Anna Ahmatova Valitut runot

Suom. Marja-Leena Mikkola. Tammi 2008.

Mari Koski

”Anna Andrejevna kertoi, että kun ”Runoelma” tuli hän oli valmis tekemään mitä tahansa vain päästääkseen siitä eroon – hän jopa syöksyi pyykille, mutta mikään ei auttanut.”

Näin kirjoittaa muistelmissaan Nadežda Mandelstam (72.), aikalainen ja Anna Andrejevna Gorenkon (Ahmatova) läheinen ystävä. Hän  seuraa vierestä miehensä Osip Mandelstamin työskentelyä ja tulee tulokseen, että runot saavat alkunsa muotoutumattomasta musikaalisesta teemasta joka tarkentuu ja jonka yli sanat lopulta tunkevat. Oli kyse sitten kuulohallusinaatioista joihin N. Mandelstam viittaa runoilijoiden ammattisairautena tai niin kutsutusta sisäisestä puheesta joka jo syntyessään kantaa prosodisia piirteitään, vaatii runon viimeistely ja ikäänkuin naulitseminen sanoihin ensimmäistä kuulijaa- kirjoittajan sisäistä tai ulkoista, esimerkiksi ääneenlukemisessa omaan käyttöön projisoituvia vieraita korvia.

Äänet joille Anna Ahmatovan yli kahdenkymmenen vuoden ajan kirjoittama Runoelma ilman sankaria antaa käyttöön kaikuvan tilan Fontakan talossa ja Pietari-Petrograd-Leningradin kulisseissa toimivat monella tasolla. Tarinan tasolla äänet ovat kuolleita Venäjän hopeakauden hahmoja, mutta yhdessä tekijän äänenpainotusten kanssa ne muodostavat antiikkisen kuoron. Se laulaa esiin tuhon voimien kanssa kamppailevaa 20. vuosisadan kulttuuria, Pietaria myyttisenä kirjallisuuden ja taiteen kaupunkina ja runoilijan ikuista kohtaloa elää yhtenä henkilöistä aikakautensa väkivallan oopperassa. Välinpitämättömyyttä ja unohdusta vastaan asettuu kuitenkin muisti.

Muisti ja äänet jotka palaavat pitkienkin matkojen takaa, toisilta vuosisadoilta, sekä lukuiset  Runoelmassa esiintyvät peilipinnat luovat Fontakan talon huoneessa yhteyden toiseen aikaan, toisiin juhliin ja kärsimyksiin. Ahmatovan tuotannossa keskeisten runosarjojen Kaiken maailman tietä ja Requiem läsnäolo Runoelma ilman sankaria -triptyykissä on monin paikoin kuultavaa kuin myös kaiut koko hänen runoilijanuransa ajalta. Sillä tavalla Runoelma myös muodon tasolla vahvistaa metafyysisen teesinsä aikojen rinnakkaisuudesta muistin toimiessa tälle monivuotiselle eräänlaisena kasvualustana. Siteeraan Runoelmasta, otsikon Klaava alta XI, XII, XIII ja XIV (Ahmatova, 240.):

XI
Tule kysymään aikalaisilta,
meiltä, vainotuilta naisilta;
kyllä me sinulle kerromme,
kuinka kasvatimme lapsia
puolikuolleina pelosta,
tyrmä ja pyöveli mielessä.
XII
Purren yhteen siniset huulemme
me hulluksi tulleet Hekubat
ja pakkotyöleirien Kassandrat,
häpeän seppele kulmillamme,
pauhaamme kuin äänetön kuoro:
”Me olemme helvetin tuolla puolen…”
XIII
Joko hajoan teloitushymniksi?
Ei, ei, älä minulle lahjoita
diadeemia kuolleelta otsalta.
Kohta tarvitsen lyyran avukseni,
mutta Sofokleelta, en Shakespearelta –
Kohtalo seisoo ovellani.
XIV
Ja minulle tämä aiheeni
kuin rusentunut krysanteemi
maassa, kun arkkua kannetaan.
”Muistamisen” ja ”muistelun”välillä
on pitkä matka, oi ystävät,
kuin kulkisi Lugasta Venetsiaan.

Ahmatovan runouden rytmisyys ja loppusoinnullisuus ovat välittyneet Marja-Leena Mikkolan käännökseen nautinnollisina. Koska en osaa lukea Ahmatovaa alkukielellä voi vain kuvitella mistä nautinnoista ja kauhuista jää paitsi. Joseph Brodsky kirjoittaa Itkijämuusa esseessään:

”Hänen soitinnuksensa vaikutus hänen teemoihinsa oli sukua kokemukselle että on tottunut olemaan seinää vasten ja joutuukin yhtäkkiä vasten horisonttia.”(21.)

Brodsky puhuu myös ajan monotoniasta ja Ahmatovan alkutuotannon konkreettisista kuvista yrityksenä säästää kuvat ja oma mielenterveytensä mitan epäinhimilliseltä neutraalisuudelta.(20.)

Ahmatovan säkeen iskuisuus voi toimia lukijalle enemmän tai vähemmän absorptiivisesti ts. mukaansatempaavasti, keinotekoisuuden vaikutelmaa ei  suomennoksesta synny. Tosin Runoelma ilman sankaria sisältää paljon erisnimiä (esimerkiksi ”Hutilus-Psykhe” joka kuulostaa sanalla sanoen varsin keinotekoiselta) ja lainauksia joiden mieltäminen osaksi laajaa kokonaisuutta vaatii perehtymistä historiallisiin taustoihin. Runoelman teatraalisuus kaikkine kulisseiseen tuo siihen tiettyä läpäisemättömyyttä ja houkuttelee pureutumaan sen rakennusaineksiin tiukemmin, erityisesti apostoli Pyhän Pietarin mukaan nimetyn, suomalaisen suon päälle pystytetyn kaupungin tuottamaan maailmanrunouteen. Seuraavassa Runoelman katkelmassa uudenvuodenaatto on houkuttanut paikalle koko joukon aaveita (Ahmatova, 218) :

Faust on tässä, tuo on Don Juan,
Dappertutto, Johannes Kastaja,
tuo vaatimaton on Pohjolan Glahn,
vai onko hän murhaaja Dorian,
ja jokainen kuiskaa Dianansa korvaan
kalliisti opitun läksynsä.
Heidän tieltään seinät väistyivät,
valo leimahti, sireenit ulvoivat,
katto pullistui kupoliksi.
Paljastukoot vaikka miksi…
En pelkää Hamletin hulluutta,
en Salomen tanssin pyörrettä,
en Rautanaamion askeleita,
olen rautaisempi jokaista…
Jonkun toisen on vuoro säikähtää,
kavahtaa sivuun ja nöyrtyä
katumaan vanhoja syntejä.
Kenet he siis tahtovat tavata?
Heitä varten ei katettu illallista,
emme me ole samalla matkalla.
Frakin alle tuo piilotti häntänsä,
hän on rampa ja tyylikäs… Kuulkaapa,
ette kai ole rohjenneet kutsua
tänne Pimeyden ruhtinasta?
Tuo naamio, pääkallo, kasvoilla
häijy tuskan virne – vain Goyalla
oli rohkeutta se kuvata.
Irvileuka, kaikkien suosima,
jonka rinnalla löyhkäävin syntinen
on hurskas ja puhdas kuin pulmunen…

On juhla, on syytä siis iloita,
mutta kuinka  on voinutkin sattua,
että minä vain olen elossa?

Ahmatova oli tunnettu siitä, että piti historian ja kirjallisuuden hahmoja vertaisinaan keskustelukumppaneina. Hänen myöhäistuotantonsa keskeisiä elementtejä ovat sisäisen puheen ja vieraiden äänten asettuminen dialogiin sekä runon minän yksilöllisten piirteiden häviäminen.

Kaikki Osip Mandelstamin ensikuulijat, ystävät joille Mandelstam luki runoja aivan tuoreeltaan niiden valmistuttua, joutuivat vainotuiksi. Heidän tapauksissaan ei Nadežda Mandelstamin mukaan ollut muuta keskinäistä yhteyttä kuin rakkaus runoihin. Osip Mandelstamin ja  Anna Ahmatovan kohtalonyhteys liittyy traagisella tavalla heidän runoilijuuteensa. Ahmatova säilyttää henkensä yli terrorin vuosien. Taškentissa vuonna 1943 hän kirjoittaa Runoelmasta näin:

”Omistan Runoelmani ystävilleni ja aikalaisilleni, jotka menehtyivät Leningradin saarron aikana. Kuulen ja muistan heidät, kun luen Runoelmaa ääneen. Ja minulle Runoelmani ensimmäiset kuulijat, sen salainen kuoro, oikeuttaa teokseni.” (suom. Heliö, 2.)

Lähteet
* Ahmatova, Anna: Valitut runot. Suom. Marja-Leena Mikkola. Tammi 2008.
* Brodsky, Joseph: Itkijämuusa, esseekokoelmasta Katastrofeja ilmassa. Suom. Paavo Lehtonen. Tammi 1988.
* Heliö, Anneli: Runoelma ilman sankaria-käännös/sovitus, teoksessa ”Pietari Mysteeri”.  http://joyx.joensuu.fi/~helio/runoelma.htm
* Mandelstam, Nadežda: Ihmisen toivo; Muistelmat. Suom. Esa Adrian. Otava 1972.

Filed Under: Otteita ja arvioita

Tags:

Comments

No Comments

Leave a reply

Name *

Mail *

Website


Warning: require_once(/home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-content/themes/cleanpress/footer.php): failed to open stream: Permission denied in /home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-includes/template.php on line 688

Fatal error: require_once(): Failed opening required '/home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-content/themes/cleanpress/footer.php' (include_path='.:/usr/local/lib/php:/usr/local/php5/lib/pear') in /home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-includes/template.php on line 688