Kaikista suurin on rakkaus LIISA RINNE
Mutta millainen rakkaus? Vinksahtanut. Ahne. Itsekäs. Joka ajaa vimmaisesti henkilöitä eteenpäin Joyce Carol Oatesin romaanissa Sisareni, rakkaani. Ja lopulta se ajaa teoista julmimpaan, Bliss Rampiken, pienen luistelijalupauksen murhaan.
Oates piirtää jälleen kerran rujon siivun amerikkalaista arkea. Liikutaan ylemmän keskiluokan, raharikkaiden ja kiipijöiden maailmassa. Jossa ahneiden, rakkaudennälkäisten vanhempien pihtiotteeseen jäävät lapset. Yhteiskunnan heikot ja suojattomat. Joiden elämästä tulee yhtä diagnoosia, lääkkeillä täyteen pumpattua selviytymistarinaa.
Lapsia orjuutetaan kaakaoviljelmille, halpatavaraketjujen ompelimoihin ja heitä hyväksikäytetään länsimaisen yhteiskunnan harrastehelvetissä. Maailmassa lapsia ja lapsuutta riistetään liian monella tapaa. Tuotteita voi boikotoida ja epäkohtiin puuttua, mutta entä kun hyväksikäyttäjänä on oma, ”hyvää tarkoittava” äiti tai isä? Silloin kun heillä on siihen lain suoma oikeus. Ja yhteiskunnan hiljainen siunaus.
”Skyler, yritä olla ontumatta. Sinä pystyt kyllä kävelemään ihan tavallisesti kunhan yrität. Ja koeta olla nykimättä ja kiemurtelematta ja ole kiltti äläkä ota noita ’tuskan ilmeitä’ – se on niin masentavan näköistä että ihmiset tahtovat kartella sinua.” Mami oli alkanut kohdella Skyleria lempeän moittivasti, toruvasti. Mutta aina mami silti kumartui suukottamaan Skyleria ja halasi nopeasti osoittaakseen, että Skyler yhä oli mamin pikku mies. Oli oli!
Skyler Rampike on romaanin kertoja. Hän on herkkä poika. Ja hän sopii huonosti siihen yhteiskunnalliseen muottiin, johon häntä yritetään sovittaa Fair Hillsissa, New Jerseyssä, Yhdysvalloissa. Sopeutuvaisempi on pikkusisko Edna Louise, josta muokataan lapsitähti Bliss Rampike. Kaunis nukkesisko, joka luistelee ”platinanvaaleassa hahtuvatukassaan kertakaikkiaan kuin enkeli.”
Taitavasti Oates kutoo kiemuraisen ja tiiviin verkon, jonka ytimessä on rakkaus. Ja sen puute. Raha, valta, seksi – kaikki rakkauden olomuodot ja sen vääristymät ovat jälleen tässä. Ne ovat kuten rakkauden tematiikka yleensä Oatesin tuotannossa on. Onnellisia perheitä ei ole, on vain Skylerin sanoin ”häiriintyneitä” ja ”eloonjääneitä”.
”Sisareni, rakkaani, Skyler Rampiken intiimi tarina” on hänen kirjallinen tuotoksensa, muistuma, muistelo. Tarina on rakenteeltaan hajanainen. Se on elämä alaviitteessä. Kaltoinkohdellun lapsen, nuoreksi aikuiseksi vaivoin rämpineen lapsen tarina. Samalla kun se on nuoren miehen yritys saada tolkkua perhtragediaan ja sitä kautta mieltä omaan loppuelämään.
”Minä niin toivon että tämä olisi ”innoittunut teksti” – mutta ei ole.
Amerikkalaiset janoavat tietoa joka kertoo miten; minä voin tarjota vain kokemuspohjaisen selostuksen joka kertoo ei näin. (Alkuperäinen otsikkoni tekstille oli ”Kaikki eivät selviydy: Skyler Rampiken sensuroimaton tarina.” Vaihtoehtoinen otsikko ”Viemäristä alas Skyler Rampiken matkassa.”) Ei mitään kohottavaa kristillistä tarinaa synnistä – käsrimyksestä – valaistumisesta – pelastumisesta, ei sellaisia ”kirpaisevia” – ”sydäntäraastavia” – ”aidon muuttumisen” muistelmia joita tv:n puheohjelmissa esitellään myöhäisiltapäivän turpean naisellisessa horroksessa ennen miehekkään selväpäisiä uutisia.”
Romaani on rannkka. Yhtäaikaa sujuva ja vaikea. Romaanin muodollinen hajanaisuus, jatkuvat viittaukset ja vähän näsäviisaan, itsestään epävarman kertojan knoppitiedot rikkovat tarinan kulkua. Kun kertoja-Skyler haastaa ja neuvoo lukijaansa. Antaa tälle jatkuvasti ohjeita siitä miten tarinaan tulee suhtautua, mikä on totta ja mikä fiktiota. Pakottaen samalla lukijan siirtymään positiosta toiseen. Rakenne on kerronnallinen ratkaisu mutta samalla sen voi tulkita yritykseksi kuvata kertojan häilyvää mieltä. Haparointia ja epävarmuutta vaikeiden kysymysten äärellä.
Lapsen rakkaus vanhempaan on suurta ja lojaalius ehdotonta, oli vanhempi millainen kusipää tahansa. Mitään muuta Skylerkaan ei halua kuin että äiti ja isä rakastaisivat häntä. Yhtä paljon kuin sisarta – tai edes rakastaisivat. Olkoon sen hintana sitten vaikka pikkusisaren murha.
Vasta matkan päästä, kun kaikki siteet on jo kertaalleen katkottu, kykenee Skylerkin näkemään vanhemmat ja sisaren kuolemaan johtaneet tapahtumat sellaisena kuin ne ovat. Vai ovatko?
Vaikka tarinan pohjalla on todellisia tapahtumia ja henkilöitä on teos toki fiktio. Oikeastaan kaksinkertainen sellainen. Se on Skylerin tarina fiktiiviselle lukijalle samalla kun Sisareni, rakkaani on kirjailija Oatesin tarina meille, minulle ja sinulle. Näin ollen totuus sellaisena kun me sen ehkä haluamme, painuu taka-alalle. Kuten painuu totuus sen ihmisistäkin. Teot ja motiivit ovat lopultakin vain arvailua. Toisenkädentietoa. Ja kun sitä, joka voisi kertoa ei enää ole, on vain sanallista muistumaa. Hajanaisia, kirkkaanohuita kuvia, joiden varaan täytyy rakentaa anteeksianto. Skylerinkin.
Ks myös Marjatta Ripsaluoman arvio samasta kirjasta Maailmankirjoissa.
Joyce Carol Oates, Sisareni, rakkaani, suom. Kaijamari Sivill, Otava, s.727