ESSI VARIS
Kokonainen vuosikymmen sen jälkeen, kun ranskalainen sarjakuvapiirtäjä David Beauchard sai päätökseen omaelämäkerrallisen pääteoksensa L’Ascension du haut mal (2003), tämä ranskalaisen uuden aallon kulmakivenä pidetty, mustanpuhuva järkäle on vihdoin saatu käännettyä myös suomeksi. Käännöksestä vastaa Saara Pääkkönen, joka on viime vuosina suomentanut WSOY:lle muitakin tuoreita ranskankielisiä sarjakuvia, kuten Guy Delislen matkakertomuksia ja Christophe Blainin poliittisia karikatyyriteoksia. Näiden tapaan myös David B:n Epileptikko perustuu tositapahtumiin, ja sen kertojaäänenä toimii David itse – vaikka kertomus alkaakin vuodesta 1964, jolloin 5-vuotias, sotakertomuksiin fiksoitunut piirtäjä vielä tunnettiin syntymänimeltään Pierre-Francois. Kuusi noin 60-sivuista, alun perin erikseen julkaistua osaa johdattavat lukijan vuoteen 1999, jolloin jo aikuinen David on löytänyt äänensä sarjakuvapiirtäjänä ja perustanut neljän kollegansa kanssa L’Association-kustantamon, jonka kansainvälisiin menestystarinoihin on sittemmin kuulunut muun muassa Marjane Satrapin Persepolis (2000–2003).
Epileptikkoa voi siis lukea omaelämäkerrallisten sarjakuvaromaanien genreen kuuluvana kasvutarinana, mutta pääosassa ei suinkaan ole David itse, vaan tämän epilepsian runtelema veli, Jean-Christophe. Tämän jopa kolmesti päivässä toistuvat epilepsiakohtaukset ja ne lukuisat erikoiset new age -hoitomuodot, joilla epätoivoiset vanhemmat yrittävät tautia hillitä, alkavat pian säädellä koko Beauchardin perheen elämää. Makrobioottiset ruokavaliot, akupunktiohoidot, spiritistiset istunnot ja erilaisten esoteeristen liikkeiden gurut epäonnistuvat yksi toisensa jälkeen ja Jean-Christophe varttuu epilepsiansa varjossa vuosiluvusta ja teoksen luvusta toiseen. David B. ja hänen nuorempi, melankolinen siskonsa Florence joutuvat puolestaan aikuistumaan sairaan, yhä aggressiivisemmaksi muuttuvan veljensä varjossa. Siinä missä sairaus piirtää itsensä arviksi ja ruhjeiksi Jean-Christophen ulkomuotoon, David hallitsee veljeään kohtaan tuntemaansa katkeruutta piirtämällä esiin omia fantasiamaailmojaan: suuria sotureita ja taisteluita, juutalaisia myyttejä, fantastisesta realismista ammentamiaan olentoja. Lopputuloksena on Epileptikko, joka kuvittaa paitsi Beauchardin perheen ristiriitaisia suhteita myös Davidin rikasta sisäistä maailmaa mitä mielikuvituksellisimmilla hahmoilla ja symboleilla. Paitsi aiheensa, myös kokonsa ja värityksensä puolesta raskas teos on huomioitu kahdella alan palkinnolla: neljäs osa palkittiin Angôulemen sarjakuvafestivaaleilla vuonna 2000 ja koko teos Ignatz Outstanding Artist ‑pienkustantamopalkinnolla vuonna 2005.
Korkea paha
Kuten Tuomas Tiainen huomauttaa Sarjainfolle (3/2013) laatimassaan artikkelissa, teoksen alkukielinen nimi L’Ascension du haut mal on ollut homonyymisyytensä vuoksi vaikea käännettävä: l’ascencion voi viitata niin nousuun kuin kiipeämiseen, kun taas sananmukaisesti ”korkeaksi pahaksi” kääntyvä haut mal on vanhahtava ranskankielinen nimitys epilepsialle. Yksi monista symbolisista muodoista, joita David B. veljensä sairaudelle antaa, sattuukin olemaan suuri, musta, rosoreunainen vuori, jonka rinteitä kaikki perheenjäsenet kiipeävät ympäri teosta ripotelluissa ruuduissa. Näin kerronta korostaa, että vakavan epilepsian kaltaisissa sairauksissa ei ole kyse pelkästään oireista – sähköpurkauksista yksittäisen perheenjäsenen aivoissa – vaan myös oireiden fyysisestä, sosiaalisesta ja emotionaalisesta laskeumasta. Vuoreen mahtuvat kaikki ne epilepsiakohtausten synkät seuraamukset – perheriidat, rahan ja ajan hukka, tuijottavat ja herjaavat ihmiset, ruhjeet ja rikkoutuneet tavarat – joista myös vanhempien ja sisarusten on yritettävä yli.
Makrobiotiikkayhteisön rappeutuminen pilaa hyvin alkaneen nousun (s. 129).
Vuorimetaforan lisäksi epilepsiaa kuvataan pitkänä, korkotiilinpiirteisenä lohikäärmeenä, joka kiertyy vuoroin Jean-Christophen, vuoroin koko perheen – tai jopa koko sivun ympärille. Soturifantasioita elättelevä, henkistä haarniskaansa vähä vähältä karkaiseva pikkuveli mielisi peitsineen ja miekkoineen lohikäärmeen kimppuun, mutta sen paremmin hän kuin hänen vanhempansakaan eivät osaa kukistaa petoa, joka on jonkun toisen sisällä. Niinpä vastausta etsitään monien eri alojen mystikoilta, ”sisäisten demonien” ja ”korkeiden pahojen” karkottajilta, niin zen-guruilta, voodoo-papeilta kuin katolisilta manaajiltakin.
Epilepsiakäärme merkitsee ruutujen – ja Beauchardin perheen – rajat (s. 123).
Toisaalta englanninkielisen laitoksen nimestä matkittu Epileptikko on kaikessa yksinkertaisuudessaan aivan oikeutettu käännös. Se johdattaa ehkä ajattelemaan sairautta Jean-Christophen henkilökohtaisena kamppailuna, mutta toisaalta korostaa sitä paradoksia, että teoksen ytimenä ei sen elämäkerrallisesta leimasta huolimatta ole tekijä itse, vaan juuri Jean-Christophe. Eikä ainakaan Epileptikon kontekstissa mikään muu määrittele Jean-Christophea yhtä tyhjentävästi kuin juuri epilepsia. Teoksen toisessa osassa David on poikkeuksellisesti kuvannut epilepsian vain suuremmaksi, mustaksi versioksi isoveljestään, varjoksi, jonka sisarukset eksyttävät metsään ja hukuttavat jokeen (s. 73–74). Tämä kuvaa hyvin nuorempien sisarusten vaikeutta nähdä sairautta ja veljeä toisistaan erillisinä asioina: sairaudella ja sen aiheuttamalla ahdistuksella on veljen kasvot. Ele on syyttävä ja sysää vastuun sairaudesta sairaalle. Jälkikäteen ajateltuna tämä lienee kuitenkin positiivisempi kuva kuin se, joka luodaan teoksen lopussa. Vuoteen 1999 mennessä osat ovat nimittäin vaihtuneet: sairaus näkyy nyt konkreettisesti aikuisen Jean-Christophen kasvoja halkovina arpina ja sairas itse on sysännyt kaiken vastuunsa sairaudelle. Hän sanoo ”valinneensa sairauden”, koska se oli hänelle helpoin ratkaisu – jos lohikäärmettä ei voi voittaa, on liityttävä sen joukkoihin (s. 358). Näin Jean-Christophe näyttää itse olevan ainoa, joka lopulta pääsee Mont Epilepsian huipulle – mutta sen ylittämisestä hän ei ole kiinnostunut. Hän jää mieluummin huipulle nukkumaan (s. 325).
Oikeastaan koko Beauchardin perhe tuntuu teoksen alussa määrittyvän ”perheeksi, johon kuuluu epileptikko”: koska kyseessä on kaikkien yhteinen vuori ja kaikkia uhkaava lohikäärme, koko perhe muuttaa makrobioottiseen kommuuniin, osallistuu spiritistisiin istuntoihin, estää, kukin vuorollaan, kaatumatautista kaatumasta ja kestää, kukin vuorollaan, ohikulkijoiden spontaanit vihareaktiot. Juuri tästä pyytämättä saadusta roolistaan käsin nuori Pierre-Francois lähtee määrittelemään itseään uudelleen; hän haluaa olla muutakin kuin ”epileptikon veli”. Ensimmäinen askel on nimenmuutos: kun Pierre-Francois kuulee, että hänen nimekseen oli alun perin kaavailtu Davidia, hän päättää Amerikan intiaanien tapaan merkitä elämänsä käännekohdan nimenmuutoksella (s. 182). Tästä lähtien sivuilla jatkaakin elämäänsä jo etukannesta tuttu nimi, David.
Tosin tämäkin päätös muodostuu viime kädessä veljen heittämästä varjosta. Sairauden heikentämä Jean-Christophe fantasioi vastaansanomattomasta vallasta, jonka maskotiksi hän löytää itsensä Hitlerin. Davidia puolestaan kiehtoo juutalaismystiikka ja hän mieltyy uuteen nimeensä osittain juuri siksi, että oikeistolainen isoisä oli pitänyt sitä ”liian juutalaisena” (s. 182). Myöhemmin David alkaa seurustella juutalaisen tytön kanssa. Lapsuuden vastakkainasettelu – Davidin henkinen haarniska ja soturifantasiat vastaan Jean-Christophen sisällä riehuva lohikäärme – ovat siis vain löytäneet itselleen uuden muodon. Vaikka David pääseekin irti perhekirouksestaan ja livahtaa lohikäärmeen kynsistä muuttaessaan Pariisiin opiskelemaan, hän on edelleen epileptikon veli – tai pikemminkin tietyistä epileptikkoveljen puolista kasvava, kapinallinen peilikuva. Zen-makrobiotiikkaa kuvatessaan David piirtää useita, enemmän tai vähemmän esittäviä versioita yinistä ja yangista, ja hän olisi kenties voinut lisätä joukkoon myös itsensä ja Jean-Christophen. Tältä kantilta voisi argumentoida, että Epileptikko on kuin onkin puhdas omaelämäkerta – David B:llä vain ei ole muuta mahdollisuutta kuin hahmottaa omat kamppailunsa veljensä kamppailujen kautta.
Toisaalta, yin ja yangkin ovat näennäisestä vastakkaisuudestaan ”toisiaan täydentäviä voimia”, ja jotain yhteistä on Beauchardin veljeksilläkin. Nuoruudessa se on lähinnä padottu aggressio: ”Meissä asuu sama raivo, mutta ilmaisemme sitä eri tavoin” (s. 25). Pierre-Francois kertoo purkavansa omaa kiukkuaan juuri sotafantasioilla, piirtämällä verisiä massakohtauksia, ja uskoo Jean-Christophen puolestaan päästävän ilmoille oman sisäisen petonsa saamalla verisiä epilepsiakohtauksia. Kun saavutaan viimeisen osan paksuihin, epätasaisiin viivoihin, on selvää, ettei kummankaan raivo ole neljän vuosikymmenen kuluessa haihtunut mihinkään, mutta sen rinnalle on noussut toinen, rakentavampi yhteys – tai kenties vain toinen, rakentavampi tapa, sublimoida raivoa: tarinointi.
Muutettuaan Pariisiin ja opiskeltuaan vuoden taideteollisessa korkeakoulussa, David ymmärtää, miksi on olemassa – ”unelmoidakseen, kertoakseen tarinoita” – ja myöhemmin, viettäessään joulua kotona, hän ymmärtää veljensäkin yrittävän kertoa tarinoita omalla tavallaan (s. 306, 365). Jean-Christophen ”ennustuksia” voi olla vaikea erottaa houreista, mutta David on arvostanut ne samalle tasolle omien aivoitustensa kanssa: teoksen kuudennessa osassa kummankin veljeksen polveileville pään sisällöille on omistettu samanlainen löyhästi strukturoitu aukeama, jossa mielikuvitukselliset hahmot ja kohtaukset parveilevat kirkkotaiteesta tuttujen kääröjen selittäminä (s. 294–295, 366–367). Myös nuoruusluvuissa on kohtauksia, joissa veljekset kirjoittavat ja piirtävät sotaisia kertomuksia, ja teos päättyy epilogiin, jossa aikuiset David ja Jean-Christophe tuntuvat kertovan yhteistä tarinaa yhteisistä intohimoistaan ja ahdistuksistaan: ”Kun sinä kerrot Kiinan armeijan maailmanvalloituksesta, kuolemastasi, sielusi taivasmatkasta, minusta tuntuu kuin kuuntelisin yhtä omista tarinoistani ”(s. 376). Löytämällä raivolleen yhä uusia muotoja ja rinnastuksia, kuvittamalla sitä erilaisin symbolein, teoin ja tarinoin, veljekset löytävät yhteisen kielen, joka on heille luonnollisempi ja tehokkaampi kuin yksinkään esoteerinen oppi. David ei ehkä koskaan voi ymmärtää veljensä epilepsiaa, mutta muuttamalla sen lohikäärmeeksi, hän voi tuoda sen omaan, ritarien ja fantasian värittämään maailmaansa. Epileptikon kansien välissä David ja Jean-Christophe tietenkin yhdistyvät aivan konkreettisesti osaksi samaa tarinaa.
Musta mieli
Kahden veljeksen lisäksi lukijan huomiosta kilpailee vielä kolmaskin kehittyjä: teoksen fantasiaa ja symboliikkaa kukkiva kuvitus. Olkoon elämässä ja sisällössä niskan päällä kumpi hyvänsä, ainakin Epileptikon kuvakieli heijastaa aidosti juuri Davidin ääntä ja visiota. Lisäksi se erottuu selvästi muista autobiografisen sarjakuvagenren jättiläisistä. Vaikka muidenkin suosioon nousseiden sarjakuvaelämäkertojen ytimessä on jokin raskas aihe, harvat ovat intoutuneet käyttämään mustaa aivan yhtä antaumuksellisesti kuin David B: esimerkiksi Guy Delislen ja Marjane Satrapin graafisen selkeisiin piirrostyyleihin verrattuna Epileptikko on visuaalisesti äärimmäisen raskas ja rönsyilevä. Alison Bechdelin ja Craig Thompsonin suosimasta puolirealistisesta, lempeäpiirteisestä anatomiasta ollaan kaukana, mutta niin ollaan Mausin itsetietoisesta, johdonmukaisesta metaforisuudestakin. Epileptikossakin sattuu seikkailemaan antropomorfisia kissoja, mutta ne eivät suinkaan liity Beauchardin veljesten fasismi- tai juutalaisharrastuksiin: David kuvaa japanilaisen makrobiotiikkagurun kissaksi, koska tämä yksinkertaisesti tuo hänen mieleensä ”ison kissan” (s. 50).
Juuri tähän David B:n omalaatuinen kuvakerronta ja visuaaliset tehokeinot perustuvatkin. Hän ei psykologisoi perhettään tai kaivele vanhoja valokuvia Bechdelin tapaan, rakenna kulttuurista allegoriaa Spiegelmanin Mausin tapaan, saati havainnoi ympäristönsä outouksia objektiivisesti kuten Delisle. Epileptikon mustavoittoiset ruudut ovat sen sijaan unenomainen, peittelemättömän subjektiivinen sekoitus Davidin muistoja ja mielikuvia. Sikäli kun muistot tapahtuneesta ja muistot kuvitellusta eivät mielissäkään asettaudu omiin lokeroihinsa, niiden visuaalinen sekoittuminen sarjakuvakerronnassa on yllättävän luontevaa ja mutkatonta. Todelliset ihmiset – tai Davidin vaikutelmat heistä – ja erilaiset fantasiaolennot – kuten kuolleen isoisän haamu, jolle nuori David kuvittelee iibislinnun pään – päätyvät samaan fantastis-ekspressionistiseen tilaan, jossa David voi syleillä heitä tai keskustella heidän kanssaan täysin samalla tavalla. Myös teoksen loppupuolella esiintyvät unisekvenssit liukuvat muun kerronnan lomaan lähes saumattomasti: jokainen uni saa kyllä oman otsikkonsa ja päiväyksensä, mutta niiden loppumista on toisinaan vaikea huomata, koska sama unenomainen logiikka ja samat fantastiset visiot jatkuvat myös tavallisessa kerronnassa.
”Asun taianomaisessa paikassa, ja ajatus rauhoittaa minua hieman” (s. 247).
Visuaalisen ulottuvuuden fantastisuutta korostaa edelleen David B:n käyttämien symboleiden ja piirrostyylien eklektisyys. Ranskalaiselle sarjakuvalle tyypillisiin, selkeisiin ja yksilöiviin profiileihin sekä nivelettömästi taipuviin raajoihin on yhdistetty elementtejä eri maiden ja aikakausien kuvataiteesta. Epilepsialohikäärmeen tiukka sivuprofiili ja ornamentiikansekainen anatomia tuovat mieleen Etelä-Amerikan intiaanien seinämaalaukset ja reliefit, joita esimerkiksi Scott McCloud on ehdottanut sarjakuvien varhaisiksi esi-isiksi. Sarjainfossa (3/2013) julkaistuissa haastattelunpätkissä David B. myöntääkin napanneensa atsteekkien taiteesta ainakin litteän perspektiivin idean: henkilöhahmojen koko ei aina ole ”oikeassa suhteessa” muiden ruudussa olevien henkilöhahmojen tai taustojen kokoon. Epileptikon alkupuolella nämä vaikuttavat visuaalisilta kokeiluilta, mutta loppua kohti tehokeino johdonmukaistuu ilmaisemaan tunnetilaa: niin David kuin Jean-Christophekin kasvavat kerrostalon mittoihin raivostuessaan. Ekspressionistisia keinoja kuvitus suosii muutenkin, erityisesti teoksen loppupuolella: joskus henkilöhahmojen kasvoille ilmestyy viivoitusta, jonka ainoa tarkoitus tuntuu olevan ilmeiden korostaminen ja synkistäminen. Perspektiivillä ja hahmojen koolla leikittely on ominaista myös keskiaikaiselle kirkkotaiteelle, kuten on myös näkymättömän selittäminen symbolirykelmillä. Epileptikossa jälkimmäistä keinoa käytetään erilaisten esoteeristen oppien kuvailemiseen. Lisäksi Davidille kummittelevat ainakin egyptiläiset jumalat ja Max Ernstin kollaasit.
Jopa ruutujen rajat pakenevat vimmaista Davidia (s. 296).
Voisi toki väittää, että Beauchardin perheen vaihtoehtoishoidoilla ja new age -guruilla kyllästettyä arkea ei voisi muuten kuvatakaan kuin David B:n fantastisella, moni-ilmeisellä tyylillä. Kun veli kulkee pyhimykseltä ja manaajalta toiselle ja isä harrastaa ruusuristiläisyyttä ja symboliikkaa, kun René Magritten maalauksista muistuttavaa kotia asuttaa kummitus jos toinenkin ja oman lapsuuden lukemisto koostuu Planète-lehdestä ja fantastisesta realismista, ekspressionistiset ja surrealistiset tehokeinot asettunevat luontevaksi osaksi mielenmaisemaa.
Epileptikko on kaiken kaikkiaan – ja erityisesti omaelämäkerraksi – hyvin kiemurainen, moniaineksinen ja ristiriitainen teos, jossa paikoin inhorealistinenkin sairauden kuvaus punoutuu unilogiikkaan ja aggressiivisena laukkaavaan mielikuvitukseen. Se on sekä kertojan kasvutarina että tämän veljen kasvamattomuustarina, kuvaus perhesiteistä, jotka ovat yhdellä kertaa poikkeuksellisen tiiviitä ja poikkeuksellisen palasina. Sitä, että Epileptikko on kaiken tämän johdosta äärimmäisen kunnianhimoista sarjakuvaa, ei kuitenkaan kiistä eikä hämärrä mikään.
David B: Epileptikko. suom, Saara Pääkkönen, WSOY 2013