Joël Dicker Totuus Harry Quebertin tapauksesta

DickerMielikuvituksen rakennettu kehys ja sen sisusta

MARJATTA RIPSALUOMA

Kirjan lopussa, niin kuin kaikkien Keltaisen kirjaston kirjojen, on pitkä lista hyvin kuuluisia kirjailijoita, paljon Nobel-palkinnon voittaneitakin, joita on suomennossarjassa julkaistu. Nyt käsiteltävä opus on numero 453. Ensimmäinen kirja on puolestaan Alan Paton: Liian myöhään vesipääsky, joka sattuu olemaan kirjahyllyssäni, muistaakseni olen saanut sen lahjaksi vuonna 1963, jolloin olen ollut lukion toisella luokalla. En muista millainen lukukokemus se on ollut, mutta jotain olen kirjasta tiennyt jo etukäteen, koska se oli jo kolmas painos.

Tuskin kukaan silloin arvasi että Keltaisesta kirjastosta tulee niin suosittu kuin mitä se on nämä vuosikymmenet ollut. Joël Dickerin kirjasta Totuus Harry Quebertin tapauksesta tuli luku-urakan lopuksi mieleen, että mahtoiko kirjasarjan perustaja ja idean isä Jarl Hellemann pyöriä haudassaan tämän kirjan ilmestyessä.

Kirja ilmestyi joka tapauksessa jo etukäteen suosittuna suomeksi, alkuperäinen teos ilmestyi ranskaksi vuonna 2012. Ei ole erityisen huono kirja suosituksi eikä suosio laske kirjan arvoa. Suosio on aina arvaamaton.

Epäilemättä kirjan lumoa on lisännyt sellainen seikka että kirjan lopussa kiitetään muutamia henkilöitä avusta kirjan kirjoittamisessa. Siinä ilmoitetaan että kirjan päähenkilöiden kaimat Marcus P. Goldman ja hänen valmentajansa Harry L. Quebert ovat olleet olemassa ja että Goldman on voittanut vuoden 2002 yliopistojen nyrkkeilykilpailun. Kirjailijoiksi heitä ei nimetä.

Kirjassa Quebertin suhde valmennettavaan on ollut suurempi eikä vain rajoittunut nyrkkeilyyn. Yhdysvalloissa kirjoittajien valmennus ja opetus on edelleen suosittu opintokokonaisuus. Moni kirjailija on ansainnut Yhdysvalloissa leipänsä kirjoittajien opettajana, muun muassa viime vuonna kuollut suomalaissyntyinen Anselm Hollo. Vai onko runoilijan kuolemasta jo kaksi vuotta? Oppiainetta on kutsuttu nimellä Creative Writing, luova kirjoittaminen, ja nimikkeen alle varmaan mahtuu kaikenlaista oppilaitoksesta ja opettajista riippuen.

Lahjakkuuden manageri

Yksi kirjan johtoajatus on se että kirjailija, tai siis lupaavan lahjakas kirjoittaja, tarvitsee managerin ja/tai opettajan saadakseen edes ensimmäisen kirjan julkaistuksi. Runoilija Arto Kytöhonka oli amerikkalaisessa yliopistossa vuoden verran opiskelemassa kirjallisuutta.

Kytöhonka oli erityisen innoissaan urheiluopetuksesta, jollaista ei taida vieläkään opinto-ohjelmaan kuulua Suomen yliopistoissa, ainakaan pakollisena. Siellä urheilu on yhtä tärkeää kuin aivotyöskentely. Ei siis ole ihme että nyrkkeily löysi tiensä yhdeksi tämän kirjan kehyskertomuksista. Nyrkkeily tosin todistettavasti aiheuttaa aivovammoja. Kirjassa nyrkkeily on ehkä perusteltavissa kahden miehen välisen ystävyyden kuvaajana. Tässä todistellaan nyrkkeilyn ja kirjan rakentamisen välinen suhde:

”-Toinen luku on erittäin tärkeä. Sen on oltava napakka, iskevä.
-Ai missä mielessä?
-Niin kuin nyrkkeilyssä. Sinä olet oikeakätinen, mutta suojauksessa vasen nyrkki aloittaa: ensimmäinen suora panee vastustajan pään sekaisin, ja sen perään oikea iskee jalat alta. Sama pätee toiseen lukuun: sen on oltava oikea suora lukijan leukaperiin.”

Proosan oppiminen on siis mahdollista, ja nyrkkeily on sekä vertauskuva että kuvaus siitä miten kirjailija pysyy kunnossa. Työtä varten tarvitaan kova fysiikka.

Dickerin kirjan annista onkin oleellista sen pohtiminen, minkälainen suhde syntyy nuoren lahjakkuuden ja vanhemman kirjailijan välille. Suhde ei varmasti ole koskaan helppo. On mahdollista lukea koko 800-sivuinen opus kuvana vanhemman ja nuoremman sukupolven ystävyydestä ja kollegiaalisuudesta, sellaisena kuin se parhaimmillaan ja pahimmillaan voi olla. Kirja on metakirjallisuutta, kirjalliset keskustelut vievät eri juonenkäänteitäkin eteenpäin.

Kaiken muun voi ajatella palvelevan kahden kirjailijan kuvaa, esimerkiksi sen idiotian, oikean klassisen kliseen tuominen kirjailijana kasvamiseen, että kirjoittajalla on oltava muusa ja mieluiten rakastava sellainen, joka antaumuksellisesti palvelee neroa sekä rakastamalla että laittamalla maistuvia ruokia. Tämä ei kai mitenkään poista sitä tosiasiallisuutta, että fiktion syntyyn vaikuttavat kirjailijan omat ihmissuhteet: kirja ei synny tyhjästä. Kaikki ympäristö vaikuttaa.

Se että muusa sattuu olemaan vasta 15-vuotias on valitettava yksityiskohta, mutta rakkaustarinasta alkaa kehittyä oma juonensa, se ottaa viittä vaille vallan. Kirjaa lukiessani tuli sellainen tunne, että ensiksi Dicker käsitteli epäsuhtaista rakkaustarinaa vitsinä, satiirina, jota toivottavasti kukaan ei ota kovin vakavasti.

Mutta kun kirja päättyy julistamaan rakkauden luovaa mahtia, niin usko ironiaan alkaa horjua. Rakkaus ja kirjan luominen päätyvät olemaan sama prosessi. Kirjailija päätyy tässä suhteessa lähelle siirappista suopaa:

”Hän tanssi rannalla. Hän leikki aaltojen kanssa ja juoksi hiekassa hiukset tuulessa hulmuten; hän nauroi, hän nautti elossa olosta. Harry katseli häntä hetken hotellin terassilta ja uppoutui taas liuskoihin, jotka peittivät pöydän. Hän kirjoitti hyvin ja nopeasti. Hän oli heidän tultuaan kirjoittanut monta kymmentä liuskaa, hän edistyi hurjaa vauhtia. Kaikki oli Nolan ansiota. Nolan, hänen kultansa, hänen tärkeimpänsä, hänen innoittajansa. N-O-L-A-N. Vihdoinkin hän kirjoitti suurta romaaniaan. Rakkausromaania.”

Ei kai tällaista kliseistä tarinaa voi ottaa todesta? Kaiken lisäksi ympäristö sattui olemaan kallis ja elitistinen paikka nimeltä Martha’s Vineyard. Tämä kyllä oli kirjassa, mieskirjailijan ja muusan tarina.

Ikivanha tarina

Rakkaustarinan alussa mieleeni tuli J. M. Coetzeen kirja Häpeäpaalu (1999/2000), jossa on yliopiston professori ja hänellä suhde nuoreen oppilaaseensa. Sitten on tietysti Humbert Humbert ja Lolita, Vladimir Nabokovin kirjoittamana (Olympia Press1955). On vaikea uskoa että kukaan ei ole huomannut Lolitan ironiaa, mutta ehkä sellaisiakin on. Kirja on kuitenkin peittelemätön teos amerikkalaisen elämänmuodon valheellisuudesta. Se yltää lopulta vastalauseeksi jenkkikulttuurille. Coetzee oli taas omassa epäsuhtaisen parin kuvauksessaan tapansa mukaan monimielinen, mutta ei hämärä.

Satiiri on vaikea laji. Sen vuoksi olen Dickerin kirjan suhteen vähän ymmälläni.

On ehkä lähdettävä miettimään kirjan perustaa toisesta suunnasta. Miten kirjoittamista opetetaan? Voiko sitä ylipäänsä opettaa? Kun on kyse proosasta, niin opetetaanko nuorille kirjallisille lupauksille vankkaa rakenteen tekemistä, ihan oikein kädestä pitäen: jos kietoisit tämän osan kuitenkin tämän henkilön ympärille, entä jos toisit aivan toisenlaisen rakkaustarinan tämän pariskunnan onneksi? Pitäisikö jokin juoni jättää ensin vain viitteeksi, niin että se voitaisiin sitten tuoda esiin yllätyksenä kirjan loppupuolella?

Voivatko juonen osat sivuta toisiaan niin että lukijaa on mahdollista jymäyttää haluamaan lisää tietoa ihan kaikesta? Tuleeko niistä päteviä cliffhangereita? Joka tapauksessa on tietenkin selvää että ilman juonen ja henkilöiden vetovoimaa lukijat kaikkoavat. Mietiskelevällä otteella ei saada menestyvää teosta.

Menestys on kyseenalaistamaton päämäärä. Tässä kirjassa menestyviä kirjailijoita on kaksi. Lopulta ilmenee kolmaskin, mutta hieman liian myöhään, että menestys ehtisi kohdata.

Henkilögalleria

Romaanin tapahtumapaikka on pikkukaupunki Aurora New Hampshiren osavaltiossa USA:n Uudessa Englannissa, Itärannikon pohjoisosassa. Paikka on herkullinen koska pikkukaupungissa ihmiset tuntevat toisensa, mikään ei oikeastaan jää salaan, paitsi yksi murha 30 vuodeksi.

Sellaista sattuu. Dickerin voimallisen rakkaustarinan voi antaa anteeksi siksi, että muitakin rakkaustarinoita ilmenee ja ne ovat tavalla tai toisella nyrjähtäneitä. Lisäksi Aurorassa tuntuu olevan erittäin eksentrisiä hahmoja suunnilleen joka toisessa talossa, joskus miltei joka puskassa kun ajattelee, että pusikoita pitkin mennään niin että rytisee. Luontokuvia on nimittäin paljon.

Ja kun juonen kululle on oleellista oikeudenkäynti, poliisien mellastus, katastrofaalinen epäonnistuminen ja asianajajien ja tuomarien mielipiteisiin perustuvat käsitykset asioiden kulusta ja se, että todellisuus muuttuu päinvastaiseksi vähän väliä, niin kyllä siinä riittää lukemista. Salapoliisiromaaniksikin tätä voi kutsua.

Kirjan lopun kiitoksissa esiintyy kirjan henkilöiden kaimoista kaksi poliisia Perry Gahalowood ja Philip Thomas. Gahalowood nimenä on kyllä sellainen ettei sitä varmaan olisi voinut keksiä, elävä henkilö on New Hampshiren osavaltion poliisista. Thomas on taas Alabaman osavaltion liikenteenvalvontaryhmän poliisi. Poliisit ovat kirjavia persoonallisuuksia ja heitä on kirjan mittaan kokonainen kaarti.

Kun nämä poliisit on merkitty kirjan loppuun, niin he ovat taatusti olleet helisemässä suuren lukevan yleisön paineessa. Tai ehkä eivät. Dicker on kuitenkin eurooppalainen, ranskankielinen kirjailija. Ehkä häntä ei ole niin hirveän hyvin tunnettu USA:ssa, jossa julkaistaan vain 3% verran vuodessa käännöskirjoja. Tuo kolme prosenttia on outo määrä, mutta ilmeisen ymmärrettävä sikäli, että englanninkielinen kirjallisuus on elossa ja voi hyvin maailman kaikilla mantereilla.

Kirjan kannessa on amerikkalaisen kuvataiteilija Edward Hopperin maalaus, siis kuva maalauksesta nimeltä Portrait of Orleans vuodelta 1950. Öljymaalaus löytyy San Franciscosta. Maalauksella ei ole yhtymäkohtia tarinaan, joka tapahtuu Yhdysvalloissa. Kirjan kansi on aina tärkeä, koska se on oleellinen osa esineen estetiikassa. Tässä kannessa vangitsee Hopperin kuvataiteelle ominainen hiljaisuus ja tyhjyys pikkukaupungissa.

Kirjassa esiintyy fiktiivinen kuvataiteilija ja yksi hänen teoksistaan. Maalari kuvataan jonkinlaisena vammaisena, ehkä vähän päästäänkin viallaan ja kohtalokkaasti ilman rakkautta jäävänä ihmisenä. Kuvataide siis näyttäytyy eräänlaisena sublimaationa. Ajatus on outo ja aika tavalla vanhanaikainen.

Murhamysteerinä mieleen tulevat Edgar Allan Poen varhaiset rikoskertomukset suomeksi ilmestyneessä paksussa opuksessa Kootut kertomukset. Dickerin kirjassa on juuri samansävyistä synkkää kohtalokkuutta, jonkinlaista ”goottilaista” romantiikkaa. Kirjailija käyttää hyväkseen amerikkalaisten armotonta tekopyhyyttä, kun on kyse intohimoista, olivatpa ne mitä laatua tahansa.

Intohimoista saa rangaistuksen. Tapaustutkimus, kirjailija Quebertin osuus murhassa, tuo esille eron eurooppalaisessa ja amerikkalaisessa oikeudenkäytössä. Euroopan unionin alueella ei tunneta kuolemantuomioita. Yhdysvalloissa murhasta voi joutua teloitetuksi. Viime vuodelta kirjoitettiin uutisessa, että monia ihmisiä on siinä maassa teloitettu syyttöminä.

Siinä saattaa olla syytä miettimiseen. Miksi eurooppalaisten perustama Pohjois-Amerikan Yhdysvallat on ylipäänsä niin hirvittävän murhanhimoinen? Ei varmaan ollut liioittelua nostaa iskulausetta ”Make love, not war!” 1960-luvun sodanvastaisen taistelun pääteemaksi. Samalla voi pohtia sitä, mihin rauhanliike on nyt unohtunut.

* * *

Kirjasta voisi sanoa että se on hyvinkirjoitettu viihderomaani. Se on tarpeeksi monijuoninen että monenlaiset ihmiset voivat viihtyä sen parissa. Sen lisäksi kirja on niin paksu, että sen kanssa voi reilusti viettää aikaa vaikka kesälomalla. Kirjojen lukeminen ei ole rikos ja lukemisharrastus saattaa lisätä ihmisten aivotoimintaa.

Nyrkkeilyn suhteen olen taas jyrkästi sitä mieltä, että se pitäisi kieltää epäterveellisenä harrastuksena. Aivovammoja syntyy myös nykyajan jääkiekosta, jolle pitäisi mielestäni tehdä jotain, että nuoret ihmiset eivät vammautuisi. Sitä paitsi sekä nyrkkeily että jääkiekko aloitetaan kovasti nuorena.

Ehkä nuorison ja vanhemmankin väen pitäisi keskittyä terveellisempään liikuntaan ja lisäksi ottaa ohjelmaan fiktion lukeminen. Se lisää omaa mielikuvitusta ja saattaa tehdä monia ihmisiä onnellisemmiksi. Silloin he menestyvät elämässään ja maailma pelastuu.

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Suom. Anna-Maija Viitanen. Tammi (Keltainen kirjasto 60 vuotta), 809 s.

Comments

No Comments

Leave a reply

Name *

Mail *

Website


Warning: require_once(/home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-content/themes/cleanpress/footer.php): failed to open stream: Permission denied in /home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-includes/template.php on line 688

Fatal error: require_once(): Failed opening required '/home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-content/themes/cleanpress/footer.php' (include_path='.:/usr/local/lib/php:/usr/local/php5/lib/pear') in /home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-includes/template.php on line 688