Emily Dickinson: Golgatan kuningatar

Golgatan kuningatar

Golgatan kuningatar

Henri Nerg (4.10.2015)
Merja Virolaisen v.2004 kääntämä ja toimittama teos Golgatan kuningatar sisältää 78 Emily Dickinsonin (1830–1886) runoa. Virolainen valikoi runot lähinnä niiden sisällön ja aikaisemman saatavuuden perusteella. Tämän vuoksi kokoelmalla ei ole yhtenäistä temaattista sisältöä, vaikka ne onkin jaoteltu nimettyihin osiin. Kokoelmassa esiintyvät runot käsittelevät kuitenkin lähinnä kolmea teemaa: rakkautta, luontoa ja uskoa Jumalaan. Käsittelen jokaista teemaa ja niitä käsitteleviä runoja hieman yksityiskohtaisemmin muutaman runoesimerkin kautta.

Dickinsonin runoutta on useimmin luettu biografisesta näkökulmasta johtuen hänen epätavallisesta elämästään. Virolainen kertoo teoksen jälkipuheessaan, kuinka Dickinson kieltäytyi lähtemästä kotoaan vuoden 1862 jälkeen, vain 32-vuotiaana, ja erakoitui täydellisesti 1870-luvun puolessavälissä. Syyksi tähän on esitetty ahdasmielisen uskonnollisen yhteisön häneen kohdistamaa sosiaalista painetta sekä mielenterveyden heikkenemistä. Oli miten oli, yksinäisyyden kokemus on läsnä lähes jokaisessa kokoelman runossa, käsitteli runo sitten mitä edellä mainituista teemoista tahansa.

Dickinsonin runot eivät sisällä mittaa, ja se oli aikalaiskriitikoille hämmennyksen ja jopa inhon aihe. Häntä syytettiin kehnosta, lapsenomaisesta kirjoittamisesta, koska hänen runoutensa ei myöntynyt aikansa vaatimuksiin. Dickinsonin runoissa ei yleensä esiinny minkäänlaisia välimerkkejä tai pisteitä. Käännöksissä suomentaja on omien sanojensa mukaan ”valinnut normaalien suomen kielen välimerkkien ja pienten alkukirjainten käytön, paitsi tietenkin virkkeen alussa ja erisnimien kohdalla”.

Ensimmäinen kokoelmassa esiintyvä tärkeä teema on luonto, sen viattomuuden ja julmuuden esiin tuominen. Runon ”Lehvistön kuiskinan kuulin” puhuja personoi erilaisia eläimiä ja luonnon ilmiöitä runoissaan ja puhuu niiden äänillä.

Lehvistön kuiskinan kuulin
ja juorut pensaiden,
minnekään kielikelloista
luonnossa päässyt en,

kätköissä luolan alkoivat
seinämät kavaltaa:
lie repeämää kaikki, vain
haluaa minut paljastaa! – –

Runossa luonto toimii metaforana valvonnalle, vakoilulle ja paljastamiselle, jota kohtaan runon puhuja kokee ahdistusta. Tätä vahvistetaan kielellisillä valinnoilla, joista etenkin kolmannen säkeen sanavalinta ”kielikelloista” on kaksoismerkityksessään hyvinkin innovatiivinen. Yksinäisyys tiivistyy eritoten runon lopussa, toisessa säkeistössä. Runon puhuja kertoo ”seinien kavaltavan hänet” ja ”kaiken olevan repeämää”. Hän ei koe kuuluvansa mihinkään ja etsii turvaa luonnosta, mutta se on aivan yhtä petollinen kuin ihmisetkin. Runossa ”Virtaako pikku sydämesi halki puro?” ihmisen tunnemaailma ja luonto rinnastetaan keskenään:

Virtaako pikku sydämesi halki puro?
Sielläkö kainot kukat kukoistavat
ja linnut laskeutuvat punastellen juomaan
ja varjot vipajavat? – –

Voi, katsohan pikku puroasi maaliskuussa,
kun joet tulvehtivat uomistaan
ja lumi sulaa kukkuloilta vauhdilla
ja tempaa sillat usein mukanaan!
Ja myöhemmin, joskus elokuussa,
kun kedot korventuvat auringonpaahteessa,
katso, ettei keskipäivä porota
kuiviin elämäsi pikku purosta! – –

Metaforat kainoista kukista ja linnuista ovat melko selviä ja yllätyksettömiä, mutta keskiössä onkin koko runon kattava metafora purosta rakkautena. Maaliskuussa rakkauden virta kasvaa kukkuloilta sulavasta lumesta ja tempaa sillatkin mukanaan sen voimasta, mutta elokuussa kaikki on kuihtunut, luonto näyttää jälleen todellisen voimansa porottaen auringonpaisteella rakkauden virran tyhjiin. Tässäkään runossa luonto ei näyttäydy loppujen lopuksi ihannoitavana asiana, vaan petollisena toivojen tuojana.

Suuri osa runoista käsittelee rakkautta, ei välttämättä yhdistetty luonnon näkökulmaan. Rakkaus nähdään yleensä petollisena, viettelevänä ja lopulta katkeruuteen johtavana voimana, jota on vaikea vastustaa.

Kasvamme rakkauksistamme
pois kuten muustakin
ja inhoin kaappiin kätkemme
kuin taatain lahon frakin. – –

Tässä runossa rakkaus nähdään lapsellisena asiana, josta voi kasvaa pois, mutta muistot ja häpeä jäävät jäljelle. Vertaus ”taatain lahoon frakkiin” on kummallinen eikä tunnu sopivan runon yleiseen tyyliin, fokus hyppää yhtäkkiä kuvainnolliselta tasolta selkeän yksitulkintaiseen kuvaan kaapissa lahoavasta frakista. Laho frakki ei ole mikään erityisen miellyttävä asia, mutta on vaikea kuvitella sen olevan niin suuren häpeän aihe kuin mitä runo antaa ymmärtää. Tästä ristiriidasta syntyykin runon vaikuttavuus, sillä se pakottaa lukijansa miettimään rakkauteen ja yleisiin normeihin liittyviä häpeän tunteita. Häpeä on läsnä muissakin rakkaudesta kertovista runoista, esimerkiksi seuraavassa hauskassa pikku runossa:

Aidan takana
kasvaa mansikkaa.
Voisi aidan taa
kiivetä, jos vain tohtisi:
mansikka on ihanaa!

Vaan jos tahraisin essuni
voisi Jumala torua.
Voi ei! Vaikka kiipeäisi itsekin
jos olisi vekara! – –

Runossa esiintyvä Jumala voi merkitä joko jumalaa itseään tai jopa sosiaalista elämää. Rakastuminen johonkin ei-hyväksyttyyn on tuttu aihe, mutta runossa personifioidaan Jumala ”vekaraksi”, joka lankeaa syntiin aivan yhtä helposti kuin ihminenkin. Koska runossa puhutaan essun tahraamisesta, ajan sukupuoliroolien vuoksi on perusteltua olettaa runon puhujan olevan nainen. Koska naisen rooli on olla kotiäiti, Jumala toruu naista tämän jätettyä oman valtakuntansa, keittiön. Jos Jumala olisi kuitenkin nainen ja rakastunut aidan takana kasvavaan ”mansikkaan”, runon puhuja olettaa hänen tekevän saman.

Kokoelman loppupuolen runot käsittelevät lähinnä Jumalaa ja uskontoa ja runon puhujan sisäisiä konflikteja näistä aiheista johtuen. Ironisessa runossa ”Jumala antoi leivän joka linnulle” runon puhuja kuvailee ”kiitollisuuttaan” Jumalalle, joka on antanut hänelle vain pienen murusen leivästä:

Jumala antoi leivän joka linnulle,
vaan minulle vain pikku murusen.
En tohdi niellä karvasta aarrettani,
en vaikka olen aina nälkäinen.

Jo saada pidellä ja koskettaa sitä
todistaa: olen sen täysin ansainnut.
Se on onnea! Minä, vähä varpunen,
en voisi toivoakaan enempää! – –

Miltähän mahtaa tuntua pohatasta,
kreivistä, idän kauppalaivasta?
Osani, uskonpa, on ylellisempi
vain muru vaikka onkin minulla. – –

Jo ensimmäinen säkeistö on täynnä katkeruutta ja ivaa. Runon puhuja käyttää voimakasta hyperbolaa: kaikki muut saavat Jumalalta jotain paitsi hän, kenenkään muun ei tarvitse kärsiä. Marttyyriys liittyy voimakkaasti uskontoaiheeseen, ja pienen varpusen viattomuus pyrkii herättämään säälin tunteita. Kaikkien neljän säkeistön yhteenlaskettu hyperbola on kuitenkin niin suuri, että se kääntyy itseään vastaan ja muuttuu satiiriksi. Ylevä puhuttelu ja sanavalinnat ”karvas” sekä ”nälänhätä” luovat tämän vaikutelman.

Dickinsonin runot ovat täynnä satiiria ja katkeruutta, joka ei kuitenkaan kohdistu välttämättä mihinkään tiettyyn asiaan. Hänen runojensa maailmassa kauneus alistuu yleensä rumuuden ja väkivallan alle eikä kykene sieltä pakenemaan.

Emily Dickinson: Golgatan kuningatar (suom. Merja Virolainen, Tammi 2004)

Filed Under: klassikko, Yhdysvallat

Tags:

Comments

No Comments

Leave a reply

Name *

Mail *

Website


Warning: require_once(/home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-content/themes/cleanpress/footer.php): failed to open stream: Permission denied in /home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-includes/template.php on line 688

Fatal error: require_once(): Failed opening required '/home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-content/themes/cleanpress/footer.php' (include_path='.:/usr/local/lib/php:/usr/local/php5/lib/pear') in /home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-includes/template.php on line 688