Helen Mcdonald: H niin kuin haukka

h_niin_kuin_haukkaRISTO NIEMI-PYNTTÄRI (26.4.2016)  Ihminen voi oppia tuntemaan villieläimen – kanahaukan – maailmaa ja villieläin voidaan toisaalta kouluttaa toimimaan ihmisen apuna.

Helen Mcdonaldin H niin kuin haukka on loistava romaani, se on nopeasti noussut luontokirjallisuuden klassikoksi. Kirjailija onnistuu siinä tuomaan esiin petolinnun mielen ja tunteet.

Nyt teosta saadaan lukea Irmeli Ruuskan suomentamana. Tämä omaelämäkerrallinen esseeromaani vie lukijan askel askeleelta haukan maailmaan. Siirtymät haukan näkökulmaan ovat huimia ja tietoon perustuvia mutta kirjoitettu tavalla, joka on mahdollista vain taideproosassa. Esimerkiksi kohtaus, jossa Helen näkee kanahaukkansa ensimmäisen kerran, kuvataan myös se tarkkojen asioiden maailma minkä haukka näkee.

”…mies ojentaa kätensä laatikkoon, ja suhisevien siipien, jalkojen ja kynsien kaoottisessa ryskeessä, kimeän piipityksen keskellä, kaiken tapahtuessa yhtä aikaa, hän nostaa laatikosta valtavan, valtavan, haukan,  ja samalla hetkellä, oudon yhteensattuman kautta, päivänpaiste tulvahtaa yllemme, ja kaikki on yhtä kirkkautta ja raivoa. Haukan juovikkaat, pieksevät siivet, ilmaa pilkkovien, tummakärkisten käsisulkien terävät harittajat, höyhenet, jotka ovat koholla kuin kiukkuisen piikkisian piikit. Kaksi valtavaa silmää. Sydämeni muljahtaa. haukka on silmänkääntötemppu. Matelija. Langennut  enkeli. ” (74)

Haukan silmien ällistyttävästä ilmeestä kerronnan näkökulma siirtyy, haukan silmin nähtyyn maailmaan:

”Sen maailma on ollut lintuhäkki, ei olohuonetta isompi. Sitten laatikko. Mutta nyt sillä on tämä ja se näkee kaiken: aallokon kimmellyksen, sukeltavan merimetson sadan metrin päässä, pigmenttihiutaleet riviin pysäköityjen autojen vahakerrosten alla, etäiset kukkulat ja niillä kasvavan kanervan ja kilometrikaupalla taivasta siellä missä auringonpaiste lankeaa tomuun, veden ja siinä liikkuvien epäselvien pisteiden, valkoisten lokkien ylle. Kaikki ällistyttävät asiat haukan ällistyneisiin aivoihin juurisyöpyneinä” (75)

Haukan kasvatus vaatii tietoa, taitoa ja kärsivällistä palkitsemista. Tilanne, jossa ihminen ojentaa petolinnulle käden ja peto istahtaa siihen, on Helenille mullistava kokemus – mutta vasta alku. Vuoden kestävä kanahaukan kasvatus metsästyshaukaksi on kiinnostavaa seurattavaa – ja sen myötä saamme lukea esseen petolinnun psykologiasta.

Pelkkä haukkatuntemus, kärsivällinen kasvatus ja siitä kertominen ei vielä tee romaanista merkittävää, vaan se että Mcdonald taitaa kielen ja onnistuu kuvaamaan petolinnun mentaalista maailmaa. Kanahaukan kasvatuksessa on kyse oudosta taidosta, aiemmin se ymmärrttiin eläimen tahdon nujertamisena, nyt se vaikuttaa pedon tunteiden huomioimiselta.

Helen ottaa haukanpoikasen isänsä kuoleman vuoksi, siis eräänlaiseksi surutyön välineeksi; edessä on aika haukan kanssa, kiintymys ja luopuminen. Helen tosin on ollut haukkatuntija koko ikänsä. Oman kanahaukan kasvattaminen on vain odottanut oikeaa hetkeä. Nyt oli oikea aika, ja teoksen lopuksi huomaamme, että kiintymys haukkaan oli myös luopumisen harjoittelua, irti päästämistä.

H- esseeromaani tuo esiin tarkasti valittuja huomioita ikivanhasta metsästyslintujen kasvattamisen traditiosta. Suomessa harrastus on kielletty. Kanahaukka ei kuulu metsästyshaukkojen aateliin. Keskaiaikaisessa hiearkiassa tämä pohjoinen lintu ei kuulu yläluokkaan,  vaan on sen ulkopuolelle sijoittuva hankala tapaus. Ikivanha käsitys kanahaukasta oli, että tämä tappaja on vaikea kesyttää, luotettavaa siitä ei tule koskaan, se on loputtoman epäluuloinen ja oikukas. Mcdonald tunteekin vain muutaman kasvattajan, joka on päässyt tämän käsityksen tuolle puolen ja voi sanoa tuntevansa kanahaukan.

Mcdonald vie lukijan haukankasvatuksen vaiheisiin. Siirtymäriittiin, jossa kasvattajaan itseensä kasvaa haukka. Kertoja oppii haukkansa tunnetilat: silmitön paniikki ja kauhu, siipien pieksäntä on ensimmäinen tunne. Kasvattajan onkin aluksi muututtava näkymättömäksi, kuten Mcdonald sitä kuvaa. On muututtava liikkumattomaksi esineeksi, jonka ei saa edes ajatella mitään, koska haukka vaistoaa senkin ja muuttuu levottomaksi. Tarpeeksi pitkän vierellä, mutta poissaolevana, totuttaa pedon, saa sen viimein rentoutumaan niin että se nappaa ensimmäisen ruokapalan.

Siitä se alkaa. Haukka on olento, joka ei opi mitään rankaisemalla, vähittäinen, ruokapalojen avulla isäntään totuttaminen on ainoa keino. Sekin sisältää julmuutta, kuten pitkää valvottamista. Haukkaa opetetaan syömään hanskalta pitämällä sitä väkisin hereillä monta vuorokautta, niin että se ei enää jaksa olla varuillaan vaan tulee nälissään napanneeksi lihapalan jopa isäntänsä hanskalta.

Näin koulutus etenee lentonarujen käyttöön, joiden avulla haukka oppii palaamaan hanskalle. Haukan tunne – minä haluan aina palata tähän hanskalle – merkitsee jo kiintymystä. Seuraavaksi peto opetetaan sietämään maailmaa, ihmisiä, koiria, autoja. Mcdonald lukee koko ajan tilanteita jolloin haukan pelko herää, paniikki ja siipien pieksäntä alkaa. Kun ihmisiä tulee näköpiiriin ”se vetää sulkansa niin tiiviisti suppuun, että näyttää vakuumipakatulta”.

Kontaktin luominen palkitsemalla, Helenin taito lukea haukkaa, saa kiinnostavan varjotarinan julmasta ja rääkkäystä muistuttavasta kanahaukan kasvatuksesta. Mcdonald kertoo tarinan kirjailija T.H.Whitestä ja epäonnistuneesta haukan kasvatuksesta 1940-luvulla.  Tämän päiväkirjaromaaniin – The Goshawk (1951) – oli tallentunut jotain todella kummallista. Aikalaiskritiikki oli luonnehtinut teoksen raportiksi kaikesta siitä, mitä haukankasvattajan tulee välttää, siksi Mcdonald kiinnostuu teoksesta.

Hän tunnistaa T.H. Whiten halun palata kesyttömyyteen haukan avulla. Helen tunnistaa itsessään saman hypnoottisen riemun, kuin mitä White kuvaa: kun haukka syöksyy kanin perään, ajaa tätä takaa, vetää kolostaan esiin ja aloittaa raatelun.

Mcdonald kuuntelee T.H. Whiteä tarkasti kuin omaa haukkaansa; huomaa kuinka mies kätkee homoseksuaaliset toiveensa, suuntaa rakkautensa haukkaan. Ei vastarakkautta vaan julmuutta. Kuinka White yrittää olla lempeä toisille ihmisille, yrittää sitä enemmän, mitä selvemmin tunnistaa sadismin itsessään. Ja tämän vuoksi hän on yhä riippuvaisempi haukastaan.

Whiten harjoitukset haukan kanssa epäonnistuvat usein. Kutsuntaharjoitukset lentonarun avulla päättyvät huonosti, koska White pelkää haukkaa. Lintu tuntuu tuijottavan liikaa hänen kasvojaan, aivan kuin aikoisi iskeä niihin. Haukka oli päivää aiemmin iskenyt raatelukyntensä hänen kaulaansa, kun White oli yrittänyt opettaa haukkaa istumaan hänen olkapäällään. Tällä kertaa kun haukka aloittaa syöksyn hanskalle, White pelkää kasvojaan ja tekee väistöliikkeen, haukan luottamus on taas petetty.  Vähitellen haukasta tulee häiriintynyt. On selvää, että ennen pitkää Whiten haukka häipyy eikä palaa enää isäntänsä luo.

On aina pelottavaa lennättää haukkaa vapaana.

 ” …kun lennätän haukkaa vapaana, ilman kahlitsevaa lentonyöriä, niin ettei sen villiä lentoa pysäytä mikään muu kuin meidän keskinäiset siteemme, käsin kosketeltavat mutteivät fyysiset: tottumuksen, nälän, kumppanuuden ja tuttuuden siteet. Siteet, joita entisajan haukkametsästäjät kutsuivat rakaudeksi”.

Suomessa linnun avulla metsästys on kielletty, mutta Helen Mcdonaldin Mabel kanahaukka on puoliksi suomalaismetsistä peräisin:

”Ajattelen millaisia villieläimet meidän mielikuvissamme ovat. Ja miten ne häviävät – eivät vain luonnosta, vaan myös ihmisten arjesta – ja miten tilalle tulevat niitä esittävät painetut ja ruutuun heijastuvat kuvat. … Raadollinen, verinen yhteiseloni Mabelin kanssa on kaukana nykyajan pidättyväisestä, etäännytetystä luontokäsityksestä… Olen tehnyt haukasta osan ihmiselämää ja ihmiselämästä osan haukan elämää, ja sen ansiosta haukka on minusta tuhat kertaa monisyisempi ja ihmeellisempi kuin se muuten olisi  … Mabel on todellinen, se pystyy vastustamaan ihmisen siihen asettamia merkityksiä”.

Helen Mcdonaldin esseeromaanin vastaanotto maailmalla on ollut kiittävä ja innostunut. The Guardianin kriitikko sanoi, että teoksesta löytyy kohtaus, jossa haukan lento ja saalistus on kuvattu unohtumattoman hienosti. Teoksen loppuosassa on useita lintumetsästyksen kuvauksia, hienoja kaikki, en löytänyt niiden joukosta kuitenkaan ylivoimaisen vaikuttavaa. Kaikki ovat hyviä.

Helen Mcdonald H niin kuin haukka, suom. Irmeli Ruuska, Gummerus  2016. s 376

Risto Niemi-Pynttäri on kirjoittamisen dosentti, lehtori Jyväskylän yliopistosta.

Filed Under: Englanti

Tags:

Comments

No Comments

Leave a reply

Name *

Mail *

Website


Warning: require_once(/home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-content/themes/cleanpress/footer.php): failed to open stream: Permission denied in /home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-includes/template.php on line 684

Fatal error: require_once(): Failed opening required '/home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-content/themes/cleanpress/footer.php' (include_path='.:/usr/local/lib/php:/usr/local/php5/lib/pear') in /home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-includes/template.php on line 684