RISTO NIEMI-PYNTTÄRI
Pitkän virkkeen mestarien joukkoon kuuluvan Javier Mariasin kirjoittamistavan kerrotaan olevan sellainen, että hän laatii vanhalla kirjoituskoneella liuskan ja raapustaa sitten lähes loputtoman määrän lisäyksiä rivien väleihin ja marginaaleihin. Tällaisen kerronnan lähtökohtana on taito, joka on täysin kadonnut toteavasta realismista, eli saman asian sanominen toisin sanoin. Marias sanoo saman asian eri tavoin, ja niin että itse asia alkaa muuttua. Romaanin kerronnassa jokainen toteava lause varjostetaan ja korostetaan tai kumotaan. Marias näyttää siis löytäneen loputtomasti mahdollisuuksia tällaisesta tekstin kehittelystä. Kaikki asiat saavat sävyjä kun ne ilmaistaan toisin sanoin.
Aloitan Mariasin myötä kirjoittamiseen ja kerrontaan keskittyvien arvioiden teon, haastatteluita hyödyntäen. Kategorian nimi on KERRONNAN KANNALTA. Innoittajana on The Paris Rewievin Art of Fiction sarjassa ollut Javier Mariasin haastattelu.
Rakastumisia -romaanin nimestä löytyy keskeinen esimerkki siitä, kuinka varjossa ollut seikka nousee vähitellen esille. Romaanin tarina näyttää ensin keskittyvän kuolemaan – on ihanteellisen pari, ja sitten mies joutuu sattumanvaraisen puukotuksen uhriksi. Silti romaanin nimi on Rakastumisia. Vähitellen, kuoleman käsittelyn ohesta nousee esiin rakkaus: perheystävä rakastaa leskeä ja kertoja rakastaa tätä perheystävää. Näin nousee esille rakkaus-teema, mutta vähitellen rakkauden oheen alkaa kehkeytyä uusia sävyjä – rakastumisia. Kyse on jostain aivan muusta, kuin typerästä ”ensihuumana” puhutusta ihastuksesta. Marias tuo esille jotain niin sävykästä ja toisarvoisena pidettyä, että sitä on pidetty illuusiona, romaanista löydettynä kuvitelmana, jolle ei kaikissa kielissä ei ole edes sanaa: enamoramientos, rakastuneisuus.
Seuraavassa otteessa miespäähenkilö pohtii rakastuneisuutta, ja pitää sitä hienompana tunteena kuin rakkaus, koska siinä ei ole sijaa tottumukselle. Hän ylistää rakastuneisuuden hienoimpana piirteenä heikotusta toisen edessä – ja samalla tulee esille Mariasin lavea tyyli:
”Monet ihmiset ovat meistä mukavia, meistä on hauska olla heidän seurassaan, he ovat meistä hurmaavia, he herättävät hellyyttä ja jopa myötätuntoa, ja me tykkäämme heistä, olemme hullaantuneina hetkittäin ja nautimme heidän vartalostaan tai seurastaan, kuten minulle on käynyt sinun kanssasi ja joskus aiemminkin, muutaman harvan kerran. Joistakuista tulee meille jopa korvaamattomia, tottumuksen voima on suunnaton ja käy lopulta lähes kaiken korvikkeeksi, se voi jopa korvata kaiken muun. Se voi korvata rakkauden, esimerkiksi. Mutta ei rakastumista, on hyvä erottaa nämä kaksi toisistaan, sillä ne eivät ole sama asia…
Kaikkein harvinaisinta on se että tuntee heikkoutta johonkuhun, on todella heikkona toisen edessä, ja se että toinen aiheuttaa meissä tuon heikkouden tunteen. Se on ratkaiseva tekijä, se mikä estää meitä olemasta objektiivisia ja riisuu meidät aseista eliniäksemme ja saa meidät luopumaan keskinäisistä riidoistamme (…) Kaiken kaikkiaan ihmiset eivät koe tätä tunnetta eivätkä itse asiassa sitä etsikään. He eivät odota sitä, ovat kärsimättömiä ja proosallisia, eivät ehkä edes osaa haluta sitä, koska eivät käsitä sitä, ja niinpä he menevät yhteen tai naimisiin ensimmäisen vastaantulijan kanssa, eikä siinä mitään ihmeellistä, se on ollut normi aina, jotkut ovat jopa sitä mieltä että rakastuminen on romaaneista lähtöisin oleva nykyajan keksintö. Oli miten oli meillä on jo tuo sana, se o keksitty, samoin kuin kyky siihen tunteeseen. Diaz-Varela oli jättänyt muutaman lauseen kesken, roikkumaan ilmaan, epäröinyt (…)
Kertoja-rakastajatar kuuntelee, ilta pimenee ja lamppu sytytetään, hän kuuntelisi tätä puhetta loputtomasti:
”… ja kuten aina hän puhui yhteen menoon, en nytkään saanut silmiäni irti hänen kasvoistaan, hänen huulistaan, jotka liikkuivat nopeasti sanoja pudotellessaan. Ei etteikö minua olisi kiinnostanut se mitä hän puhui, se oli kiinnostanut minua joka kerta.” (334)
Mariasin kerrontaa luonnehtii elaboratio, informoivasta kerronnasta karsittu laveus joka ei ole jaarittelua vaan keino viedä asia perille kertomalla sama asia eri tavoin. Informoivan kielen ihanteena oleva lyhyys ja selkeys (claritas ja brevitas) haastetaan ja osoitetaan, että lyhytsanaisuus ei ole sama asia kuin vaikuttava kerronta. Informoivassa kielessä claritas- ja brevitas-elementtien harmonia on hajonnut jo aikaa sitten ja kääntynyt painottamaan pelkkää lyhyyttä – ja näin verbaalinen kehittely on jäänyt toisarvoiseksi.
Mariasin kerronnassa on kyse saman asian sanomisesta toisin sanoin, siten, että asiat saavat lisäsävyjä. Paikoin tällainen tekstin kehittely tarkentaa ja tutkailee joitain yksittäisiä tapahtumia niin kauan että onnistuu paljastamaan ihmisen sisimmät ajatukset. Esimerkiksi niinkin yksinkertainen seikka kuin punastuminen väärässä kohtaa joutuu tällaisen tarkastelun kohteeksi, ja väärä punastuminen muuttaakin romaanin loppupuolella koko kertomuksen juonen.
Kaikki olennainen tulee esiin marginaaleista, toteavan ja ensimmäisen tason kirjoituksen varjoista. Kuoleman tilalle nousee rakkaus ja kolmiodraama: naispuolinen kertoja on suhteessa mieheen, joka rakastaa onnettomasti leskeä. Nainen kokee olevansa väliaikainen, varalla, ja hän haluaisi koko miehen ja pysyvästi.
Kertojan itsesääli nousee vallalle, kun hän tunnistaa pienistä merkeistä sen, että hänellä ei koskaan tule olemaan pysyvää sijaa miehen rinnalla. Vähitellen katkeruus väliaikaisen rakastajattaren osasta muuttuu aivan päinvastaiseksi – tämä edellyttää mestarillista kerrontaa – mikään ei muutu ja on silti aivan toisenlaista. He ovat oppineet lukemaan toisiaan niin vivahteikkaasti, että toinen aavistaa jopa vaikenemisten merkitykset – ja epärehellisyys on mahdotonta. Toisarvoiseksi ja väheksytyksi joutumisen ohessa vahvistuu tämä toinen varjostus, tietyt sävyt nousevat vähitellen yhä merkittävämpään osaan – heidän rakastuneisuutensa.
He sopivat liian hyvin toisilleen, rakastavat ja puhuvat. Halu on kielessä, vuolautena kielenpäällä ja huulilla. Kertoja-nainen katselisi loputtomasti miehen huulia ja kuuntelisi hänen puhettaan – ja mies puhuu,vuolaasti. Sujuvin lausein hän antautuu pienille asioille, ja löytää puheensa myötä jo todetuista asioista yhä uusia sävyjä. Halu on kielessä, rakastuneisuuden voimalla he puhuvat yökausia, tai mies antautuu puhumaan ja nainen pääasiassa kuuntelemaan. Naisen vuoro, ja hänen halunsa aika, on myöhemmin kertojana. Hän muuttuu vuolaaksi kertoessaan, palatessaan tuohon maailmaan mikä syntyi heidän öisistä puheistaan. Mitä kauemman hän viipyy asioissa, sitä kauemman ne hänelle kestävät.
Ensimmäinen kohtaaminen tämän Javier-nimisen miehen kanssa, kertoo paljon. He tapaavat lesken luona, ja kertoja huomaa pienistä merkeistä, että mies on talossa jokapäiväinen vieras. Tämän huomion marginaaleista nousee runsaasti mielikuvia siitä, miksi leski suhtautuu niin veljellisesti mieheen, ja siitä millainen ystävyyssuhde Javierilla oli vainajaan. Lopulta kertoja kuvittelee miesten välisiä keskusteluja aiheesta – ”pidä huolta perheestäni, jos minulle sattuu jotain.”
Tosiasioiden marginaaleista nousevat myös surutyön kuvat, kun mies elää ohessa lesken surua ja puhuu siitä rakastajattarelleen. He elävät keskusteluissaan surun kuilut. Surutyön marginaalista nousee myös hieno, esseemäinen pohdinta johon molemmat tuovat painotuksensa, ja joka lähtee Macbethin repliikistä ”She should have died hereafter”. Halu saada lisäaikaa kuolemalta. Tämä läheisen menetykseen liittyvä kokemus alkaa saada vastasävyjä, ja paljastuu kerronnalle luonteenomaisesti vastakohdakseen – miten kammottavaa olisikaan, jos kuollut todella saisi lisäaikaa ja palaisi.
Mies kertoo rakastajattarelleen tarinan eräästä Balzacin pienoisromaanista, jossa eräs Napoleonin armeijaan kuuluneen everstin pää halkeaa miekan iskusta eräässä taistelussa, sen jälkeen häntä pelastamaan tullut ratsuväki vielä survoo hänet maahan. Mies julistetaan kuolleeksi, mutta hän nousee ruumisröykkiöstä ja alkaa parantua. Pitkien vaiheiden jälkeen eversti kirjoittaa viestin vaimolleen, joka on jo päässyt surun ohi. Nainen kieltäytyy uskomasta asiaa, pitää miestä huijarina ja joutuu epätoivoon kun he tapaavat: kuolleista palannut on tuhoamassa kaiken sen uuden elämän, minkä alkuun nainen on päässyt. Kunnian mies ymmärtää vaimoaan, ja palaa joukkohautaan, jonne hänen olisi pitänyt kuolla jo ensimmäisellä kerralla.
Tämä, eräänlainen sängynpielusessee – luonnos ja antaumuksellinen hahmottelu – syntyy myös asian marginaalista, kirjallisena pohdintana jota nainen osaltaan jatkaa.
Rakastuneisuus on väliaikaista. Naiskertoja on katkera väliaikaisen rakastajattaren roolistaan, sen marginaalista nousee kuitenkin toinen väliaikaisuus joka liittyy aikaan yleensä. Hän etääntyy, ja korvaa ajatuksissaan varsin pian miehen etunimen sukunimellä.
Kyse on kahdesta erilaisesta ajallisuuden kokemuksesta, rakastuneisuus on eri lailla ajassa kuin rakkaus. Kertoja-nainen kokee tämän lopulta toisin kuin syrjään jäämisenä:
”Kyllä, kaikessa on kyse epätoivoisesta ajasta, mutta meidän kahden aika on pysähtynyt, meiltä on päättynyt se aika joka lujittaa ja jatkaa olemassa olevaa sitä samalla mädättäen ja tuhoten ja kääntääkseen kaiken päälaelleen, meidän huomaamatta sitä kumpaakaan. Minulle sitä päivää ei tule koskaan, minulle ei ole ”myöhemmin” tai ”tästä lähtien”, niin kuin ei ollut lady Macbethillekään, olen turvassa tältä siunaukselliselta tai vahingolliselta jatkoajalta, se on minun onneni ja onnettomuuteni” (432)
Kun parin vuoden kuluttua naiskertoja tapaa miehen, nyt vasta-avioituneena tavoittelemansa lesken kanssa, naisella on kaikki valta siunata tai vahingoittaa – ja hän tekee ratkaisunsa spontaanisti.
Javier Marias: Rakastumisia suom. Tarja Härkönen, Otavan Kirjasto 2012