Alain Mabanckou, Pikku Pippuri

pikkupippuriANNA-LEENA TOIVANEN (17.1.2017)

Alain Mabanckou (s. 1966) on laajasti käännetty ja palkittu ranskankielinen, Kongo-Brazzavillestä lähtöisin oleva kirjailija, runoilija ja esseisti. Mabanckou on asunut pitkään ensin Ranskassa ja sittemmin Yhdysvalloissa, jossa hän toimii nykyään UCLA:n yliopistossa professorina. Vanity Fair -lehti valitsi vastattain Mabanckoun laatimalleen 50 vaikutusvaltaisimman ranskalaisen listalle sijalle 24. Mabanckou onkin tämänhetkisen ranskankielisen (diasporisen) afrikkalaisen kirjallisuuskentän näkyvimpiä nimiä. Pikku Pippuri, eli ranskankieliseltä alkuperäisnimeltään Petit Piment, on Mabanckoun tuorein romaani, ja samalla ensimmäinen hänen laajasta tuotannostaan suomennettu teoksensa.

Lajityypiltään Pikku Pippuria voisi luonnehtia paikoin satiirisia sävyjä saavaksi kasvu- tai pikareskiromaaniksi. Sen keskiössä on teokselle nimensäkin antanut Pikku Pippuri -lempinimeä kantava kongolainen orpopoika, joka tarinan edistyessä kasvaa aikuiseksi. Romaanin ensimmäinen puolikas keskittyy kuvaamaan Pikku Pippurin ja tämän kohtalontovereiden elämää Loangossa sijaitsevassa orpokodissa, josta yhdenkään lapsen ei tiedetä pelastuneen adoption avulla. Kunnon kierroksille satiirinen vaihde pääsee siinä vaiheessa, kun sosialistinen vallankumous saavuttaa myös Loangon. Tätä myötä orpokodista muovautuu sosialististen mallikansalaisten kasvattamo, jossa ylväät ideaalit eivät luonnollisestikaan koske korruptoitunutta johtoporrasta itseään.

Vallankumouksen yhteydessä myös päähenkilölle häkellyttävän pitkän ja siten käyttökelvottoman nimen Tokumisa Nzambe po Mose yamoyindo abotami namboka ya Bakoko antanut ja tälle muutoinkin läheinen pyhäkoulun opettaja Papa Mupelo saa lähteä. Orpokoti alkaa tuntua päähenkilöstä koko ajan vähemmän kodilta. Lopulta Pikku Pippuri karkaakin muutaman muun lapsen ja työntekijän kanssa orpokodista parinkymmenen kilometrin päässä sijaitsevaan rannikkokaupunkiin Pointe-Noireen. Pointe-Noire on myös kirjailija Mabanckoun syntymäkaupunki, jota hän on käsitellyt erityisesti vuonna 2013 ilmestyneessä paluumatkakertomuksessaan Lumières de Pointe-Noire. Tavallaan myös Pikku Pippuri on omanlaisensa kirjailijan kunnianosoitus entiselle kotikaupungilleen: Pointe-Noiren satama, prostituutiokortteli Trois-Cents (jonka nimi viittaa kartellityyliin fiksattuun palvelujen hintaan, kuten Lumières de Pointe-Noire -teoksesta käy ilmi), ranta Côte Sauvage, sekä elokuvateatteri Rexin mukaan nimetty kaupunginosa muodostavat romaanin toisen puoliskon keskeisen tapahtumaympäristön.

Sivumäärällisesti noin puolet romaanista kattavalla orpokotikuvauksella on kerronnallisesti suurin painoarvo. Tässä osassa lukija viedään sisälle orpokodin asukkien ja työntekijöihin tarinoihin. Kertoja marssittaa lavalle koko ajan uusia, karikatyyrimaisen koomisia hahmoja ruumiisiin sekaantujista korruptoituneisiin ja naistyöntekijöiden kanssa pelehtiviin orpokodin johtajiin. Henkilökavalkadi vaihtuu tiuhaan päähenkilön tarinan edetessä, eikä aikaisempiin hahmoihin enää juurikaan palata. Henkilökuvaus jää ohueksi, mikä on tietenkin romaanin genren ja tyylin kannalta täysin asianmukaista: muut henkilöt ovat vain välietappeja päähenkilön jokseenkin kompuroivalla taipaleella.

Orpokoti-osioon verrattuna romaanin toisesta puoliskosta jää hieman hätäinen vaikutelma. Olennaisia käänteitä tiivistetään muutamaan lauseeseen, ja yhtäkkiä alun esiteini-ikäinen päähenkilö onkin jo 40-vuotias. Tässä välissä hän ehtii olla pikkurikoksilla toimeentulonsa hankkiva katulapsi ja lähestulkoon kunniallinen satamatyöntekijä. Näiden tapahtumien kuvaukselle olisi toivonut hieman laajempaa ja yksityiskohtaisempaa käsittelyä.

Romaanin kiinnostavimmassa hieman laajemmassa osiossa kuvataan päähenkilön elämää prostituutiokorttelissa erään bordellinpitäjän, Mama Fiat 500:n, apupoikana ja suojattina. Orpokotiin keskittyneen alkuosan jälkeen tämä osio tuntuu tuoreelta ja se vie tarinaa kiinnostavalla tavalla eteenpäin. Lopulta tällekin päähenkilön elämänvaiheelle tulee kurja loppu, kun prostituutiokortteli tuhotaan maan tasalle erään poliittisen äänenkalastelukampanjan tuoksinassa. Myöhemmin selviää, että naapuri-Kongosta/Zairesta tulleita prostituoituja oli tapettu kyseisen ”puhdistuksen” yhteydessä.

Lopun juonenkäänne eli Pikku Pippurin muistisairaus ja hänen muuntautumisensa eräänlaiseksi Robin Hood -asussa vaeltavaksi kylähulluksi tuntuu hieman heppoiselta. Lopussa päähenkilön kulkema ympyrä sulkeutuu, sillä hän joutuu erään juonikuvion seurauksena takaisin Loangoon, entiseen orpokotiinsa, joka nyttemmin toimii vankilana. Tämä sulkeuma kiinnittää huomion paitsi orpokoti- ja vankilaolosuhteiden samankaltaisuuteen, myös siihen, ettei päähenkilön haparoiva matka vienyt häntä kovinkaan pitkälle.

Romaanin rakenne on varsin konventionaalinen: tarina etenee ajassa lineaarisesti. Teoksen satiirin sävyttämästä pikareski-luonteesta johtuen kerronta tuntuu jollain tapaa hieman vanhanaikaiselta verrattaessa sitä sellaiseen afrikkalaiseen nykykirjallisuuteen, jossa erilaisia näkökulmia, kertojia, aikaa ja konteksteja sekoitellaan ja asetetaan jatkuvasti rinnakkain. Teoksen tyyli eroaa myös huomattavasti esimerkiksi Mabanckoun Pariisiin sijoittamista kongolaisen (paperittoman) diasporan ja alamaailman kuvauksista romaaneissa Tais-toi et meurs (2013) tai Black Bazar (2009). Tavallaan Pikku Pippuria leimaavan kerronnallisen ja tyylillisen ”vanhanaikaisuuden” voi nähdä virkistävänä poikkeuksena vallalla olevaan moniääniseen ja pirstaleiseen kerrontatyyliin. Toisaalta satiirin ja pikareskin perinnettä olisi voinut hieman uudistaa ja tuoda sitä painollisemmin tähän päivään. Nyt afrikkalaisessa kirjallisuudessa perinteikkäälle satiirille hattua nostavasta teoksesta ei tyylillisesti välttämättä voisi arvata, että se on kirjoitettu vuonna 2015.

Saana Rusin käännös on varsin onnistunut. Hän on tavoittanut erinomaisesti kerronnan humoristisen ja satiirisen sävyn. Käännökseen ei juurikaan kiinnitä huomiota. Tai no: ”pagne-hameelle” olisin ehkä yrittänyt etsiä jonkin hieman paremman käännöksen.

Parhaimmillaan Pikku Pippuri on sen läpeensä koomisissa ja satiirisissa muotokuvissa, joita se viljelee kautta tarinan. Kerronta korostaa eri etnisten ryhmien välilleen luomien hierarkioiden absurdiutta, suomii Kongon banaanivaltiomaisia piirteitä, ja saa lukijan tirskahtelemaan tuontitavarana hankitun sosialistisen ideologian kauneimmille kukkasille. Satiirista otetta huokuva dialogi valtaa väärinkäyttävän, tuuliviirimäisen presidentin ja hänen hännystelevien alamaistensa välillä ei ehkä ole kovinkaan yllättävää sisällöltään, mutta osuu täydellisesti kohteeseensa. Samoin päähenkilön keskustelut ensin länsimaista lääketiedettä edustavan lääkärin ja sitten perinteisen parantajan kanssa muistisairauden epäonnisissa parannusyrityksissä ovat varsin hupaisia. Näistä karikatyyrimäisistä, kohteensa naurettavuuden säälimättä paljastavista kuvauksista löytyy todellakin romaanin otsikon lupaamaa kipakkaa chilipippuria.

Alain Mabanckou: Pikku Pippuri. Suom. Saana Rusi. Fabriikki Kustannus.

Anna-Leena Toivanen, tohtori, työskentelee Itä-Suomen yliopistossa ja on mm.afrikkalaisen kirjallisuuden tuntija.

Comments

No Comments

Leave a reply

Name *

Mail *

Website


Warning: require_once(/home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-content/themes/cleanpress/footer.php): failed to open stream: Permission denied in /home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-includes/template.php on line 684

Fatal error: require_once(): Failed opening required '/home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-content/themes/cleanpress/footer.php' (include_path='.:/usr/local/lib/php:/usr/local/php5/lib/pear') in /home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-includes/template.php on line 684