Vaughan & Staples: Saga

Like-kansiESSI VARIS (4.8.2015)

Brian K. Vaughan & Fiona Staples:  Saga (2012–)

Kuvittele, että synnyt autokorjaamossa. Äidilläsi on siivet, isälläsi on sarvet, ja he ovat ainoat olennot, jotka ylipäätään haluavat sinut maailmaan. Kuvittele, että synnyt pakolaiseksi. Vietät ensimmäiset viikkosi avaruusaluksessa, perässäsi on usean eri planeetan hallituksen lähettämiä palkkasotureita, eikä sinulla koskaan tule olemaan omaa kotimaata. Jos yhtään lohduttaa, olet sentään suositun scifi-sarjakuvan kertojahahmo – jäät henkiin ainakin siksi aikaa, että pääset tilittämään tarinasi yli sadalletuhannelle lukijalle. Näin alkaa fantastinen avaruusmelodraama Saga (2012–), jonka poikkeuksellinen myynti- ja arvostelumenestys on vihdoin herättänyt myös suomalaisen julkaisijan käännösurakkaan.

Yhdessä enemmän

Sarjan yhdysvaltalainen käsikirjoittaja Brian K. Vaughan on kartuttanut mainetta spekulatiivisen sarjakuva- ja TV-fiktion parissa jo vuosituhannen alusta. Sarjakuvaharrastajat muistanevat hänen nimensä parhaiten dystopisen Y: The Last Man -sarjan (2002–2008) kansista, ja suuremmalle yleisölle hänen fantasia- ja scifi-elementtejä risteyttävä kerrontatyylinsä on tullut tutuksi sellaisista TV-sarjoista kuin Under the Dome ja Lost. Yhdessä kanadalaisen Fiona Staplesin, länsimaisen sarjakuvataiteen nousevan tähden kanssa, he ovat kuitenkin onnistuneet luomaan jotain, minkä valovoima ja uutuusarvo ovat aivan omassa magnitudissaan, käytettiin mittatikkuna sitten kumman tahansa uraa tai nykypäivän sarjakuvakenttää. Sagaa on tituleerattu ahkeraan viime vuosien sarjakuvatapaukseksi – sarjakuvaksi joka osoittaa, miksi sarjakuvia kannattaa edelleen lukea. Lukijoiden ja arvostelijoiden ihastus on heijastunut myös palkintoihin: viimeisen kolmen vuoden aikana sarja on kahminut kuvituksellaan ja käsikirjoituksellaan peräti kahdeksan Eisner-palkintoa, sarjakuvamaailman Oscaria. Lisäksi se on noteerattu yhdellä Hugo-tieteiskirjallisuuspalkinnolla.

Tästäkin voi päätellä, että Sagan voittokulun takana on enemmän kuin yksi salainen ainesosa. Niistä ilmeisin lienee Vaughanin kyky koota joukko genrekirjallisuuden kliseistä ja konventioita ja maustaa ne aivan uudella tavalla – sekä runsaalla kädellä. Vaikka lukija ei olisikaan fiktion suurkuluttaja, kertomuksen alkaminen päähenkilön syntymästä tuskin tuntuu kovin omaperäiseltä. Kun puheeksi otetaan planeettojen väliset sodat tai rakastuminen huonoimmissa mahdollisissa olosuhteissa, Saga ei taaskaan ole ensimmäinen esimerkki, joka useimmille tulee mieleen. Sarjan lähtöasetelma on silkkaa Shakespearea, se lainaa Star Warsin epiikkaa molemmin käsin eikä kavahda muitakaan scifi-trooppeja: sädepyssyjä ja ohjuksia ammutaan, avaruusaluksilla sukkuloidaan ja hirviöiden asuttamille asteroideille haaksirikkoudutaan, kuten kunnon avaruusoopperassa kuuluukin. Vaughan ei kuitenkaan tyydy tähän vaan lisää vaikutteisiinsa kursailematta uusia kierteitä ja kerroksia: Romeo ja Julia ovatkin kasvaneet aikuisiksi ja perustaneet perheen; heitä ei jahtaakaan paha intergalaktinen imperiumi, vaan varsin vastahakoiset palkkasoturit; ewokien, rämehirviöiden tai suurisilmäisten humanoidien sijasta erämaakuut kuhisevatkin aniliininpunaisia kummituksia.

Käsikirjoitukseen punotut yllätykset ovat todella tietoisia, niitä on joka kulman takana ja ne ilahduttavat kerta toisensa jälkeen. Suuri osa henkilöhahmoista mainitaan ennen kuin heidät näytetään, ja usein he paljastuvat joksikin aivan muuksi kuin lukijan annetaan odottaa. Tärkeiltä näyttävät draamankaaret, joiden radan populaarifiktionsa tunteva lukija uskoo ennustavansa, raukeavat tai harhautuvat jo seuraavassa luvussa. Toisinaan tarina tekee mittavan loikan ajassa ja jättää aivan kiusallaan kertomatta siitä: sarjakuvien lukijat ovat tottuneet siihen, että seuraava numero alkaa suurin piirtein siitä hetkestä, johon edellinen numero päättyi – ”jatkuu seuraavassa numerossa” – mutta Sagan tapauksessa oletus paljastuu joskus vääräksi – mikä kääntää lukijan arvaukset ja tunnelataukset jälleen nurin niskoin yhdellä ranneliikkeellä. Vaughanille Sagan käsikirjoittaminen tuntuu olevan riemastuttava peli, jossa hänen on pysyteltävä askeleen edellä lukijaansa – eikä lukijaa juurikaan harmita olla häviöllä.Ongelm(2)

Joskus sarja huomaa itsekin olevansa outo. (Saga #11, s.15.)

Yhdistettynä kehnompaan kuvitukseen käsikirjoitus saattaisi kenties koteloitua omaan kekseliäisyyteensä, mutta näin ei onneksi ole: pelkkä vilkaisu pariin ensimmäiseen kansikuvaan saa ihmettelemään, miksi Staples ei ole ollut sarjakuvamaailman puheenaiheena jo paljon aiemmin. Hänen taiteensa tuo käsikirjoituksen kikkailuihin substanssia ja saa ne tuntumaan konkreettisilta asioilta tarinan maailmassa, eivät pelkältä kirjalliselta peliltä. Jos Vaughanin kerronta välttää scifi-genreä riivaavan liiallisen kliinisyyden yhdistelemällä odotusarvoiseen teknologiaan myyttisen fantasian kuvastoa ja keskittymällä interplanetaarisen politiikan sijasta henkilöhahmojen henkilökohtaisiin kipuihin, Staples välttää digitaalista taidetta riivaavan liiallisen kliinisyyden elävillä, luontevilla viivoillaan. Hahmot eivät tunnu valmiilta sabluunoilta tai figuureilta, jotka on väännetty kutakin ruutua varten kustantajan standardit täyttävään asentoon. Paikoin luonnosmaisessa viivatyöskentelyssä on liikkeen ja vaivattomuuden tuntua, ja hahmojen ilmekirjo on loputon. Taustoihin – niin metsiin kuin avaruusaluksiinkin – ääriviivat on sen sijaan jätetty vetämättä ja jälki muuttuu maalaukselliseksi, mikä tukee osaltaan henkilöhahmodraaman tuomista etualalle.

Splashpag3Kuvakerronnalle on annettu runsaasti tilaa: jokainen luku avataan ja päätetään yksiruutuisella splash-sivulla. (Saga #7, s. 1.)

Juuri henkilöhahmot ovat Sagan kolmas koukku: niitä on paljon ja joka lähtöön ja jokaisella niistä on paljon ongelmia joka lähtöön. Esikoislasten syntymät, valitettavan nokkelat ex-tyttöystävät ja teräväkäänteinen temperamentti vaivaat riippumatta siitä, kummalla puolella sotaa ja lukijan sympatioita hahmot ovat. Eeppisten etsintäretkien ja väkivaltaisten yhteenottojen väliin on ujutettu myös pieniä inhimillisiä kiusallisuuksia, jotka ripauttavat joukkoon hitusen huumoria – ja sitä konkreettisuutta: avaruussankarikin saattaa joutua tapaamaan anoppinsa pelkässä pyyhkeessä, kummituksillakin on koti-ikävä ja mitä ilmeisimmin myös robottiprinssi joutuu käymään vessassa.

Se, että sarjaa on ylistetty juuri sen inhimillisistä ulottuvuuksista, on kuitenkin sikäli ironista, että hahmokaarti koostuu kokonaan avaruusolioista, joiden outouttamisessa ei ole säästelty ideoita tai lukijan silmiä. Ihmisanatomialla leikittely tuo mieleen muinaisaikojen mielikuvitukselliset kuvaukset eksoottisista kansoista: puuttuvat torsot tai ylösalaisin istutetut päät saattaisivat yhtä hyvin olla Aleksanteri Suuren sotaretkellä kummia kokeneen, huomiota kärttävän sotilaan kuin kunnianhimoisen sarjakuvakäsikirjoittajan keksintöä. Lisäksi mukana on tietysti ihmisen ja koneen sekä ihmisen ja eläimen risteytyksiä – helpoin keino generoida olioita. Mutta hybridihahmoissakaan ei ole menty perinteisimmän kautta: kun sivua kääntäessään löytää upeasti antropomorfisoidun hämähäkin tai kumisaappaissa taapertavan kuutin, on vaikeaa olla ilahtumatta. Suurimmaksi fanisuosikiksi tuntuu kuitenkin nousseen Valhetassu, massiivinen Sfinx-kissa, joka tietää, milloin joku valehtelee ja myös ilmoittaa sen ääneen. Juuri hahmoissa Vaughanin monet ideat ja Staplesin kyky lihallistaa ne yhdistyvät hienolla tavalla, ja saavat lukijan odottamaan seuraavaa albumia.

Hahmodesign3Vaughanin ja Staplesin visuaalisesti kekseliästä hahmodesignia parhaimmillaan (Saga # 2, s. 17.)

Onko enemmän liikaa?

Saga tietää itsekin olevansa tuore, särmikäs paketti ja vaikka sen pyrkiminen katu-uskottavuuteen on sinänsä kunnioitettavaa, nämä ponnistelut ovat paikoin kiusallisen näkyviä. Sanalla sanoen sellainen avaruusooppera, joka alkaa repliikillä ”Paskannanko minä? Tuntuu kuin paskantaisin!” jakaa väistämättä mielipiteitä.

Ei siis ole mitenkään yllättävää, että sarjaa on jo kertaalleen pyritty sensuroimaan: sähköisen sarjakuvan levittäjäyhtiö ComiXology poisti Sagan 12. luvun väliaikaisesti Applen isännöimästä sisältökaupastaan, koska tulkitsi kahteen ruutuun yksityiskohdaksi upotetun kuvauksen kahden miehen välisestä seksistä sopimattomaksi sisällöksi. Asia kuitenkin ratkesi pian, ja numero päätyi normaaliin levitykseen. (Dredge 2013.) Yksittäisiä vastalauseita on herättänyt myös imettämisen näyttäminen sarjan kansitaiteessa.

Kohukuva4ComiXology arveli, ettei Applen kanavien kautta sovi levittää tällaisia kuvia. Koska sarjassa on muutakin seksuaalista sisältöä, reaktio on tulkittu homofobiseksi. (Saga #12, s. 1.)

On vaikea kiistää, etteikö Saga kokonaisuutena haluaisi antaa itsestään anteeksipyytelemätöntä kuvaa, mutta nämä varsinaista kohua aiheuttaneet tapaukset ovat luultavasti näyttäneet useimpien sarjaa seuraavien silmissä naurettavilta kahdesta syystä. Ensinnäkin ne ovat suunnattoman triviaaleja verrattuna moniin suurempiin ja rankempiin teemoihin ja kohtauksiin: paitsi perhettä ja vanhemmuutta Saga ehtii jo kahdessa ensimmäisessä albumissaan hipaista muun muassa sotateollisuutta, rotuvihaa, läheisten kuolemaa ja ihmiskauppaa. Se on ajattelukykyisten aikuisten sarjakuvaa aikuisten avaruusolioiden maailmasta kaikkine syylineen, suolineen ja kyynisyyksineen, eikä muuta teeskentelekään. Lasten materiaali on erikseen, ja ”suggested for mature readers” on tämän vuosisadan ”to be continued”. Sensuroiminen siveyssyistä tuntuu siis turhanaikaiselta.

Toiseksi sarjakuvalla on pitkät perinteet vaihtoehtoviestimenä, jossa tällaisia näkymättömiä sopivaisuusrajoja on voitu koetella, koska myyvyys ja siihen kytkeytyvä perheystävällinen tasapaksuus eivät ole olleet yhtä suuressa roolissa kuin vaikkapa kansallisessa televisiossa tai suurten budjettien elokuvissa. Ainakaan länsimaissa sarjakuva ei edelleenkään ole koko kansan kulttuuria, vaan kulttuuria, jonka pariin varta vasten hakeudutaan – ja nykyään monet hakeutuvat sarjakuvan pariin juuri sellaisten kokeilujen toivossa, joita ei syystä tai toisesta näe muissa viestimissä. Saga on juuri tällainen innovatiivinen, rajoja kokeileva sarjakuva, ja on ilahduttanut sarjakuvan lukijoita ja kriitikoita juuri tästä syystä. Myös kohuttua kuvamateriaalia on motivoinut nimenomaan kokeilunhalu. Aktihan ei tapahdu tarinan primäärimaailmassa vaan heijastuu kuvaruudulta, joka itse asiassa on erään keskeisen henkilöhahmon pää. Näyttöpäätepäinen robottikansa on sarjakuvallisesti kiinnostava juuri siksi, että hahmojen ajattelu ja viestintä käsittää erilaisia, mahdollisesti tahattomiakin kuvavälähdyksiä heidän kasvojensa paikalle sijoitetuilla näytöillä. Lukijan tehtävänä on sarjan edetessä päätellä, millaiseen logiikkaan nämä kuvavälähdykset perustuvat. Kun arvoitus on ratkaistu, myös kohuttu homoeroottinen välähdys asettuu kontekstiinsa eikä näyttäydy enää pelkkänä tarinaan liittymättömänä provokaationa.

Yhdysvalloissa Sagaa kustantaakin Image Comics, joka tunnetaan erityisesti tekijöidensä omistamista sarjoista. Kustantaja siis neuvoo luomisprosessissa mutta ei päätä siitä. Kun sarjakuvat ovat vapaita suurten kustantamojen jatkuvuusprotokollista ja kaupallisista intresseistä, ne pyrkivät usein polskimaan vastavirtaan tai eksymään tutkimattomille sivunoroille, eikä Saga ole tässä suhteessa poikkeus. Koska erilaiset kummallisuudet ja suorasukaisuudet rajaavat väkisinkin yleisöä, jatkuvajuonisten sarjojen suomentaminen tällaisista genreistä on suhteellisen harvinaista ja monet vastaavat käännösprojektit, kuten Vertigo-sarjat The Sandman ja Hellblazer, ovatkin takavuosina jääneet kesken. Päätöstä lienee kuitenkin rohkaissut Image Comicsin edellisen hitin, Robert Kirkmanin luoman The Walking Deadin (2003–) suursuosio.

Like on selvästi panostanut suomenkielisiin laitoksiin. Kovakantiset albumit ovat yleisilmeeltään kiitettävän tyylikkäitä, lukujen välisille lehdille on sommiteltu irtonumerojen kansitaidetta ja puhekuplien värejä ja fontteja on pyritty varioimaan samaan tapaan kuin englanninkielisessäkin versiossa. Ainoa pettymys on kertojaääni: alkuperäistekstissä suoraan kuvien päälle käsin tekstattu kerronta tuntuu niin luontevalta, intiimiltä ja aineettomalta, että käännösalbumeiden tekstausta jäljittelevä fontti ja kerronnan ympärille turhaan sutatut tekstilaatikot näyttävät vertailussa auttamattoman rumilta. Kielellisestikin käännös on ollut vaativa, sillä tunnepitoinen dialogi kuhisee Sagan maailman omia nimiä ja termejä, verisiä loukkauksia ja muita vaikeasti kääntyviä ilmauksia. Juuri nimien käännökset ovatkin paikoin tahattoman koomisia tai tarpeettoman monimutkaisia. Esimerkiksi ”pelkkänimiset” olisi kenties kannattanut jättää vain ”freelancereiksi” ja ”Lohkopilkko” planeetaksi nimeltä ”Cleave”. Muuten Anssi Koivumäen käännös tuntuu yllättävänkin luontevalta.

Sotatauko5Arkea avaruussodan keskellä (Saga #8, kansi.)

Kokonaisuudessaan Saga on näyttävää ja näppärää, nopeatempoista ja sarjakuvamaista sarjakuvaa vaikeista asioista, kummallisista kohtaamisista ja omituisista otuksista. Jotkin kirjavista hahmoista ovat outoudessaan hihityttäviä, toiset paradoksaalisessa inhimillisyydessään traagisia. Juuri mitään sellaista, mikä voidaan näyttää, ei sorruta kertomaan. Harva sivu tuntuu turhalta ja harva lukija jää välinpitämättömäksi. Suomalaislukijoiden onkin nyt jännitettävä vastasyntyneen päähenkilön kasvuolosuhteiden ohella sitä, aiotaanko sarjan kääntämistä jatkaa loppuun asti. Toistaiseksi Like on julkaissut kaksi ensimmäistä albumia (irtonumerot #1–12), kun taas Yhdysvalloissa odotetaan jo viidettä albumia syyskuuksi.

LÄHTEET

Dredge, Stuart (2013) “Apple didn’t ban SAGA comic, but censorship questions remain”. TheGuardian.com, 11.4.2013. URL: http://www.theguardian.com/technology/appsblog/2013/apr/11/apple-saga-comic-app-store-ban

Vaughan, Brian K. & Staples, Fiona (2014) Saga. Suom. Anssi Koivumäki. Helsinki: Like.

Vaughan, Brian K. & Staples, Fiona (2015) Saga 2. Suom. Anssi Koivumäki. Helsinki: Like.

Filed Under: Yhdysvallat

Tags:

Comments

No Comments

Leave a reply

Name *

Mail *

Website


Warning: require_once(/home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-content/themes/cleanpress/footer.php): failed to open stream: Permission denied in /home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-includes/template.php on line 684

Fatal error: require_once(): Failed opening required '/home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-content/themes/cleanpress/footer.php' (include_path='.:/usr/local/lib/php:/usr/local/php5/lib/pear') in /home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-includes/template.php on line 684