LIISA RINNE ”Aivan kuin vuodella ei olisi muita päiviä antaa”. Sota on tragedia. Se on sitä kansakunnan tasolla ja se on sitä yksilölle. Balkanilla, jonne Anilda Ibrahimin toinen romaani Ajan riekaleita sijoittuu, sota repii rikki perheet, kaupungit ja koulut. Se tappaa äidit ja isät ja se raiskaa tyttöystävät. Jäljelle jää vain muistot ja riekaleinen arki, josta nykyisyys on rakennettava.
Uusi elämä ja uudet rakkaudet eivät kuitenkaan voi alkaa ellei menneisyyttä pysty kohtaamaan. Tästä kohtaamisesta kertoo Ajan riekaleita. Tarinan keskiössä on kaksi yhteen kasvanutta ihmistä, nuoruuden rakastettua, Ajkuna ja Zlatan, jotka sota heittää erilleen. Zlatan on serbi ja Ajkuna albaani, sitä tosiasiaa ei voi muuttaa. Kansallisuus marssii kaiken yli ja sota vetää mukaansa siihen haluttomatkin. Jäljelle jää vain lupaus, lupaus palata toisen luo sitten kun kaikki on ohi.
”Lopulta Jaqueline ehdottaa istuntojen lopettamista. Luottamuksellista suhdetta terapeuttiin ei ole syntynyt. Ajkuna luulee häntä vakoojaksi! Keiden vakoojaksi? Sveitsiläisten? Serbien? ”Kukaan ei tiedä, mitä hänelle on oikeasti tapahtunut”, psykologi sanoo Jaquelinelle, ”koska torjunta on vahvempi kuin mikään muu. Hän pitää siitä kiinni kaikin keinoin.”
”Mutta miksi?” Jaqueline kysyy.
”Siksi, että hän rakastaa Zlatania. Siksi, että Zlatan on oikeaasti olemassa ja Ajkuna odottaa häntä. Vaikka loppuelämänsä.”
Titon kuolema kahdeksankymmentäluvun alussa jätti silloisen Jugoslavian käymistilaan, joka myöehmmin johti veriseen sotaan. Ibrahimin romaani lähestyy aihettaan kiihkottomasti, joskaan ei tunteettomasti, tuoden sodan ja sen seuraukset lähelle lukijaa. Tekstissä voittajia ei ole, ei ole sankaritejoa, eikä sankareita, on vain selviytyjiä, joiden rohkeus kumpuaa arkipäiväisistä teoista, yksilön halusta valita toisin.
Nuorten rakastavaisten isät, Milos ja Bora, ovat ystäviä. Tämä ystävyys on tarinan liikkeelle paneva voima. Kun Bora joutuu vankilaan, haluaa Milos auttaa ystäväänsä ja tämän perhettä. Ystävyydestä kumpuaa myös se rohkeus, joka näkee kansallismielisen kiihkon yli, on valmis ohittamaan sen. Miehet löytävät yhteisen kielen runoilijoiden ja tarinoiden kautta ja tämän he jakavat myös lapsilleen.
Ballaadit ja legendat ovat osa alueen rikasta kansanperinnettä. Ibraham hyödyntää tätä perinnettä nivoen sen taitavasti osaksi modernia tarinankerrontaa. Kipeästä ja verisestä aiheestaan huolimatta Ajan riekaleita on herkkä ja kaunis tarina. Kieli on runollista ja soljuvaa, kielikuvat kauniita.
”Onnea matkaan, hän haluaisi sanoa veriselle mykkyrälle, joka äsken halkaisi hänen ruumiinsa. Onnea matkaan, lapseni, toivottavasti sinulle käy paremmin kuin minulle. Niin hän halusi sanoa, mutta ei äitinä, vaan ihmisenä ihmiselle. Sen sijaan hän sulkee silmänsä ja etsii muistoistaan turvallista paikkaa. Mutta sitä ei löydy. Hänen matkansa päättyy tähän: hän kävelee lapsensa, tekee monenlaisia asioita, mutta mikään ei ole enää yksin hänen, ei edes hiljaisuus.”
Romaani kuroo tarinaa eteenpäin kohti nykypäivää. Välissä on aika, kuten nimikin sanoo, riekaleiksi revittynä. Aika on pirstonut menneisyyden kuviksi, lyhyiksi onnellisuuden hetkiksi ja tarinoiksi, jotka antavat voimaa jatkaa eteenpäin. Mutta voiko menneisyyteen palata vaikka toinen lopulta löytyisikin? Nuoruuden lupauksesta alkanut etsiminen muuttuu tarinan myötä kasvutarinaksi, matkaksi kohti aikuisuutta.
”Zlatan ei enää halua kuolla. Hän on lakannut puhumasta kevään väreistä tasangolla, jonne haluaisi tulla haudatuksi. Hän ei enäää puhu satavuotisten oliivipuiden vihreistä oksista, joihin hän aikoo sitoa hirttoköyden.
Hän on kirjoittautunut yliopistoon. Hän on läpäissyt hyvin arvosanoin jo monta tenttiä, ja jäljellä olevat hän aikoo suorittaa pian.
Mutta hän ei voi jatkaa samalla tavalla. Puheet ”yhteisestä suunnitelmasta”, joihin Ines silloin tällöin palaa, häiritsevät häntä.”
Sota ei pelkästään ertoa ihmisiä, vaan se tuo myös keskenään erilaiset ihmiset yhteen. Sekä Zlatan että Ajkuna tapaavat matkansa aikana muita hädässä olevia, sekä niitä, jotka ovat valmiita auttamaan. Todellisuudet kohtaavat ihmisten kautta ja vähitellen uusi elämä tihkuu muistojen lävitse. Se päivä, joka vuodella on antaa muuttuu hiljalleen toiveikkaaksi.
Olen viime aikoina lukenut useampiakin kirjoja, joiden keskeinen tematiikka kietoutuu lähtemisen ympärille. Aihe ei ole toki uusi, mutta kertoo mielestäni myös jotakin ympäröivästä maailmasta, siitä liikkeestä jossa maailma tällä hetkellä on. Sodat, luonnonkatastrofit, paremman elämän toivo pakottavat ihmiset jättämään kotiseutunsa ja etsimään uutta elämää. Nämä kipeät aiheet synnyttävät uusia tarinoita, uusia kertojia. Myös Ajan riekaleita kuuluu näihin tärkeisiin teksteihin, jotka meidän kaikkien on hyvä lukea.
Anilda Ibrahimi, Ajan riekaleita, Tammi, s.327, suom. Helinä Kangas