtansa vuosikymmeniksi. Työpaikka on hyvin harkittu ratkaisu kirjailijalta, sillä mies, joka pakenee omaa menneisyyttään, on siellä säilyttämässä toisen kansakunnan historiaa ja kohtaa samalla kipeimmät muistot omastaankin. Samoissa saleissa, joissa Georgi vaali mennyttä, oli nimittäin jo vuosikymmeniä aikaisemmin ollut myös eräs nuori tiedonhaluinen mies, jonka ratkaisut vaikuttivat sekä Georgin että Zojan elämään suuresti. Mies, joka tunnetaan parhaiten nimellä Lenin.
Uusi sota kuitenkin syttyy ja sen aikana Englannissa vieraalla aksentilla puhuvia emigrantteja katsotaan pahasti. Kielitaitonsa ansiosta Georgi kuitenkin päätyy lopulta Winston Churchillin vastaanotolle saakka – British Museumin työntekijä on värvätty mukaan uuden kotimaansa palvelukseen kääntämään luottamuksellisia asiakirjoja englanniksi. Hän löytääkin niistä jotain hyvin kiinnostavaa.
Rauhan saavuttua hiljaiselo palaa osaksi Georgin ja Zojan elämää – pieni ja kauan kaivattu Arina-tytär tuo parille myös tavallisen perheen onnea lähes kolmenkymmenen vuoden ajaksi, kunnes onnettomuus vie nuorelta Michaelilta tämän äidin. Georgi ja Zoja eivät voi koskaan paeta kuolemaa. Se saapuu vielä kerran Zojan sairauden muodossa varjostamaan vanhenevan parin elämää.
”Minä en halua ystäviä”, hän sihisi. ”En tarvitse ketään. Vain sinut. Ajattele sitä. Ajattele heitä kaikkia. Ajattele mitä minä tein. Se ei ikinä lopu, eihän? He ovat se hinta jonka minä maksan siitä että olen hengissä.” (s. 307)
Teoksen teemat ovat suuria. Pelko, menneisyyden taakka, ihmisen pahuus, rakkaus. Näiden kaikkien teemojen kuvastaminen on haasteellista, mutta Boyne onnistuu siinä hyvin, lähes kiitettävästi. Hän kirjoittaa tarinaa kuin se olisi salapoliisiromaani, jonka arvoitus lukijan on ratkaistava – kaiken yllä ainoana varmana tietona tuntuu leijuvan vain ajatus pakenemisesta, pelosta.
Kaikki menneisyyteen liittyvät seikat tahdotaan piilottaa, niitä paisutellaan, muttei mainita suoraan. Georgin rakkaus nuorta Anastasia Romanovia kohtaan on selkeästi esillä, samoin hänen lämmin suhteensa vaimoonsa Zojaan, mutta alussa lukija johdetaan ajattelemaan näitä täysin toisistaan irrallisina asioina. Georgi osoittaa kunnioituksensa kautta syvää kiintymystä myös tšaaria ja työtään kohtaan. Vähitellen paljastetaan lisää. Lukija kiinnostuu ja on koukussa.
Rakkaus ja pelko kulkevatkin vaivattomasti läpi tekstin, vaikka ovat toisaalta toistensa vastavoimia, mutta toisaalta toisilleen välttämättömiä asioita – kun rakastaa, pelkää menettävänsä. Ihmisten pahuus jää ehkä hieman ponnettoman päähenkilökuvauksen vuoksi taka-alalle, vaikka Boyne on selkeästi tahtonut korostaa sitäkin – onhan hän kuvannut pahuuden kohteeksi joutuneen hallitsijaperheenkin lämpimän inhimillisesti.
Minusta näytti että he katsoivat toisiaan aivan kauhuissaan, niin kuin olisivat tienneet etteivät mitenkään pystyisi hallitsemaan sitä tapahtumaketjua, jonka tuo tavallinen, väistämätön kohtaaminen aiheuttaisi. Elämä, jota he olivat siihen asti eläneet, oli tullut tiensä päähän. Eikä sillä mitä tapahtui seuraavaksi ollut enää väliä; heidän kohtalonsa oli jo määrätty. (s. 270–271)
Henkilöhahmokuvaus on seikka, jota lukija tahtoisi vahvistettavan: Georgi tuntuu vain ajautuvan tahdottomasti aina uuteen tilanteeseen, vaikkei itse pyri niistä moneenkaan – samalla tavoin kuin edeltävässä sitaatissa Zoja määritteli Anna Kareninan ja Vronskin tarinan. Tarinan, johon tämä Boynen teos voisi olla kokonaisuudessaan viitteenä.. Georgi on mukana useassa merkittävässä tapahtumassa, mutta kaikki vain tapahtuu hänelle, hän ei lopulta tee aktiivisesti mitään. Toki hän hakeutuu aina Jekaterinburgiin asti hallitsijaperheen perässä, mutta sekin tuntuu enemmän uskollisuuden ja rakkauden kuin hänen oman tahtonsa ilmentymältä. Georgi on Rasputinia kohtaan jopa murhanhimoinen, tyttärensä kuoltua avuttoman toivoton ja vaimonsa vieressä vahva tuki, mutta silti hahmo ei tunnu olevan täysinäinen – ilmaisusta vain puuttuu jotakin.
Zojakin jää lähinnä teemojen esiintuojaksi eikä tunnu täten lainkaan kokonaiselta henkilöhahmolta, vaikka nimenomaan hänen hahmonsa onkin tarinaan jännitettä tuova, ratkaiseva henkilö. Tšaarin perheelle annetaan myös jonkin verran sijaa kerronnassa ja lopulta tuntuu, että Nikolai II:sta luodaan kaikista monipuolisin kuvaus. Hänestä nähdään useita eri puolia perheenisänä, päättäväisenä hallitsijana ja lopulta murtuneena ihmisenä. Tšaaritar puolestaan on toki äiti ja vankka hallitsija, mutta hän jää hieman hysteerisen ja johdateltavan oloiseksi – näin tosin käy monien muidenkin kirjailijoiden teksteissä.
Kaikki muut hahmot ovatkin viiden minuutin vierailijoita, joista saa tästä syystä melko niukasti tietoja, muttei heistä enempää tarvitsekaan. Päähenkilöiden tilanne sen sijaan jää harmittamaan: Romaani olisi voinut tarjota lukijalleen paljon enemmän. Kerronta ja ennen kaikkea juonen ja tarinan, fabulan ja suzetin, hallinta on Boynen teoksen vahvinta antia, joten hieman yksipuoleisiksi jäävät henkilöhahmot ovat hämmentävä puute kerronnassa. Nyt henkilöhahmojen sijaan keskitytäänkin juuri juoneen ja teemoihin, vaikka lukijaa kiinnostavat ennen kaikkea nämä legendojen kohteet, henkilöhahmoiksi muunnetut tarinat
Tyttäreni on antanut minulle lumisadepallon, jonka kämmeneni kokoinen pohja oli valkoista muovia ja yläosa lasinen kupu. Keskellä pohjaa nökötti kömpelö Pietarin Talvipalatsi, jonka julkisivu oli tummansininen kun sen olisi pitänyt olla vaaleanvihreä, katolta puuttuivat patsaat ja torilta Aleksanterin pylväs, mutta huolimatta rakennuksen puutteista tunsin sen heti. Uskon että kuka tahansa joka oli joskus asunut tai työskennellyt sen kullattujen seinien sisäpuolella olisi tunnistanut sen. Pidätin henkeäni sitä katsellessani kuin peläten että huokauskin saisi sen romahtamaan, ja siristin silmiäni tutkiakseni pieniä valkoisia uurteita jotka esittivät kolmikerroksisen palatsin ikkunoita. (s. 263)
Pelon, peittelyn ja menneisyyden pakenemisen ollessa teoksen suuria teemoja lukijan huomio kiinnittyy yllättäen myös Boynen kuvailemiin yksityiskohtiin. Hän piirtää tarkkaa kuvaa Talvipalatsin saleista ja käytävistä henkivartijan terävien silmien avulla. Georgi Jatšmenev ei ole tottunut palatsien loistoon, joten luonnollisesti hän ihmettelee koristeita, kultauksia ja ylellisyyttä, jotka ympäröivät Romanoveja niin asunnoissaan kuin junavaunuissaan – aivan kuin Boyne olisi tahtonut antaa kullatun kuvan myös näissä valtaistuinsaleissa ja kirjoituspöytien takana istuvista henkilöistään. Pikkukylissä vallitsevaa kurjuutta ei nimittäin kuvata eikä Pariisin köyhimpiä katuja liioin.
British Museumin leijonista sen sijaan piirtyy elävä kuva lukijan mieleen – ne ovatkin eläinmaailman hallitsijoiden symboleita ja vartioivat rakennusta, jossa Georgi Jatšmenev tekee toisen uransa. Näin ollen Boyne toteuttaa vahvaa symbolista kuvausta, joka tosin maalataan niin hennoin värein, ettei sitä välttämättä heti havaitsisi ilman teoksen nimessä olevaa avainta. Talot, joissa päähenkilöt liikkuvat, ovat siis aina tarkoin vartioituja kuin henkilöt itsekin salaisuuksineen.
Yksityiskohdissa on kuitenkin jotain tärkeää. Niissä on vilahdus siitä, mihin Boyne parhaimmillaan pystyy. Kun Georgi tahtoo jotenkin konkretisoida tyttärensä merkityksen tämän onnettomuuteen osalliselle nuorelle naiselle, hän väittää Arinan kirjoittaneen kirjaa. Kirjaa, joka kertoo vääristä syytöksistä ja jota ei todellisuudessa ole, Tarkoin vartioitua taloa. Taloa, joka oli Nevan läheisyydessä ja jossa muinoin asui eräs hallitsijaperhe. Taloa, jossa nuori Georgi syntyi kaukana Kašinissa. Taloa, johon Romanovien suku päättyi. Tarinan yksityiskohdat ovat kuin teoksessa mainitut Fabergé-munat: Ne kätkevät sisäänsä yllätyksen, kokonaisen maailmankartan, jonka keskiössä on toive tulevaisuudesta.
He eivät huomanneet minua, kunnes yksi, rivin viimeinen – arvelin hänen olevan noin viidentoista – käänsi päänsä ja katsoi minuun. (s. 77)
Georgin ja Anastasian tarina on yltiöpäisessä romanttisuudessaan lopulta mahdoton: He karkaavat palatsista joen rantaan pitkille kävelyille, pitävät toisiaan käsistä aivan hallitsijaparin silmien alla tukeakseen nuoren Aleksein luisteluretkeä ja karkaavat yhdessä vallankumouksellisten luoteja. Tämä herkkä ja kaunis rakkaustarina on lukijalle kuitenkin ajoittain liikaa. Kuinka Anastasia Romanov pääsisi hiipimään Nevan rannoille veljensä henkivartijan kanssa? Miksi nuori ruhtinatar edes huomaisi palatsin uutta tulokasta? Entä miksei Georgin vaimokaan, Zoja, pääse koskaan yli hysteriastaan ja pelostaan ja ilmaise jotain muutakin?
Boyne pyrkii hahmojensa lähelle kertoakseen hallitsijoistakin ihmisinä, mutta tekee ajoittain liiankin rohkeita poikkeamia historiallisten romaanien usein tottelemista todellisuuden rajoista, jolloin hän ei aina voi vakuuttaa lukijaansa. Kotimaisen historiallisen romaanin osalta on todettava, että Boynen tavoin suosituksi kirjailijaksi ei näin pienillä markkinoilla pääse, jos todellisuudesta ottaa näin paljon vapauksia. Lopulta todenmukaista onkin vain se, että Romanovit ovat eläneet, ja että he ovat menehtyneet vallankumouksen jaloissa. Juonen käänteiden ja kerronnan yleisen vakuuttavuuden vuoksi lukija kuitenkin tahtoo pysyä mukana tarinassa ja antaa melko paljonkin anteeksi.
Tarkoitan vain, että kun loppu tulee, ja se tulee pian, en ole siitä pahoillani.(s. 119)
John Boynen romaani ottaa siis suuria kaunokirjallisia vapauksia historiallisista faktoista, mutta sen kerronta onnistuu pitämään lukijan otteessaan. Tarina täydentyy vähitellen aikahyppäysten kautta, mitkä on rakennettu ajoittain jopa taidokkaasti. Lukijaa ärsyttää korkeintaan lievä angloamerikkalaisuus näissä aikajatkumoissa: Tunnelman tiivistyessä, nuoren Georgin raahautuessa puolentoista vuoden ajan vangitun ja vallasta syöstyn hallitsijaperheen luo Boyne laskee lukijan silmien eteen näkymättömän ”jatkuu seuraavassa luvussa”-ilmoituksen ja loikkaa käymään toisella vuosikymmenellä, vaikka lukija hyvin tietää, ettei Georgia voi unohtaa Jekaterinburgiin ilman ratkaisua. Tämä on toisaalta hyvin koukuttava, mutta ehkä tässä romaanissa liiallisen läpinäkyvä kerronnallinen keino.
Tarkoin vartioidun talon kirjallisuudellisuudellisista ansioista ei kannattane mainita, mutta John Boyne on luonut silti luettavan ja viihdyttävän teoksen, jonka hallittu kokonaisuus ei kärsi sanottavasti edes suomennoksen luovasta kieliopista ja muutamista tyylirikoista. Lukija tosin jää odottamaan vielä enemmän Boynen henkilökuvaukselta.
John Boyne (2011): Tarkoin vartioitu talo. (The House of Special Purpose, 2009) Suom. Laura Beck. Helsinki: Bazar Kustannus.