John Irving: Ihmeiden tie

irvingMIRKA KORHOLA (13.6.2016)

Ihmeiden tie on John Irvingin (s.1942) uusin teos, jossa toistuvat Irvingin aikaisemmistakin teoksista tutut, mutta eivät suinkaan kuluneet elementit, kuten transvestiitit, prostituoidut, aids-kuolemat, äidin ja pojan monimutkainen suhde sekä tragikoomiset sattumukset. Ainoastaan painijoita ja karhuja ei tästä kirjasta juuri löytynyt. Kiinnostavat hahmot tuntuvat jälleen kerran tulevan sieltä mistä ennenkin, tarua ihmeellisemmän todellisuuden hämäriltä rajamailta. Olen kerta toisen jälkeen ällistynyt siitä, kuinka kukaan kirjailija voi toistaa itseään niin onnistuneesti kuin Irving.

Ja päähenkilö on tietysti kirjailija, joka matkustaa Filippiineille nuoruudessaan antaman lupauksen velvoittamana. Ikääntyvä ja sydänvaivainen kirjailija, Juan Diego Guerrero joutuu myöhästyvän lennon ja ruumaan joutuneiden beetasalpaajien vuoksi eroon lääkkeistään kielletyn pitkäksi ajaksi. Beetasalpaajat ovat vieneet Guerrerolta adrenaliinimyrskyjen lisäksi myös lapsuusmuistot ja seksihalut. Kun kaikki kadotetut kyvyt alkavat hyökyä pintaan, ei kirjailijaa enää huvittaisi koskea salpaajiin edes määränpäässä, varsinkaan törmättyään äitiin ja tyttäreen, jotka ottavat sekavan kirjailijan huolehdittavakseen. Ja siitähän vasta sirkus sukeutuu:

He taitavat flirttailla molemmat, Juan Diego tuumi vaipuessaan uneen – ainakin tytär flirttaili.

[…]

Juan Diego oli jo melkein unessa, kun hän muisti että oli joutunut pitämään ennalta harkitsematonta taukoa beetasalpaajissa: hän oli jo alkanut uneksia, kun muuan hieman hämmentävä ajatus käväisi hänen mielessään ennen kuin haihtui pois. Ajatus kuului: minä en todellakaan tiedä, mitä tapahtuu, kun lakkaa syömästä beetasalpaajia ja aloittaa ne sitten uudestaan. Mutta uni (tai muisto) oli jo valtaamassa hänet ja hän antoi sen tulla.

Juonta kannattelevat suureksi osaksi erilaiset ennakoinnit tulevasta. Aihe, joka tuli esiin jo Garpin maailmassa, on se, että lapsi ennustaa oman kuolemansa, mutta kukaan ei tiedä toteutuuko se ja jos, niin milloin. Muutoin nykyhetken ja muistojen rämeessä tuntuu olevan liikkeellä niin monenlaista kalaa, ettei lukija aina pysy perässä. Irvingin rönsyinen maailma lepää moniulotteisten hahmojen ja taitavasti rakennetun juonen varassa. Välillä kirjoittaja antaa lukijan ymmärtää, että punainen lanka hukkuu kokonaan, mutta jostain sen langan pää aina löytyy.

Menneisyyden ja nykyisyyden jännitteet kulkevat ristiin, kuin kaksi ihmeellistä tietä. Välillä ne yhdistyvät, eikä niitä erota toisistaan tai sitten niiden väliin rakennetut kytkökset ovat mielivaltaisia:

”Me tapaamme pikemmin kuin luuletkaan”, Dorothy oli sanonut Juan Diegolle. ”Me päädymme Manilaan”, hän oli sanonut salaperäisesti.

Jollakin hysteerisellä hetkellä Lupe oli sanonut Juan Diegolle, että he saattaisivat päätyä Kadotettujen lasten orpokotiin – mikä pitikin puolittain paikkansa, kuten nähtiin.

Dorothy kuuluu päähenkilön nykyhetkeen, kun taas Lupe muistoihin.

Aina kirjan loppupuolelle saakka Guerreron lapsuusmuistot tuntuvat jännittävämmiltä kuin päämäärättömästi ajelehtiva nykyisyys. Prostituoidun, kaatopaikan ja jesuiittojen Mexicossa kasvattama Juan Diego ja hänen sisarensa Lupe joutuvat tarinan puolessa välissä sirkukseen, ja sen jälkeen jännitys vain lisääntyy aina sirkuksen traagiseen kuolemaan saakka, jonka jälkeen erään jesuiittapapin ja transvestiitin muodostama pari adoptoi Juan Diegon Yhdysvaltoihin. Sirkukseen joutuminen on kuitenkin odotettavissa, sillä sitä siivittävät enteet, varsinkin Juan Diegon uni taivaalla kävelemisestä, uni, josta sisarukset keskustelevat jo tarinan alussa:

”Se kertoo tulevaisuudesta”, tyttö sanoi.

”Kenen tulevaisuudesta?” Juan Diego kysyi.

”Toivottavasti ei sinun”, sisar vastasi vielä salamyhkäisemmin.

”Mutta minä rakastan sitä unta!” veli oli sanonut.

”Se on kuolonuni”, oli kaikki mitä Lupe suostui sanomaan.

Lupella on kyky lukea ihmisten ja eläinten ajatuksia, mikä käytännössä juonen kannalta tarkoittaa sitä, että hän tietää mitä oletettavasti tapahtuu. Lupelta kuitenkin puuttuu kyky muodostaa kunnollista puhetta, ja siksi Juan Diego tulkitsee häntä ja hänen enteitään:

”Naarasleijonat vihaavat Ignaciota (leijonankesyttäjä) kaiken aikaa”, Lupe vastasi.

[…]

”Ne rakastavat Hombrea, vaikka se kusipääleijona ei koskaan ajattele niitä – paitsi silloin kun muistaa haluavansa paritella ja silloin Hombrella on vaikeuksia muistaa kenen kanssa se haluaisi sitä eniten!”

”Haluavatko naarasleijonat tappaa Ignacion?” Juan Diego kysyi.

”Ne tappavat hänet”, Lupe sanoi.

Toisaalta kukaan ei osaa lukea Lupen ajatuksia tai aavistaa, miten paljon kolmetoistavuotias tyttö itse kaipaa kuolemaa, vaikka tämä siitä toisinaan arvoituksellisesti puhuukin.

Lapsuusmuistojen ja kahden demonisen naishahmon läkähdyttämä kirjailija päättää viimein aloittaa kunnollisen beetasalpaajalääkityksen, mutta liian myöhään. Mutta nykytason jännitys nousee vasta siinä vaiheessa esiin, kun lapsuusmuistot loppuvat, eli juuri ja juuri ennen loppua. Lopun outoutta on kuitenkin myös pohjustettu jo varhaisessa vaiheessa:

Eikö Dorothy ollutkin katsonut häntä juuri niin sen sekunnin murto-osan aikana, ennen kuin hän kiepsautti Juan Diegon päälleen? Se oli ollut pelottava katse. Ja nyt, Juan Diegon alla, nainen oli kuin riivattu. Hän heitti päätään puolelta toiselle ja puristi lanteitaan Juan Diegoa vasten niin julmalla voimalla, että tämä tarrautui häneen kiinni kuin mies joka pelkäsi putoavansa. Putoavansa minne? Sänky oli valtava, ei ollut pelkoa että siitä olisi pudonnut.

Lopulta käy ilmi, etteivät äiti-Miriam ja tytär-Dorothy näy valokuvissa tai peileissä lainkaan. Mutta se on aivan yhdentekevää Juan Diegolle, joka on ehtinyt koukuttua Viagraan, muistoihin ja mielikuvitukseen, ja joka on elänyt kummallisissa maailmoissa koko ikänsä. Mielestäni loppuratkaisu – niin kauan kuin se antaakin itseään odottaa – on tähän asti lukemieni Irvingin teosten hienoin. Paikalla on jälleen kaksi surupukuista naista, kenties samat, jotka ovat tuttuja jo Juan Diego Guerreran lapsuudesta. Läsnä on myös uni taivaskävelystä.

John Irving: Ihmeiden tie, suom. Kristiina Rikman, Tammi 2016.

Mirka Korhola on tamperelainen kirjoittamisen tutkija Jyväskylän yliopistossa

Filed Under: Yhdysvallat

Tags:

Comments

No Comments

Leave a reply

Name *

Mail *

Website


Warning: require_once(/home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-content/themes/cleanpress/footer.php): failed to open stream: Permission denied in /home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-includes/template.php on line 684

Fatal error: require_once(): Failed opening required '/home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-content/themes/cleanpress/footer.php' (include_path='.:/usr/local/lib/php:/usr/local/php5/lib/pear') in /home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-includes/template.php on line 684