Katja Petrovskaja: Ehkä Esther

RIITTA VAISMAA (30.9.2015)

”Joka ei laske luikuria, ei osaa lentää.”

ehkäEstherAluksi luin Katja Petrovskajan teosta Ehkä Esther alaotsikon mukaan esseemäisinä kertomuksina. Sittemmin sukusaaga alkoi muotoutua kokonaisuudeksi, ehkä romaaniksi, mihin kriitikot ja muut luokittelijat näyttävät päätyneen.

Ehkä Esther koostuu kuudesta luvusta ja lukuisasta määrästä lyhyitä, usein hyvinkin lyhyitä, alalukuja. Lukujen lyhyys helpottaa paikoin ahdistavankin kerronnan lukemista mutta myös tekee rakenteen sirpaleiseksi, mikä lienee ollut kirjailijan tarkoituskin, koska juuri sirpaleista hän pyrkii kokoamaan oman sukunsa tarinaa. Lyhyille luvuille vastapainona Petrovskajan lause on pitkä ja polveileva, joskus jopa niin eri tahoille haarova, että ajatus on katkeamaisillaan. Lukujen lyhyt mitta auttaa lukijaa pysymään kerronnassa mukana.

Itselleenkin yllätyksenä ukrainalais-puolalainen Petrovskaja (s. 1970) kiinnostuu niin äidin- kuin isänpuoleisen sukunsa vaiheista ja yksilöistä. Hämmästyksensä ja hämmennyksensä hän tuo esiin kiehtovana ironiana. Hän on elänyt neuvostolapsuuden ja -nuoruuden Kiovassa, puhunut kotikielenä venäjää ja asuu nykyään Berliinissä ja kirjoittaa saksaksi, taustalle ovat hiipuneet puola, ukraina ja jiddiš.

”Ennen aikaan, ennen pitkän pöytämme ääressä vietettyjä juhlia, suuri suku oli kirous, sillä sukulaisten joukossa saattoi olla valkoiseen armeijaan kuuluneita, sabotöörejä, aatelisia, kulakkeja, ulkomailla eläviä, liian sivistyneitä, kansanvihollisia ja näiden lapsia ynnä muita epäilyttäviä, ja epäilyksenalaisia olivat kaikki. Suvuissa podettiinkin siksi muistinmenetystä, usein oman nahan pelastamiseksi, mutta apua siitä oli vain harvoin, ja siihen aikaan kun meillä juhlittiin, sellaiset sukulaiset, mikäli heitä oli ylipäätään koskaan ollutkaan, oli useimmiten pidetty lapsilta salassa ja jo unohdettu, ja niin perheet kutistuivat, kokonaiset sukuhaarat painuivat unohduksiin, suku kuivui kokoon, kunnes jäljelle jäi vain kasku kahdesta samannimisestä.

Eräänä päivänä sukulaiseni – ne kaukaisesta menneisyydestä peräisin olevat – seisoivat äkkiä edessäni. He mutisivat itsekseen ilosanomiaan tutulta kuulostavilla kielillä, ja ajattelin, että heidän kanssaan saan perhepuun kukkimaan, täytän vajauksen, pääsen eroon menetyksen tunteesta, mutta he seisoivat edessäni sankkana ryhmänä vailla kasvoja ja tarinoita, kuin menneisyyden kiiltomadot jotka valaisevat pienen alan ympäriltään, pari katua tai sattumusta, mutta eivät itseään.”

Ehkä Estherissä tärkeää on historia ja muistaminen. Jos ei muisteta, muistia pitää avittaa omalla mielikuvituksella. Petrovskaja lähtee liikkeelle yksilöistä mutta käsittelee koko sukua, koko etnistä ryhmää, koko ihmiskuntaa. Hän jos kuka kurkottaa ja myös ulottuu yksityisestä yleiseen.

”Kun äitini vanhempi sisar Lida kuoli, tajusin mitä sana historia tarkoittaa. Tiedonhaluni oli herännyt, olin valmis käymään taistoon tuulimyllyjä vastaan, ja sitten hän kuoli. Seisoin paikallani hengitystä pidättäen, valmiina kysymään, ja jäin seisomaan samaan asentoon, ja jos se olisi ollut sarjakuvaa, olisi puhekuplani ollut tyhjä. Historia on sitä että yhtäkkiä ei olekaan enää ihmisiä joilta kysyä, pelkkiä lähteitä vain. Minulla ei ollut enää ketään, jolta olisin voinut kysyä, joka olisi vielä pystynyt muistamaan nuo ajat. Minulle jäi vain muistonriekaleita, kyseenalaisia muistiinpanoja ja kaukaisissa arkistoissa säilytettäviä dokumentteja.”

”Kun Rozan tytär Lida, Lida-täti, lopetti työnsä kuuromykkäinkoulussa, hän otti tavakseen polttaa puhuessaan pitääkseen ilmaan lennähtävät kätensä kurissa tupakalla ja tulitikuilla. Sisään. Ulos. Seis! Myös Lidan tyttären Marinan kädet olivat lakkaamatta liikkeessä, mutta hän ei viittonut niillä niin kuin kuurot ja heidän opettajansa, vaan neuloi puseroita, sukkia, hameita, hän neuloi kaikkea, jopa bikineitä, vain minä jäin tyhjin käsin tietokoneen näppäimistön ääreen.”

Sitkeästi Katja Petrovskaja käy tutkimaan lähteitä. Häntä kiinnostavat paitsi konkreettiset tapahtumat ja yksilöiden vaiheet myös yleisesti identiteetti, tausta, etnisyys, kieli tai kielen puute. Hän ei suinkaan jää toimettomana näppiksensä ääreen.

Petrovskajalle internet on valtava tietojen aarre ja yhteyksien luoja. Hauskasti hän Ehkä Estherin alussa jopa kiittää googlea, vertaa sitä välillä jopa jumalaan. Netin kautta hän ja häntä auttavat arkistoiden ammattilaiset löytävät jo kadonneiksi luultuja tiedon sirpaleita, samoin ihmisiä, jopa sukulaisia, joista kirjailija ei ollut aiemmin kuullut mitään. Vanha valokuva entisistä Kiovan kotikortteleista löytyy eBayn kautta, muutaman vuoden takainen haastattelu johtaa USA:han ja aivan uusiin sukulaisiin.

” — Juuri Pani Ania näytti minulle juutalaiset kirjaimet Kaliszin katukiveyksessä.

Ihmiset kulkivat nopein askelin, tihkusade jatkui yhä, eikä kukaan näyttänyt tietävän, että jotkin kaupungin kaduista oli kivetty vanhan juutalaisen hautausmaan kivillä. Mazevot, juutalaiset hautakivet, oli viety hautausmaalta jo sota-aikaan, kun Kaliszissa ei ollut enää juutalaisia, hakattu neliöiksi ja juntattu katuun taustapuoli ylöspäin, niin ettei katukiville astuva nähnyt heprealaisia kirjaimia. Järjestelmällistä, moninkertaisesti varmistettua hävitystä. Jokainen Kaliszin katuja kulkeva tallaa hautakiviä jalkoihinsa, on hän siitä tietoinen tai ei.

Kun kaupungissa uusittiin muutama vuosi sitten putkistoja, katukivet otettiin ylös ja pantiin
sitten uudelleen paikoilleen, mutta tällä kertaa, kun kukaan ei ollut valvomassa, jotkin kivet laskettiin katuun toisinpäin kuin alun perin ja heprealaiset kirjaimet tulivat näkyviin. Pani Ania näytti niistä minulle muutaman, ja rupesin itse etsimään niitä lisää. Jouduin odottamaan, ettei autoja tullut, sillä kirjaimia oli vain ajotiellä. Löysin pari kolme kirjainkiveä, sitten en kahdenkymmenen metrin matkalta mitään, sitten taas yhden, kolmen metrin päästä vielä muutaman, arpapeliä, jonka sääntöjä ei ole lyöty lukkoon ja johon kuka hyvänsä voi vapaasti osallistua, muistipeli aikuisille, mutta kiinnostuneita ei ilmaantunut, sillä kukaan ei nähnyt niitä kirjaimia. — ”

Moderni identiteetin etsijä ei tartu vain nettiin vaan myös puhelinluetteloon ja keltaisiin sivuihin sekä matkustaa ahkerasti, koluaa arkistoja ja museoita, gettoja ja keskitysleirejä. Hän kääntää kivetkin. Matkat suuntautuvat Ukrainan ja Puolan lisäksi mm. Moskovaan ja Itävaltaan.

”Äiti kertoili minulle yhä uudelleen sodasta, vaikkei hänellä ollut siitä paljonkaan kerrottavaa, vain muutama vähäinen tarina, mutta niiden perusväreillä hän sävytti elämänsä kaikki muut tarinat. Hänen sodastaan tuli minun sotani samalla lailla kuin jaosta sotaa edeltävään ja sodanjälkeiseen tuli minun jakoni, ja jossain vaiheessa minun oli mahdotonta enää erottaa hänen sotaansa omista unistani ja jättää hänen muistojaan uinahtelemaan oman muistini hyllyille.

Heräsin yhä uudelleen täyteen ahdetussa junassa: ihmisiä säkkien päällä, minun kuusivuotias äitini, hänen sisarensa Lida, babuškani Roza, he kaikki kyhjöttivät eläintenkuljetusvaunun nurkassa, matkaa oli jo tehty päiväkausia. Äitini makasi vaunun lattialla, jonka pehmikkeenä oli vain ohuelti olkia, hänellä oli tuhkarokko. Sana eläintenkuljetusvaunu askarrutti minua erityisesti, sillä tiesin, että he olivat menossa vastakkaiseen suuntaan, eivät kuolemaan vaan tietymättömiin. ”

Sodat ovat keskeistä, kun puhutaan Euroopan historiasta, maailmansodat ja niihin johtaneet tapahtumat, kun puhutaan juutalaisista, kaikki sodat, kun puhutaan puolalaisista. Sotien jälkeisessä Neuvostoliitossa ei ollut järin viisasta muistella juutalaisia sukujuuria. Puolassa jopa juutalainen tuntee syyllisyyttä maan kaikista jaoista.

”Pysyykö paikka sinä mikä se on joskus ollut, jos siihen tapetaan ja sitten kuopataan, jos se räjäytetään, jos siitä kaivetaan ylös, jos siinä poltetaan ja jauhetaan, jos siitä vaietaan, siihen istutetaan, siitä valehdellaan, siihen tuodaan jätteitä, jos se täytetään vedellä, vahvistetaan betonilla, jos siitä vaietaan toistamiseen, jos se suljetaan, jos siellä surevat vangitaan, jos sinne pystytetään myöhemmin kymmenen muistomerkkiä, jos siellä kunnioitetaan kerran vuodessa omien uhrien muistoa tai ollaan sitä mieltä että se on muitten asia?

Kysyin monta vuotta sitten Davidilta, eräältä ystävältä, joka kävi aina sinä päivänä Babi Jarissa, onko hänellä siellä sukulaisia. Hän sanoi minulle silloin, ettei ole koskaan kuullut tyhmempää kysymystä. Ymmärrän vasta nyt, mitä hän tarkoitti. Nimittäin että sillä, kuka on ja onko täällä omia vainajia muistettavana vai ei, ei ole väliä – vai toivoiko hän, että sillä olisi väliä? – sillä hänen mielestään kysymys oli kunniallisuudesta. Haluaisin kertoa tästä kävelyretkestä ikään kuin olisi mahdollista jättää kertomatta, että täällä on tapettu minunkin sukulaisiani, ikään kuin olisi mahdollista kävellä tässä paikassa abstraktina ihmisenä, ihmisenä sinänsä, ei vain juutalaisten jälkeläisenä, kansan, johon minulla ei ole enää juuri muuta sidettä kuin puuttuvien hautakivien etsintä, ikään kuin olisi mahdollista kävellä sellaisena ihmisenä tässä kummallisessa paikassa nimeltä Babi Jar. Babi Jar on osa minun menneisyyttäni, eikä minulla ole muuta mahdollisuutta, mutta en ole täällä sen takia, tai en ainoastaan sen. Jokin tuo minut tänne, sillä uskon, että kukaan ei ole ulkopuolinen silloin kun on kysymys uhreista. Jokaisella ihmisellä on täällä joku.

— Vuoden 1941 syyskuun lopussa, kymmenen päivän kuluttua siitä kun olivat marssineet Kiovaan, saksalaiset joukot tappoivat täällä Babi Jarissa länsiukrainalaisen poliisin avustuksella, pyrkimättä juurikaan salaamaan asiaa kaupungin muilta asukkailta, kaikki Kiovaan jääneet juutalaiset. Kiovasta, Venäjän vanhimmasta kaupungista, missä oli tuhat vuotta asunut myös juutalaisia, tehtiin juutalaisvapaa. — ”

Ehkä Esther on sekä raastavan traaginen että hupaisa. Surumielinen, ironinen huumori ja rankat aiheet lomittuvat. Petrovskaja kirjoittaa juutalaisten olevan vitsinkertojia ja vitsin olevan alistettujen tapa puhua. Hänen huumorinsa on kuitenkin älykästä ja koskettavaa. Erityisen paljon huumoria hän onnistuu kehimään neuvostoarjesta, joka usein näyttäytyy lapsen näkökulmasta.

Kun Petrovskaja kertoo uskomattomista sattumuksista, joita hän sukujaan selvittäessään kohtaa, mieleen nousevat Ljudmila Ulitskajan kertomukset Venäjän juutalaisten surrealistisista kohtaloista. Kirjailijan unia voi hyvin verrata Marc Chagallin lentäviin hahmoihin.

Ehkä Estherin rakenne on osin hajanainen, ja etenkin alussa on vaikea pysyä mukana. Sukulaisten ja muidenkin nimiä on niin paljon, että niistä on vain osattava päästää irti, jotta pääsee eteenpäin. Kerrotaanhan Estherinkin tarina, vaikka ei edes ole varmaa oliko isän babuška edes Esther.

Katja Petrovskaja: Ehkä Esther. Kertomuksia (Vielleicht Esther). Suom. Ilona Nykyri. Tammi 2015. 269 s.

Comments

No Comments

Leave a reply

Name *

Mail *

Website


Warning: require_once(/home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-content/themes/cleanpress/footer.php): failed to open stream: Permission denied in /home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-includes/template.php on line 684

Fatal error: require_once(): Failed opening required '/home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-content/themes/cleanpress/footer.php' (include_path='.:/usr/local/lib/php:/usr/local/php5/lib/pear') in /home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-includes/template.php on line 684