Ali Smith: Oli kerran kello nolla

AliSmith1Mirka Korhola OLI KERRAN KELLO NOLLA

Ali Smith muovaa hilpeää kielen leikkiä asioista, jotka muulla tavoin käsiteltynä voisivat herättää lukijassa puutumista ja epätoivoa. Englantilainen Smith (s.1962) on julkaissut useita romaaneja, lyhytproosaa ja näytelmiä. Kirjailija kuvaa ympäröivää yhteiskuntaa ja maailmaa huumorilla ja lempeän sävyisellä satiirilla, ymmärtäen, ei osoitellen.

Oli kerran kello nolla (There but for the, 2011) kertoo miehestä nimeltä Miles Garth, joka lukitsee itsensä isäntäperheensä vierashuoneeseen eräiden illallisten päätteeksi. Se kertoo myös pikkutytöstä, Brooke Bayoudesta, joka pystyy kommunikoimaan Milesin kanssa tavalla, johon muut eivät kykene. Tarina kertoo myös lukuisista muista henkilöistä ja siitä, miten ihmisten maailmat ovat suljettuja kaikessa vieraanvaraisuudessaan. Tarinan teemaksi voisi kutsua seuraavia lauseita, joita pyöritellään Milesin suljetun oven takana: Oletko sinä siellä? Entä missä minä itse olen?
Illalliskutsujen isäntäparilla Eric ja Genevieve Leellä on tapana kutsua koolle ihmisiä, jotka ovat ”hieman erilaisia” kuin heidän jokapäiväiset tuttavansa. Genevieven mukaan on ”kiinnostavaa avata kokemuspiiriään”. Tänä kyseisenä kesäiltana mukaan on kutsuttu ystäväpariskuntien lisäksi myös homona tunnettu Mark Palmer ja hänen liikekumppaninsa Miles, josta kukaan ei tiedä mitään. Vaikka erilaisten ihmisten kanssa on mukavaa keskustella, on sen mielellään tapahduttava tietynlaisen välimatkan turvin. Milesin telkeydyttyä yläkerran tyhjään huoneeseen hänen läsnäolonsa alkaa herättää enemmänkin pelkoa kuin uteliaisuutta. ”Minua vaivaa nykyisin hirveä pelko, että ihmiset, jotka riisuvat takkinsa tässä talossa eivät ehkä ikinä lähde”, Genevieve uskoutuu Annalle, Milesin vanhalle tuttavalle.

Huolta aiheuttaa myös huoneen sisustuksen kohtalo, josta talon emäntä ei ole enää tietoinen:

”Sinä et alkuunkaan ymmärrä kuinka kamalaa tämä on meille, Genevieve Lee sanoi. Siellä on ihania, ihania huonekaluja. Se on todella ainutlaatuinen vierashuone. Kaikki jotka ovat yöpyneet siellä ovat sanoneet niin. Nämä kuluneet kolmetoista päivää ovat olleet yhtä helvettiä.”

Oveakaan ei voida murtaa, sillä se on todella kaunis ja peräisin 1700-luvulta. Genevieve inhoaa kaikkea väkivaltaa ja voimankäyttöä, ja siksi Milesiä yritetään saada ulos kiristämällä: hän on kasvissyöjä, mutta hänelle annetaan pelkkää lihaa.

Tarina käy illalliskutsujen keskustelua läpi takautuvasti. Tulee ilmi, että keskustelijat jakavat ihmiset teikäläisiin ja meikäläisiin tarkoittaen homo- ja heteroseksuaaleja. Samalla tavoin elävät olennot jaetaan eläimiin ja ihmisiin, ja eläimet tarpeellisiin ja tarpeettomiin:

”Minun puolestani on ihan sama vaikka tiikerit kuolisivat sukupuuttoon, Hannah sanoo. Minusta on inhottavaa miten ne tappavat kauriita ja seeproja luonto-ohjelmissa.
Tuntui kyllä surulliselta ajatella niin, Caroline sanoo. Mutta ihan totta: minä katselin niitä kuvia, ja pakko tunnustaa, niin minä ajattelin. Meinaan että niinhän se on? Me ei tarvita enää eläviä tiikereitä. Villi luonto on lopultakin kesytetty.”

Vaikka tarinan henkilöt yrittävät kovasti olla sitä mitä ovat, siinä missä he ovat, he eivät kuitenkaan ole. Häiritsemättömyys, jonka he kokoavat ympärilleen esimerkiksi iPodien avulla, osoittautuu tarinassa illuusioksi. Sekasorron levittäminen esimerkiksi insestitarinoiden muodossa on kiellettyä, koska se järkyttää pystytetyn rauhan rakennelmia. Tuloksena on, ettei varsinkaan keski-ikäisillä, keskiluokkaisilla aikuisilla ole pääsyä lasten, nuorten tai vanhusten maailmoihin. Jotkut haluavat elää elämäänsä tosi-tv:n kautta tai päästä osalliseksi julkisuudesta, ja Milesin tapauksen kunniaksi pystytetty leiri tarjoaa näihin mahdollisuuden:

”Mark kysyi mieheltä, kauanko tämä oli asunut teltassa.
Viikonloppuna tulee kolme viikkoa, mies sanoi. Sitä ennen kävin kolmen viikon ajan päivisin. Sitten ajattelin, että tämähän on kiintoisaa. Halusin nähdä miten tämä päättyy. Joka kerta kun kävin kotona pelkäsin että minulta jää jotakin näkemättä. Mitä jos jotain tapahtuu, ja minä en ole siellä näkemässä?”
[…]
Ihmiset, jotka sytyttävät kynttilöitä ja sitovat nauhoja ja nalleja ja muita esineitä puutarha-aitoihin herra Garthin ikkunan alle ovat palanneet. Ihmiset, jotka kantavat banderolleja, joissa lukee Milo Palestiinan puolesta ja Milo Israelin uhanalaisten lasten puolesta ja Milo rauhan puolesta ja Ei mitään Milon nimissä ja Milo vaatii joukot pois Afganistanista ovat palanneet, ja luultavasti paikalle palaa pian myös Batmaniksi pukeutunut mies, joka yrittää kiivetä talon tasakatolle ja ripustaa banderollinsa herra Garthin ikkunan alle.”

Maailman murheet, kuoleman läsnäolo ja aikuisten huoli tulevat esille pienen Brooke-tytön tajunnanvirtamaisessa kerronnassa. Brooken on vaikeaa sopeutua kouluun, koska hän kokee kaiken niin syvästi. Kukaan ei kuitenkaan tiedä, mitä tytön päässä liikkuu, paitsi tyttö itse. Hän toimii sivustaseuraajana kaikissa tarinan tapahtumissa muodostaen niistä omia havaintojaan. Hän kuljeksii Greenwhich Parkissa, jota halkoo nollameridiaani. Hän tuumii, että kun digitaalinen kello on 00:00 tuossa puistossa, niin silloin kello on oikeasti nolla. Mutta vaikka kello kuinka olisi joskus nolla, maailma ei pysähdy. Brooke miettii ahkerasti sitä ja tätä ja tuota, eikä ajatuksenkulku hetkeksikään taukoa. Ääni pään sisällä estää uhkaavan hiljaisuuden tulon, ja tätä kuvaa hyvin Brooken vanhemmilleen kertoma tarina:

”No niin, se mies vain lauloi yhtä mittaa. Lopulta kaikki olivat raivoissaan kun se mies lauloi koko ajan, ja sille sanottiin että se joutuu teloituskomppanian eteen jollei laulu lopu. Mutta mies vain jatkoi laulamista. Ja niin sotilaat tulivat pyysyineen, ja mies vietiin teloitettavaksi ja sidottiin kiinni paaluun ja sen silmät sidottiin. Kapteeni sanoi, että mies voisi esittää vielä viimeisen toivomuksen. Mies sanoi: Okei, minun viimeinen toivomukseni on, että saan laulaa yhden laulun. Lupa myönnetty, kapteeni sanoi. Ja mies alkoi laulaa. Yhdeksäntuhatta yhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän ankkaa lähti leikkimään.”

Yhtä lailla Brooken tarina on vertaus Milesin teon kaltaisesta anarkiasta, siitä, että keskuudessamme on jotain kitkemätöntä ja outoa, joka häiritsee rauhan keinotekoisuutta suostumatta sen tarjoamiin ehtoihin.

Ali Smith: Oli kerran kello nolla (Otava 2013), suom Kristiina Drews.

 

Filed Under: Otteita ja arvioita

Tags:

Comments

No Comments

Leave a reply

Name *

Mail *

Website


Warning: require_once(/home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-content/themes/cleanpress/footer.php): failed to open stream: Permission denied in /home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-includes/template.php on line 688

Fatal error: require_once(): Failed opening required '/home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-content/themes/cleanpress/footer.php' (include_path='.:/usr/local/lib/php:/usr/local/php5/lib/pear') in /home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-includes/template.php on line 688