Kalvas hehku MIRKA KORHOLA (28.11.2014)
Vladimir Nabokovin Kalvas hehku (alk. Pale Fire 1962) on mitä täydellisin teos. Täydellinen se on siksi, että se puhuttelee samanaikaisesti niin aisteja, tunnetta kuin älyäkin, samanaikaisesti nauraen niille kaikille. Teosta on luonnehdittu jännityskirjallisuuden parodiaksi eli ivamukaelmaksi, mutta sen lisäksi teoksen voi tulkita parodioivan myös runoutta ja elämänkertakirjallisuutta, ivailevan kirjallisuuden tutkimusta tekstin tulkintana ja toisaalta myös tekijätutkimuksena. Kalvas hehku suhtautuu huumorilla ja liioitellen myös lukemisen ja kirjoittamisen prosesseihin, ja oikeastaan kaikkeen mahdolliseen halujen, rakkauden ja kuoleman välillä.
Kyseessä on fiktiivisen yhdysvaltalaisen runoilijan, John Francis Shaden (1898-1959) nelilauluinen, osittain keskeneräiseksi jäänyt runoelma nimeltään Kalvas hehku. Runoelman ympärille rakentuu Shaden naapurin, ystävän ja pakkomielteisen ihailijan, Charles Kinboten kommentaari, jota Kinbote kirjoittaa runoilijan tultua murhatuksi. Jo alkuun Kinbote tekee selväksi, ettei hän itse ole kirjallisuudentutkijana mitenkään pidetty. Siitä huolimatta hänen suhtautumisensa Shaden kieltämättä tylsään runoteokseen on ylimielinen. ”Pidin siitä enemmän kun odotin siltä vähemmän”, kertoo Kinbote. Koska Kalvas hehku perhe-elämän kuvauksessaan ei loppujen lopuksi yllä Kinboten odotuksiin, perustuu kommentaari siihen, että Kinbote etsii väkisin säkeiden välistä itselleen tärkeitä asioita. Tällainen tärkeä asia on Kinboten oma elämä kokonaisuudessaan, hänen salaisuutensa, jonka hän haluaisi tulenpalavasti huutaa koko maailmalle.
Tohtori Charles Kinbote on, tai on ainakin omasta mielestään zemblalainen kuningas, joka joutui pakenemaan Zemblan vallankumousta ulkomaille. Hän vainosi runoilijaa kertomalla matkoistaan, ja nyt hän haluaa kertoa niistä lukijalle, koska Shade ei kaikesta painostuksesta huolimatta ole kirjoittanut Kinbotea tyydyttävällä tavalla:
”Vaikka nyt tajuan, ikävä kyllä liiankin selvästi, että lopputulosta sen kalvaassa ja harsomaisessa viime vaiheessa ei voida pitää suorana kaikuna minun kertomuksestani (joista kommenteissa on sivumennen sanoen mukana vain muutamia fragmentteja, pääosa niistä Ensimmäisen laulun kohdalla), on tuskin syytä epäillä, etteikö kertomuksen auringonlaskun hehku olisi toiminut katalysaattorina siinä luomistyön keskeytymättömässä prosessissa, jonka ansiosta Shade onnistui kirjoittamaan 1000-säkeisen runoelman kolmessa viikossa.”
Nabokovin teoksen jännite syntyy ensinnäkin siitä, että Kinbote kaikessa tunnustuksellisuudessaan yrittää pysyä Shaden runoelman äärellä: ”Minulla ei ole pienintäkään halua kääntää ja vääntää yksinkertaista apparatus criticusta, niin että siitä paisuisi hirmuinen romaanintekele.” Tämän hän kuitenkin tekee, ja halussaan luultavasti tulee myös valehdelleeksi. Toisenlaisen jännitteen synnyttää Kinboten omistushaluinen suhtautuminen runoilija Shadeen:
”[…] kiihko saada tietää, mitä hän oli tekemässä kaiken sen eläväisen, hohdokkaan, värisyttävän ja kimmeltävän materiaalin kanssa, jota olin hänelle syytänyt, kutkuttava halu nähdä hänet työssään (vaikka työn hedelmät olivatkin minulta kielletyt), osoittautui äärimmäisen piinaavaksi ja hallitsemattomaksi ja johdatti minut vakoiluorgioihin, joita mitkään omanarvontunnon vaatimukset eivät pystyneet lopettamaan.”
Kinbote on mustasukkainen John Shaden vaimolle, koska hän epäilee vaimon poistavan tekstistä kaiken Zemblaan liittyvän aineiston.
Kinboten omaelämänkerrasta voi aavistella myös, mihin suuntaan hänen suhteensa John Shadeen on kehittyvä. Kinbote kertoo avoimesti epäonnistuneesta avioliitostaan ja kielletystä homoseksuaalisuudestaan, sekä kaikenkattavasta taistelustaan halujen ylivallan alla:
”Taas kuningas lupasi, taas sortui, ja huolimatta äärimmäisestä varovaisuudesta jäi taas kiinni. Lopulta Disa muutti Rivieralle ja jätti miehensä huvittelemaan seuranaan ryhmä Englannista tuotuja, Etonin solmioon sonnustautuneita, heleä-äänisiä palveluspoikia.”
Hänen kerronnassaan on vahva, jopa humoristiseksi asti ylikorostunut seksuaalinen vire. Jopa ilmaan nouseva suihkukone häpäisee taivaan.
Erilaisten kerronnallisten tasojen takana on koko ajan uhka kuninkaanmurhaajan lähestymisestä ja tämän jännitystä aiheuttavan lähestymisen liioitellusta pitkittämisestä: ”Me aistimme uhkaavan tuomion, joka Graduksen hahmon välityksellä etenee maili maililta kohti Shade-rukkaa.” Tästä voidaan päätellä, että Gradus tulee kaikesta vaivannäöstään huolimatta murhanneeksi väärän ihmisen, tai sitten Kinboten selitys kuninkaasta ja tämän murhaajasta on vainoharhainen ja epätosi. Onko vallankumouksellinen Jakob Gradus sittenkin vankimielisairaalasta karannut Jack Grey? Ovatko kuninkaan huikeat rakkausseikkailut vain yksinäisen Kinboten epätoivoista fantasiaa?
Charles Kinbote on kertojahahmona koomisuuteen asti epäluotettava. Hän liioittelee omia oikeuksiaan sukeltamalla kuninkaanmurhaajan kokemusmaailmaan niin syvälle, ettei sitä voi enää ottaa vakavasti: ”Täältä vuokratun pilveni päältä tarkastelen häntä hiljaisen hämmästyksen vallassa: siinä hän on, tämä olento joka on valmis tekemään hirvittävän teon – brutaalisti nauttimassa brutaalia ateriaa!” Milloin Gradus istuutuu epämukavasti sohvan reunalle, milloin hän huohottaa eläimellisestä nautinnosta tai antaa välinpitämättömän katseensa vaeltaa. Toisinaan Graduksen viettielämän analyysi kertoo enemmän Kinbotesta itsestään kuin Graduksesta:
”Sen jälkeen kun hänen vaimonsa, Radugovitrassa työskennellyt helmenompelija, oli jättänyt hänet (mustalaisrakastajan vuoksi), hän oli elänyt synnissä anoppinsa kanssa, kunnes tämä oli sokeana ja vesipöhöisenä sijoitettu sairaalloisten leskien asuntolaan. Sittemmin hän oli yrittänyt useaan kertaan kastroida itsensä ja joutunut pahan tulehduksen takia Lasimestarien sairaalaan […]”
Kirjoittajan halu vakuuttaa lukijansa tulee kohdanneeksi paljon pilkkaa Nabokovin teoksessa. Kinbote kuvaa tätä suggestiopyrkimystä seuraavasti: ”Gerald Smaragdi ojensi kätensä – ja siinä asennossa se on vielä tätäkin kirjoitettaessa.” Toisaalta lukijan halu vaikuttua ja löytää itsensä tekstistä on niin vahva, että se ottaa vallan jopa kokeneesta kirjallisuudentutkijasta:
”Minun tähän runoon laatimani kommentaari, joka nyt on lukijoiden käsissä, on yritys saada selvyyttä noihin kaikuihin, väreileviin liekkeihin ja kalpeisiin, fosforinhohteisiin vihjeisiin, sekä lukemattomiin alitajuisiin vaikutteisiin, jotka ovat jollain tavoin minulle velkaa.”
Kalvas hehku on teoksessa sitä, että asiat jäävät vajaiksi, puolitiehen, halut vähintään osaksi täyttymättä. Tulkittava runo on Kinboten kokemuksessa kalpea, heikosti hohtava ja vihjaileva, eikä hän saa siitä irti muuta kuin sen, minkä hän on säkeiden väliin itse ujuttanut.
Vladimir Nabokov Kalvas hehku suom. Kristiina Drews ja Jukka Virtanen, Gummerus 2014