Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

Korkea veisu – MARJATTA RIPSALUOMA (24.1.2018)

Olen nyt lukenut kolmannen osan Elena Ferranten Napoli-sarjasta. Kirjan voi lukea nopeasti, mutta sellaista ei voi suositella detaljimäärän vuoksi. Voi yhtäkkiä kadottaa tarinan langan tai kokonaisen vyyhdin. Kirjassa on todella paljon aineistoa. Paljon tapahtui Napolissa, Pisassa, Milanossa ja Firenzessä 1960-70-luvuilla, mutta ihmisten henkilökohtaisessa elämässä oli tietysti samoja elementtejä kuin Suomessakin. Lapsuus, nuoruus, alkava aikuisuus, kolmannen osan nimi on aikuisuus. Mahtaako ihminen olla oikeasti aikuinen ikinä?

Sodasta oli vain parikymmentä vuotta  ja sen jälkeen oli aloitettava alusta monella tavalla. Ferranten kirjasarja on sen takia hyvä, että siinä on tuttuja henkilöitä kuin naapurin perheitä, sama Napolin kortteli läpi tarinan, ihmisten kodit ja suvut. Kun tämä on kolmas osa, niin edeltäviin kirjoihin voi kurkistaa: tarina on kasvattanut juuret. Ehkä sillä on ollut juuret jo alkujaan, tuntuu, että kirjailija on kehittänyt tarinaa tarkasti ja pitkään.

Yhteiskunnallisesti tärkeintä taitaa olla uuden vasemmiston nousu Euroopassa. Alkusysäys, ikkuna maailmaan, on ehkä feminismissä, rauhanliikkeessä ja Vietnamin sodassa. Mutta tässä ollaan myös jakautuneessa Italiassa, jossa etelä ja pohjoinen ovat aivan eri maailmaa. Niin oli/on kyllä Suomessakin.

Kertojahahmon nimi on Elena Greco. Kreikkalaisia on Välimeren alueella kaikkialla, väki on muuttanut sinne tänne ja kaupankäynti on jatkunut vuosisatoja, tuhansia. Eivät ainoastaan foinikialaiset olleet merenkulkijoita.  Toiveikkaana ja  tarmokkaana  Elena Greco lähti Napolista luomaan omaa elämäänsä pohjoiseen, opiskeli siellä ja aloitti kirjailijauransa.

Italian historiasta pitää olla jollain tavalla tietoinen. Ehkä uusinta historiaa edes vielä kirjoitettu ja 1960-70-luvuilla nuoruuttaan eläneet ovat vielä suurelta osin hengissä. Tuosta historiasta saa käsityksen, kun katsoo Italian 40-50-luvun neorealistisia elokuvia tai sitten uutta aaltoa. Voi muistaa Lampedusan saarelle rantautuvat Afrikan pakolaiset, kuvia saaresta on ollut TV-uutisissa ainakin syksyllä 2017. Jos saa jostain käsiinsä Vittorio de Sican elokuvan Tiikerikissa näkee pienen otoksen Välimeren kulttuurihistoriaa, elokuvan tapahtumapaikka on Lampedusan saari.

Aivan ensimmäiseksi siis: olisi ollut hyvin tarpeellista saada kirjaan saatteeksi-osa tai jälkisanat, että saisi naulatuksi kirjan jollain lailla Euroopan ja maailman historiaan. Samaa Suomen kanssa on paljon: esimerkiksi se, että II maailmansodan jälkeen syntyivät suuret ikäluokat, että köyhyys oli aika yleistä, että opiskelupaikkoja ei riittänyt kaikille ja että perheet ovat olleet suuria osin myös uskonnon vaikutuksesta. Muutokset olivat edessä.

Korttelin nuoret

Niin kuin aiemmissa Napoli-sarjan suomennetuissa, myös tässä on aluksi kerrottu lyhyesti henkilöistä, eräänlainen tarinan sukuselvitys-osa. Se kannattaa lukea, tässä sarjan kolmannessa osassa on uusia ihmisiä. Perheet ovat peräisin napolilaisesta työläiskorttelista, joka on eräänlainen mikrokosmos, kuva Italian muutoksesta ja murroksesta.

Tarina kerrotaan Lilan ja Lenùn silmin ja kertojana säilyy Elena. Lila on jäänyt Napoliin ja Napoli-sarjan toisen osan lopussa Ferrante kuvaa nuoren naisen hahmoa kuin jostakin painajaisesta, maailmanlopusta. Nyt mennään makkaratehtaan sisälle ja Lilan kova työ ja nääntyminen alkaa näkyä. Hänen pohjoiseen muuttanut ystävänsä Lenù tulee tueksi ja turvaksi vähäksi aikaa, mutta sitten kahden nuoren naisen välille avautuu välimatka taas, Lenù menee naimisiin ja saa pian kaksi lasta, siellä pohjoisessa. Ystävyys ehkä kestää Italian muutoksen. Sitä ravistelee sodanjälkeinen rakennemuutos, joka sisältää samankaltaisen teknologia-mullistuksen kuin Suomessakin. Kirjassa on esimerkiksi IBM:n rakentama tietokonekeskus, jonne Lila pääsee työskentelemään.

Ystävyyden on ylitettävä välimatka 1960-luvulla yliopisto-opintoihin kiinni päässeiden ja töihin menijöiden välillä, kirjassa näytetään niitä kipuja. Niistä tulee myös kasvukipuja. Ferrante ottaa nuorten naisten rakkaus- ja ystävyyssuhteet yhdeksi kudelmaksi, he törmäävät miesten maailmaan. Sukupuoliroolien mukaan eletään, varsinkin jos on perhettä. Italialaisilla on temperamentti puolellaan, se ei aina traumatisoi, vaan helpottaa. Kuulen korvissani perheriidan ja ovien paiskomisen ja päälle vielä lasten itkun. Perheen perustaminen on kova urakka kun samaan aikaan olisi löydettävä paikka yhteisössä, Lila ja Lenù eivät saa olluksi pelkästään kotiäitejä. Monet korttelin äidit olivat tyttöjen lapsuudessa kotona, myös tyttöjen äidit, mutta uusi sukupolvi tahtoi töihin. Tyttöjen kansakoulunopettaja kyllä kannusti jatkamaan koulua. Lilan isän mielestä tytön koulutus olisi turhaa, Lenùn vanhemmat eivät koulua kieltäneet, vaikka eivät oikein puoltaneetkaan.

Ferrante kertoo ammattiyhdistysliikkeen noususta, esimerkkinä napolilaisen makkaratehdas. Kuva ei ole siloinen vaan resuinen, raakakin. Kypsentämössä tapahtuu yksi tarinan käännekohta. Lila asuu Enzon kanssa, Enzon paras kaveri on Pasquale  kuuluu Napolin kommunistipuolueen osastoon, kaikki kolme ovat kotoisin siitä työläiskorttelista. Kun ammattiosastossa mainitaan makkaratehdas, niin joku kysyy missä sitten ihmiset tekisivät työtä. Vastaus kuuluu: tulevaisuudessa ei noin pahoja työpaikkoja saa enää olla.

Mainitaan Aldo Moro, mutta ei hänen murhaansa, joten ei olla vielä Punaisissa prikaateissa, vaikka kirjan mittaan nekin ehtivät tulla. Ehkä Moro oli etelästä? Haluan kirjaan alaviitteitä!

Muutoksen tuulet

Aivan aluksi oli vaikeata kestää Lenùn haikailemista ”oikean” naisenmallin perään. Ehkä varhainen aikuisuus kerta kaikkiaan oli sellaista? Naisten ja miesten roolimalleissa on hurja ero, jota epäilemättä lisää välimerellinen tapakulttuuri. Ferrante muistelee tässä lyhyessä tekstissään ensimmäistä poikaystäväänsä, saman kirjailijan tekstiä, vaikka englanniksi. Myös Anita Konkka kirjoittaa Ferranten Napoli-sarjasta ainakin täällä.

Mutta: minäkertoja pystyy lopulta näkemään naisenmallinsa! Sisäisen ja ulkoisen vuorottelu onnistuu. Kirjailija, jolle ehdin jo olla vihainen, osaa tekniikkansa suuresta henkilögalleriasta huolimatta. Kirjan miehistäkin paljastuu uusia puolia, mutta he ovat vapaammin hahmoteltuja ihmisiä kuin ystäväkaksikko, joka on riippuvainen toisistaan edelleen. Ystävykset on kuvattu pieniä mielenliikkeitä myöten.

Sekä miehet että naiset ovat kyllä aikamoisia tuuliviirejä. He ovat monella tavalla tunteidensa vietävinä, päätyvät reagoimaan voimakkaasti, kääntyvät kannoillaan noin vain. Järjen sanaa on vaikea saada väliin. Ihmisiä koossapitävä voima on ehdottomasti rakkaus. Rakkauden osuminen tielle taas on aina sattumanvaraista. Siksi ehkä Napoli-sarja onkin ollut suosittu, sitä voi lukea tunteiden kautta, niin, ehkä rakkaudessa on jotain peräti universaalia? Kansainvälinen suosio tuli sen jälkeen kun sarja käännettiin englanniksi.

Tunteiden tulkki Ferrante onkin, kun kirjoittaa dramaattista kohtausta. Koko Napoli-sarja on rakentunut ihmisten välisistä draamoista. Se ei missään tapauksessa ole yksinään kävelevien harmaiden ihmisten eksistentiaalista haahuilua rantakaduilla.

Mitä tapahtuu todella

No niin. Kirjan kaupungit Torino, Milano, Pisa ja Firenze ovat hatarasti maantieteessäni, kaupungeissa on eroja muutenkin kuin vain siinä onko joki Po- vai Arno-joki. Aluksi on asioita suunnilleen vuosina 1965-68. Koska Kreikassa oli sotilasjuntta? Millainen lehti oli/on Corriere della Sera? Konservatiivinen, mutta kuinka konservatiivinen? Mikä oli vasemmiston tilanne, mistä ja miksi syntyivät Punaiset prikaatit? Ja mikä lehti oli il Ponte? Lisäksi mainitaan omituinen juttu yliopistojen professoreiden työstä ja heidän sivubisneksistään, en tiedä onko kyse korruptiosta vai siitä, ettei yliopistoja rahoiteta tarpeeksi. Korkeakoulujen käytännöt ovat olleet erilaisia kuin Suomessa. Mutta Euroopassa selvästi ollaan.

Ja sitten Napoli, rappio, jätevesi seisoo kaduilla ja roskat, camorra tekee jätteillä bisnestä vai kuka tekee, fasistitko, byrokraatit? Kun Suomen lehdissä ja radiossa kuulutettiin että Napolissa on koleraa, vanha sanonta tuli mieleen: nähdä Napoli ja kuolla.

Lenù tekee töitä oppiakseen pohjoisen tavan elää. Hän saa julkaistuksi siellä kirjan, jonka julkistustilaisuudesta tulee tärkeä. On kyse kirjallisuuden muutoksesta, joka on ilmiselvää pitkän II maailmansodan jälkeen. Keskustelutilaisuudessa Lenùn kriitikko on kyllästynyt kuulemaan ”elitistisistä tärkeilijöistä, antiautoritaarisesta kirjallisuudesta”. Samoin oli 1960-luvulla myös Suomessa, mutta ehkä vähän yksinkertaisemmin, Suomessa sensuroitiin Hannu Salaman Juhannustanssit ja Myklen Punainen rubiini. Suomen sensuuri (tai kritiikki?) ei käyttänyt noin hienoja sanoja, jumalanpilkka riitti.

Suomennoksesta

”Piazza Garibalsille tulvi vettä, Arkeologista museota vastapäätä sijaitseva Galleria sortui, tuli maanvieremiä, sähkökatkoksia.”. Onko Arkeologinen ja Galleria kirjoitettava isolla? Italiassa (kielessä) voi olla eri käytäntö kuin Suomessa. Ellei ole nimiä, pienellä. Ja: ”maanvieremiä”, eikö maanvyöryjä? Mikä on vieremä? Jonkun vieressä?

Tässä sitaatti, jonka merkitys jäi minulle aukeamatta. Niin kuin usein tässä kirjassa, nytkin on kyse feministisestä ryhmästä. Kertojana on Lenù, joka haluaa kertoa miten vaikeaa naistenkin on puhua keskenään ongelmistaan:

”Kun saimme tietää, että Lotta Continuan järjestysjoukot olivat hyökänneet erästä naisten separatistista mielenosoitusta vastaan, tunnelma kiristyi siinä määrin, että kun jotkut ankarimmista naisista huomasivat, että Mariarosalla oli asunnossaan mies – mitä kälyni ei julistanut ääneen mutta ei myöskään salannut – syntyi kiivaita riitoja ja dramaattisia välirikkoja.”

Tässä järjestön nimi on italiaksi, aiemmin suomalainen teksti puhuu ”lottajärjestöstä”. En tiedä, onko kyse naisten MSI-osastosta vai mistä. Toisaalta feministejä vastaan on asettunut myös naisten perinteisiä tapoja kannattavia yhdistyksiä.

Tietysti lukijat voivat kaivaa lisätiedot netistä. Suomennos on ehkä vähän edellisiä osia horjuvampi tässä kolmannessa osassa, mutta pieniä detaljeja ne ovat paksussa kirjassa. Saatesanat olisivat auttaneet yksityiskohdissa. Ajankohdan elämä oli nopeaa ja tapahtumat seurasivat toisiaan, monella tavalla 1960-70-lukujen elämä oli käännekohta sodanjälkeisessä Euroopassa. Tässä kolmannessa osassa päädytään olemaan rakkauden kannalla. Sitä tarvittaisiin varmasti nytkin, samoin solidaarisuutta.

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät. Aikuisvuodet (Napolisarja III), Suom. Helinä Kangas. WSOY 2018. 448 s.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.