Balzac: Bette serkku

Bette ja Adeline NOORA LINDROOS (18.10.2015)

BetteS“Henkinen työ, metsästys älyn ylänkömailla, on ihmisen suurimpia ponnistuksia. Kunniakkainta taiteessa – tällä sanalla käsitämme kaikkea, mitä ajatus luo – on rohkeus, sellainen rohkeus, josta tavallisella ihmisellä ei ole aavistustakaan ja joka ehkä ensi kerran selitetään vasta tässä. Wenceslas, synnynnäinen runoilija ja uneksija, oli köyhyyden hirvittävän puristuksen painossa, Betten orjuudessa sokeana kuin hevonen, jota silmälaput estävät näkemästä tiestä oikeaan tai vasempaan,, tuon Välttämättömyyden jumalatarta tai jonkinlaista alempaa kohtalotarta muistuttavan kovan neidin ruoskimana siirtynyt kuvittelemisesta luovaan työtön ylittäen näitä kahta maailmaa erottavan kuilun ehtimättä mitata sen syvyyttä. Ajatella, uneksia ja kuvitella mielessään kauniita teoksia on suloista askartelua. Se on kuin polttaisi jonkinlaisia taikasikareja, kuin viettäisi oikkujaan noudattavan kuritsaanin elämää – -“

Balzacin 1846 julkaistun Bette -serkun (suom.1956) keskiössä ovat inhimilliset heikkoudet. Hän piirtää taitavasti kuvaa katkerasta, vähäosaisesta naisesta ylimystön valtapelien ympäröimänä ja lopulta niiden liikkeellepanijana. Bette-serkku (Lisbet) on lähtökohtaisesti yksinkertainen vanhapiika, mutta teoksen myötä hänestä paljastuu yhä aggressiivisempia ja kostonhimoisempia puolia. Hän on intohimoinen rakkaudessa ja vähintään yhtä intohimoinen vihassa.

Bette mieltyy kuvanveistäjä Steinbockiin jonka asunto sijaitsee hänen yläpuolellaan. Bette suhtautuu mieheen päällisin puolin äidillisen hellällä kiintymyksellä, mutta todellisuudessa tämän rakkaus on omistautuvaa ja mustasukkaista. Betten serkku Hortense kiusoittelee Betteä tämän ”rakastajasta”, mutta huomatessaan omien myötäjäistensä uhkaavasti hupenevan, päättää tehdä ratkaisevan siirron kokeillakseen onneaan kreivin suhteen. Mies ihastuukin Hortenseen ensisilmäyksellä ja he menevät naimisiin kreivin vähävaraisuudesta huolimatta.

Bette kohdistaa menetetyn rakkauden aiheuttaman pettymyksen ja katkeruuden sukulaisperheeseen jonka isä on paroni Hulot d’Ervy. Hän käyttää hyväkseen paronin luonteen heikkouksia ja saattaa koko perheen salajuonien keskelle ja perikadon partaalle. Hänen raivoaan lisää se, kuinka sukulaisperhe kohtelee häntä kuin palvelusväkeä.

Balzacilla on ihaileva suhtautuminen naiskauneuteen. Kuvaillessaan eri yhteiskuntaluokista olevia naisia hän intoutuu usein vuolaisiin ylistyksiin. Toisaalta hän paljastaa inhorealistisen ja jopa misogyynisen asenteensa kuvaillessaan kurtisaanien irvokkaita keimailuja tai naisen perimmäistä hölmöyttä ja alttiutta haksahtaa silmänkäntötemppuihin. Kovin moderneja ajatuksia naisen roolista tai mahdollisuuksista teos ei luonnollisesti esitä. Parhaimmillaan hahmot ovat ollessaan enemmän kuin sukupuolensa. ”Olisi voinut luulla luonnon erehtyneen antaessaan heille sukupuolet”.

Teoksessa on kauniita, riutuvia patriarkan alle alistettuja naisia, mutta esimerkiksi päähenkilö Bette on rujoudessaan voimakas, tarvitseva ja vihassaan hallitseva. Hän kääntää rakkaudettomuutensa ja seksuaaliset patoumansa vallaksi ja aggressiiviseksi voimaksi tavalla, jolla on totuttu lukemaan miesten toimivan. Henkilöhahmot ovat hetkittäin täyteläisiä, vivahteikkaita.

Bettestä ja Hortensen äiti Adelinesta muodostuu teoksen vastapari. Bette on yksin elävä, merkillinen, ajalle epätyypillinen nainen sekä luonteenpiirteidensä että ulkomuotonsa puolesta:

Betten musta tukka, kauniita, ankarat silmät, kasvonpiirteiden kovuus ja hänen ihonsa etelämainen kuivuus – – tekivät Betten niin merkillisen näköiseksi – – että hän joskus muistutti niitä naisiksi puettuja apinoita, joita savoijilaispojat taluttivat perässään.

Adeline on jumalainen kaunotar, vanhetessaankin viehättävä ja ylväs mutta ennen kaikkea ”nainen, äiti ja puoliso”. Betten henkilöhahmosta esitetään enemmän erilaisia puolia ja hän kehittyy tarinan myötä, Adeline jää huomattavasti staattisemmaksi edustaessaan häntä leimallisesti merkitseviä piirteitä, kauneutta ja nöyryyttä.

Adele sulkee häveliäästi silmänsä miehensä irstailuilta ja heikkoudelta nuoriin tyttöihin. Hän rakastaa miestään ylevästi ja äidillisesti, itkee itkunsa yksin ja saa lempeytensä ansiosta jonkinlaisen marttyyrin sädekehän päänsä päälle. Äidin vaikenemisen ansiosta tytär Hortense ei epäile isästään pahaa, kunnioittaa tätä ja hyväksyy hänenkin korviinsa kantautuvat syrjähypyt. Adeline on naisellisuuden kulminoituma, jonkinlainen miehisen katseen alla muodostunut haavekuva naisesta, samaan aikaan maalaistyttömäisen kaino ja majesteetillisen kaunis. Myös tytär Hortense on perinyt äitinsä sulokkuuden ja veistoksellisen kauneuden, mutta Adelinen ylväys on niin erikoislaatuista että tämä loistaa vielä ikääntyneenäkin tytärtään kirkkaammin. Adelinen kauneus on harvinaista, ikuista.

Paroni, heidän naimisiinmenonsa aikaan komissaari, on vietellyt Adelinen komeudellaan, rikkaudellaan ja työteliäisyydellään, ja on avioliiton myötä on kahlinnut Adelinen ikuiseksi orjattarekseen timanttisin kaulanauhoin. Adeline on rakkaudessaan ehdoton, nöyrä ja tietoisesti sokea.

Paronista muotoutuu ikuisen nuoruuden tavoittelija, Don Juanin irvikuva joka yrittää ylläpitää rapistuvaa ulkomuotoaan kureliivein ja hiusvärein. Hänen intohimonsa naisiin muuttuu likaiseksi liehittelyksi ja romansseista tulee yhä vastenmielisempiä: mies sortuu lahjontaan ja mielistelyyn ollakseen yhä nuorille naisille mieluisa rakastaja. Adeline yrittää luottaa miehensä harkintakykyyn vaikka perheen varat näyttävätkin siirtyvän rakastajattarien taskuihin.

Teos saa karikatyyrimäisiä, jopa talonpoikaissatua muistuttavia piirteitä luonteenpiirteiden limittyessä henkilöiden ulkomuotoon. Siinä missä Adelinen kauneus on myös sisäistä, Betten ulkoinen rujous kuvastaa myös hänen luonteensa epämiellyttävyyttä. Apinamainen, karkea nainen on perusluonteeltaan kateellinen ja toisten kauneus herättää hänessä hallitsematonta vihaa. Adeline pyrkii saattamaan köyhän sukulaistytön (tosin vain viittä vuotta häntä itseään nuoremman) avioon, mutta koska tämä ei onnistu, hän kouluttaa tytöstä ompelijattaren.

Työn oppiminen opettaa Bettelle myös sielun sivistystä, ja samalla hänen epäsuotuisat ulkoiset piirteensäkin pehmenevät. Hänen ajatuksensa ovat kuitenkin ”outoja, niin kuin yleensä myöhään kehittyneiden luonteiden ja ihmisarkojen henkilöiden, jotka ajattelevat paljon mutta puhuvat vähän”. Balzac on luonut Bettestä ristiriitaisen hahmon: tämä on nainen joka elää itsenäistä elämää Pariisissa, samaan aikaan haaveilee naimisiinmenosta mutta myös pelkää sitä ja on vielä taustaltaan vaatimaton sekä luonteeltaan häijy.

Betten hahmossa provosoivinta on, että hän ei ole nöyrä kuten köyhiltä usein odotetaan. Vaatimaton elämä – pidättäytyminen lihallisista iloista- ei ole tehnyt hänestä hyvää ja jaloa, vaan pisteliään ja vihaisen. Kuvaus on inhorealistinen ja tosi, koettelemukset ja yksinäisyys kun harvemmin tekevät ihmisen persoonalle pelkkää hyvää. Itseensä käpertynyt, ulkomuotonsa suhteen välinpitämätön, kova nainen kantaa hänkin marttyyrin kruunua, mutta toisella tavoin kuin sädekehässään kimmeltävä Adeline.

1800-luvun Pariisi on rakastajien, seksin ja intohimon riemujuhlaa, ja Bette on näiden lihallisten ilojen ulkopuolella. Balzacin kuvaukset vanhanpiian persoonasta ovat piinaavan tarkkoja:
“Koska hänen synnynnäinen oveluutensa oli terästynyt niin kuin kaikilla ihmisillä, jotka elävät täydellisessä selibaatissa, ja kun hän osasi pukea ajatuksensa iskevään muotoon, hän olisi toisenlaisessa asemassa ollut pelottava”.

Vaikka Bette on alemmassa asemassa, hän ei ole pohjimmiltaan alistuva. Hän ei niinkään haaveile heittäytyvänsä romanssiin jonkun vahvan muukalaisen kanssa, vaan ottaisi mielummin suojelukseensa heikon miehen. Siinä missä Adeline on alistunut miehensä tahtoon, Bette ei toivoisi olevansa kenenkään orjatar. Kaikesta huolimatta Bette oli ennen katkeroitumistaan ihmisten uskottu ja hänen kanssaan oli helppo tulla toimeen. Hän saattoi parhaimmillaan olla kesyttömyydessään leikillinen, jopa vitsikäs ja koska hän viihtyi suvun parissa, nämä hyväksyivät hänen omituiset tapansa ja ulkomuotonsa.

Ennen avioitumistaan Hortensen kanssa Steinbockilla ja Bettellä on kummallinen riippuvuussuhde, joka tyydytti osapuolia vaihtelevasti. Elettyään kieltäymyksessä Bette ei osaa antautua himon vietäväksi vaan ottaa äidin roolin. Hän ei uskalla tehdä minkäänlaista seksuaalista aloitetta pelätessään karkottavansa miehen, mutta on myös tyytymätön äidin kaltaiseen asemaansa. Mies on Betten vallassa mutta tukehtuu ja riutuu tämän holhoavan rakkauden painosta. Hän rankaisee poikaa pakkotyöllä, katuu ja korvaa ankaruuteensa liioitellulla lempeydellä ja nöyristelyllä. Asetelma on vastenmielinen ja tuo esiin henkilöiden heikkouden ja ristiriitaiset tarpeet.

Suhteen epämääräisyys tekee Steinbockille helpoksi langeta sievän ja lapsellisenkin Hortensen pauloihin. Hän on kaunis, intohimoinen ja nuori, kaikkea mitä Bette ei ole. Hortense on haaveillut Betten kuvaamasta ”ihailijasta” jo kauan. Kaunis sukulaistyttö Hortense on ollut miehen mietteissä siitä saakka kun Bette tämän mainitsi. Rakastavaisten odottamaton kohtaaminen on täynnä tunnetta.

Tietämättömänä heidän juuri alkaneesta rakkaudestaan Bette tekee ratkaisevan siirron, lahjoen ja kiristäen hän yrittää ostaa miehen itselleen. Kun tämän avioaikeet Hortensian kanssa paljastuvat, Bette katkeroituu ja kieroutuu lopullisesti. Hänen viimeinenkin tapansa rakastaa ja saada rakkautta on häneltä viety. Betteen kostonhalu perhettä ja etenkin Adelinea muuttuu vimmaiseksi.

Bettelle ja Adelinelle langenneet roolit seuraavat heitä kuolemaan saakka, he heittävät elämänsä hukkaan. Bette kärsii, kituu ja pitää kiinni vihastaan keuhkotaudin runnellessa häntä. Adeline taasen säilyttää pyhimyksen luontonsa alati huonosti käyttäytyvänsä miehensä vierellä ja vasta kuollessaan lausuu itkien moitteen sanoja. Bette ei saa kostoaan vaan menehtyy kenenkään ymmärtämättä hänen salajuoniaan ja muiden pitäessä häntä hyväntekijänä. Adelinen hurskaat ja ihanteelliset tunteet eivät saa vastakaikua vaan aiheuttavat vain vahinkoa hänelle itselleen ja muille. Tarinan suuntaa olisi voinut muuttaa jos he olisivat suunnanneet tunteensa toisaalle, kohti muunlaisia tavoitteita.

Balzac, Honore de: Bette serkku (La Cousine Bette,1846). Suomentanut Marketta Tuulos. 1956. Otava

Filed Under: klassikko, Ranska

Comments

No Comments

Leave a reply

Name *

Mail *

Website


Warning: require_once(/home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-content/themes/cleanpress/footer.php): failed to open stream: Permission denied in /home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-includes/template.php on line 684

Fatal error: require_once(): Failed opening required '/home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-content/themes/cleanpress/footer.php' (include_path='.:/usr/local/lib/php:/usr/local/php5/lib/pear') in /home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-includes/template.php on line 684