Fredrik Lång: Kuva ja ajatus ym.

Eurooppalaisen sivistyshistorian suuntaviivoja  – Markku Nivalainen (31.1.2018)

Fredrik Lång: Kuva ja ajatus 2017.Fredrik Lång: Minä sinä ja rakkaus ja muita aatehistoriallisia esseitä 2010.

Fredrik Långista (s. 1947) on moneksi. Hän on väitellyt filosofiasta ja julkaissut kahden akateemisen opinnäytteen lisäksi romaaneja, runoja, aforismeja, libreton ja esseitä. Långin lisensiaatintutkielma När Thales myntade uttryck (1982) ja väitöskirja Industrialiserade medvetandet (1986) käsittelivät eurooppalaisen ajattelun ja sivilisaation historian kehityslinjoja ensisijaisesti aatehistoriallisesta näkökulmasta. Samoja teemoja sivuavat myös nyt käsiteltävät Kuva ja ajatus ja Minä, sinä ja rakkaus sekä Långin viimeisin teos, esseekokoelma Ansiktet i månen (2016).

Näistä teoksista Kuva ja ajatus on kunnianhimoisin ja Minä, sinä ja rakkaus helppolukuisin. Kuvassa ja ajatuksessa Lång pyrkii hahmottamaan länsimaisen teorianmuodostuksen ja kuvallisten esittämistapojen suuria kehityslinjoja ja keskeisiä murroksia historian alkuhämäristä aina meidän päiviimme saakka. Minä, sinä ja rakkaus puolestaan täydentää tätä kertomusta tarkemmin rajattujen esseiden kautta ja toimii eräänlaisena avaimena Kuvan ja ajatuksen ymmärtämiseksi. Yhdessä teokset muodostavat kattavan kuvan Långin käsityksestä eurooppalaisesta sivistyshistoriasta ja niitä on nähdäkseni mielekkäintä tarkastella rinnakkain, teosten jaetun viitekehyksen kautta.

Antiikki

Kuvan ja ajatuksen kertoma tarina etenee pääpiirteissään seuraavasti. Ensimmäinen merkittävä eurooppalaisen ihmisen itseymmärrykseen vaikuttava muutos tapahtuu antiikissa, jossa minuus astuu kirjallisuuden näyttämölle lyyristen runoilijoiden kuten Sapfon ja Arkhilokhoksen teoksissa. Bruno Snellin tunnettua teesiä mukaillen Lång esittää, että aiemmissa kirjallisissa töissä, kuten Homeroksella, ihmisillä ei sikäli ole minuutta meidän tuntemassamme muodossa, että heillä ei ole yksilöllisiä motiiveita tai minkäänlaista sisäistä sielun elämää. Ihmisten toimia ohjaavat jumalat, joiden pelinappuloita ihmiset ovat.

Ajatus minuudesta luo pohjan filosofialle, jonka varhaisinta muotoa ohjaa pyrkimys selittää luonnon ilmiöitä ihmisjärjen avulla, ilman vetoamista aiempiin myyttisiin selityksiin. Minuus ja teoria syntyvät samaan aikaan kaupankäynnin kasvun ja rahatalouden kanssa:

”Juuri tuolloin, samassa paikassa ja samaan aikaan kun rahasta tulee maksuväline, ajattelusta tulee filosofiaa, runoudesta henkilökohtaista ja ihmisten välinen yhteisymmärrys alkaa pohjautua molemminpuolisille, demokraattisille kootuille ja järjestetyille oikeusperiaatteille. Juuri silloin, afrikkalainen ja aasialainen kokevat muutoksen – jalostuvat, jos niin halutaan – ja muuttuvat eurooppalaisiksi.” (MSR, 84.)

Rahatalouden myötä syntyy myös kirjanpito, mitä ilmentää numeeristen arvojen ilmestyminen filosofisiin pohdintoihin. Tämä saa äärimmäisen muotonsa Pythagoraalla ja hänen oppilaillaan, jotka pyrkivät antamaan niin sisäisen kuin ulkoisenkin luonnon ominaisuuksille lukuarvon. Kun kreikkalaiset vähitellen muuttavat kaupunkivaltioihin, yhteiskunnan tuotantorakenne muuttuu ja kaupan sijaan merkittävään rooliin nousee orjuus.

Sekä Platonin että Aristoteleen filosofiat ovat niin suurelta osin sidoksissa historialliseen viitekehykseensä, että molemmat ajattelijat toimivat käytännössä kaupunkivaltioiden ideologeina. Molempien on sisällytettävä ajatteluunsa jonkinlainen teoreettinen oikeutus orjuudelle. Sekä Platonin että Aristoteleen filosofiat ovat kahden tason malleja, joissa tehdään ero asioiden havaittavien sekä niiden todellisten ominaisuuksien välillä. Tämä saa erityisen kiinnostavan muodon Aristoteleella, jonka nominalismiin sisältyvällä erottelulla asioiden kahdenlaisten ominaisuuksien välillä on kauaskantoisia seurauksia.

Aristoteleen itsensä aikana tämä mahdollistaa orjien erottelun herroista, eli vapaista kansalaisista, vaikka ulkoista eroa näihin kahteen ryhmään kuuluvien välillä on mahdotonta tehdä, molemmat kun näyttävät ”kaksijalkaisilta höyhenettömiltä olennoilta”, kuten Långin siteeraama Platonin tunnettu määritelmä kuuluu (MSR, 65). Asioiden todellisen luonteen määräävät niiden nimet. Orja on orja, vaikka hän ruumiillisesti näyttäisikin hyväkuntoiselta versiolta herrasta. Orjan ja herran välinen ero on ehdoton ja näiden rinnastaminen edellyttäisi molempien näkemistä ”ihmisenä”, mitä kategoriaa Platonilla tai Aristoteleella ei esiinny. Eikä ihmisyyttä yleensä olisi voinut klassisessa kreikkalaisessa filosofiassa esiintyäkään, koska orjatalouden ideologiset ehdot eivät tällaista kategoriaa salli.

Myöhäisantiikissa kuitenkin tapahtuu ratkaiseva muutos, kun ihmisyyden kategoria syntyy Aleksanteri Suuren valloitusten yhteydessä. Vastoin opettajansa Aristoteleen neuvoa kohdella barbaareita barbaareina, tämä kohtelee kaikkia ihmisinä ja tekee näin orjan ja herran välisen erottelun mahdottomaksi. Tämä yhdessä stoalaisen filosofian kanssa luo kasvupohjan kristillisyydelle, jonka mukaan jokainen Jumalan vallan alaisuuteen passiivisesti alistuva on ihminen ja siten samanarvoinen toisten ihmisten kanssa. Samalla orjan alistuneesta epävapaudesta tulee vallitseva hyveellisen olemassaolon malli. Nietzsche tunnetusti kutsui tätä olemassaolon muotoa orjamoraaliksi.

Lång kuvaa tätä sivilisaation murrosta staattisen bysanttilaisen ikonitaiteen valta-aseman sekä roomalaisen kuvanveiston aihepiirin muutosten kautta. Ikonin edessä ihminen vastaa taideteoksen välittämään jumalan katseeseen. Ihminen ei niinkään katso ikonia, vaan ikonin kautta herra katsoo ihmistä, jonka maanpäällinen olemassaolo on täten alistettu tuonpuoleiseen elämään kohdistuville peloille ja toiveille. Näitä pelkoja ja toiveita voi kuitenkin sikäli hallita, että tuonpuoleisen elämän laatu riippuu yksilön eläessään tekemistä valinnoista. Tältä osin jokainen ihminen on lähtökohtaisesti samanarvoisessa asemassa suhteessa pelastukseen.

Tämä uusi tasavertaisuus ilmenee myös roomalaisessa taiteessa, jossa aletaan kuvata ihmisiä samoilla tavoilla, joilla aiemmin oli kuvattu lähes ainoastaan jumalia. Samaten halveksuttujen kansojen edustajia kuvataan yllättäen arvokkaasti, jopa kunnioittavasti. Långin käyttämä esimerkki on Vaimonsa ja itsensä surmaava galli, joka esittää epäihmisenä pidetyt gallit suorastaan sankarillisessa valossa. Orjan roolista kieltäytyvä galli valitsee kuoleman, mitä antiikissa pidettiin orjuutta parempana vaihtoehtona, koska itsemurha nähtiin vapaan ihmisen tekona. Tämä lisäsi orjien ahdinkoa, koska se sai heidät potemaan syyllisyyttä omasta asemastaan.

Uusi aika

Uudelle ajalle tultaessa Långin kertomus muuttuu samalla sekä moniulotteisemmaksi että suoraviivaisemmaksi. Moniulotteisemmaksi tarina muuttuu siinä mielessä, että edellä mainittuja, antiikin käsittelyssä esiin nousseita teemoja – orjuus, minuus, kuvallinen esittäminen, talous, ideologia – käsitellään nyt suhteessa maailmankuvan mekanisoitumiseen ja luonnontieteiden nousuun. Antiikkiin palataan toistuvasti ja keskiajalta Lång poimii lähempään tarkasteluun Nicolaus Cusanuksen sekä gotiikan alullepanijan, apotti Sugerin. Muuten keskiaika jää Kuvan ja ajatuksen käsittelyssä hieman pimentoon, mikä on toki ymmärrettävääkin, sillä eurooppalaisen kuvallisen ilmaisun muotokieli säilyy suurelta osin muuttumattomana lähes tuhat vuotta.

Kertomus puolestaan suoraviivaistuu siltä osin, että antiikin analyysiin käytetty malli toimii pohjana myös myöhempien kulttuuristen muutosten ja rakenteiden selittämiselle. Teorian ja taiteen monimutkaista suhdetta tarkastellaan toistuvasti joko teknologian, markkinoiden, teologisten ja poliittisten aatevirtausten tai yleisemmän tason kulttuuristen vaikutussuhteiden näkökulmasta, pääpainon ollessa edelleen herran ja orjan suhteella, aristoteelisessa tieteessä sekä antiikista periytyvien käsitteiden saamissa uusissa tulkinnoissa. Keitokseen lisätään uusia aineksia sitä mukaa kuin niitä ilmenee, etenkin jos niille voidaan löytää esikuvia antiikin ilmiöistä.

Myöhäisantiikin jälkeen seuraava merkittävä murros tapahtuu myöhäiskeskiajan ja renessanssin Italiassa, jossa ensin Giotto ja Petrarca tuovat luonnon taiteeseen ihmisten ja artefaktien rinnalle ja hieman myöhemmin da Vinci tulkitsee ympäristöään mekaanisten selitysten avulla. Näistä lähtökohdista Lång johdattelee lukijan kohti meidän päiviämme tarkastelemalla ajattelun, politiikan, talouden ja ihmisen luontosuhteen välisten suhteiden verkostoa yhä uudestaan ja uudestaan, aina hieman eri tavoin ja riippuen siitä, mitä näkökohtaa hän kulloinkin haluaa korostaa. Esimerkiksi orjuuden kysymykseen palataan toistuvasti sekä konkreettisena historiallisena että abstraktina olemisen tapaa kuvaavana ilmiönä.

Renessanssin aikana muuttuu siis taiteen ja katsojan suhde. Teokset kääntyvät ikään kuin sisäänpäin, kuvattujen hahmojen kiinnittäessä nyt huomiota toisiinsa samaan tapaan kuin ihmiset reagoivat toisiinsa elävässä elämässä. Giotton teoksissa raamatulliset tapahtumat siirretään Toscanan maisemiin, joihin katsojien on helppo samaistua, ja henkilöt eivät enää pyri ilmentämään Jumalan valtaa ihmisiin, vaan he tuovat ihmiset uudenlaiseen dialogiin myyttisen menneisyyden kanssa. Katseen kääntäminen pois luo etäisyyttä kuvattujen hahmojen ja yleisön välille, mutta samalla luonnon kuvaus ja tutut maisemat tuovat tapahtumat lähemmäs katsojien kokemuspiiriä.

”Kristuksen siunaus ei ole enää läsnä katsojan tilassa vaan koskee Kristuksen elinaikaa. Mutta samanaikaisesti Pyhästä maasta ja sen kansasta tehdään toscanalainen maisema, jossa tavalliset toscanalaiset kulkevat.” (MSR, 110.)

Kun da Vinci ryhtyy hahmottelemaan kuvaansa maailmasta, hänen on mahdollista nähdä ihminen ja luonto sekä näiden väliset suhteet uudella tavalla. Tosin luonto säilyy hänellä osittain henkisenä, kuten se oli myös Giottolle ja Petrarcalle, mutta hänen onnistuu kuitenkin luoda uudenlainen käsitys ihmisen ja liikkeen mekaanisista ulottuvuuksista. Näin hän pohjustaa tietä luonnontieteelliselle käsitykselle todellisuudelle, jota renessanssin henkistynyt luontokuva ei vielä mahdollista. Maailma on kuitenkin keskiajan kestäneen tauon jälkeen mahdollinen tutkimuksen kohde, aivan kuten se oli ollut varhaisille luonnonfilosofeille, ja teorian moottorina on Långin mukaan jälleen talous. Keskiajan feodaalisen järjestelmän puitteissa kauppaa ei käyty nimeksikään, mutta Italian renessanssin kaupunkivaltioissa tilanne oli toinen.

Kokeellisuuden myötä myös ajatus tieteen ja työn valjastamisesta ihmisen palvelukseen saavutti vähitellen jalansijaa. Luonto alettiin nähdä sekä voiton lähteenä että voiton saavuttamisen välineenä, sikäli kun luonnossa esiintyviä voimia voitiin käyttää luonnon itsensä alistamiseen inhimillisen hyödyn nimissä. Tavallaan luonto siis sai yhä enenevässä määrin osakseen sen roolin, joka orjilla oli ollut antiikin tuotantomallissa ja sen ympärille rakentuneissa teorioissa. Kenties tunnetuin luonnon alistamisen ideologi oli englantilainen Francis Bacon, joka korosti havaintojen merkitystä ja pyrki tekemään tieteestä käytännöllistä, etenkin näkökulmasta, jota sittemmin alettiin kutsua teolliseksi.

Empirismin ja naturalismin nousun myötä myös aristoteelinen käsiterealistinen tiedekäsitys osoittautui vähitellen riittämättömäksi. Hyvä esimerkki on ehtoollisella tapahtuva leivän muuttuminen Kristuksen ruumiiksi, vaikka minkäänlaista aistein havaittavaa muutosta leivän ominaisuuksissa ei tapahdukaan. Aristoteelisen teorian mukaan leipä muuttuu substanssiltaan, vaikka se aksidentaalisilta ominaisuuksiltaan säilyykin samana, aivan kuten orjat olivat orjia substanssiltaan, vaikka he aksidentaalisilta ominaisuuksiltaan muistuttivatkin vapaita ihmisiä. Nyt kun luontoa, eli kaiken olevaisen aksidentaalislita ominaisuuksia, alettiin havainnoimaan tieteellisesti, heräsi vääjäämättä kysymys, oliko substansseja olemassa lainkaan.

Uusin aika

1800-luvun ajattelijoita tarkastellessaan Lång keskittyy maun ja kauneuden kysymyksiin Kantin filosofiassa sekä Nietzschen tieteelliseen maailmankuvaan kohdistamaan kritiikkiin. 1900-luvulla hänelle merkittävin henkilö on ajan hengen kiteyttävä Marcel Duchamp, joka vihdoin vapauttaa puhtaan käytännöllisiä arvoja edustavat esineet ikeestään tekemällä niistä taideteoksia. Edellä esitetyn valossa tämän voi nähdä viimeisenä antiikin orjaideologian jälkivaikutuksen suurena murroksena. Välineen nostaminen päämääräksi poistaa eron välineen ja päämäärän väliltä. Näin Duchamp lyö viimeisen naulan naturalismin arkkuun ja osoittaa, että olemme, ainakin teoriassa, kykeneviä tiedostamaan luonnollisuutemme.

Långin suuren kertomuksen mukaan kristinusko poisti eron orjan ja herran väliltä, tieteellinen maailmankuva hankkiutui lopullisesti eroon jumalista ja naturalismin rappio poisti eron ihmisen ja luonnon väliltä. Näin Duchampin urinaali ja pullonkuivausteline ilmentävät viimeisenkin uusimman ajan ja antiikin yhdistäneen, orjuuteen pohjautuvan sidoksen katkeamista. Samalla ne ongelmallistavat kysymyksen kauneudesta, koska perinteinen, vielä Kantin jokseenkin annettuna ottama erottelu luonnonkauneuden ja taidekauneuden välillä menettää merkityksensä.

”Niin kauan kuin vapaus–luonto-dikotomiaa saatettiin vaivattomasti pitää yllä niin ajattelussa kuin tuottavana käytäntönäkin, naturalistinen kauneuskäsite toimi taiteessa kuvastaen ihmisen suvereenia vapautta luontosuhteessaan. Mutta kun vapauskäsite joutui kyseenalaiseksi, kun ei toisin sanoen ollutkaan ’siveellisesti hyvää’, että vapaus ja mukavuus luotiin luontoa herruuttamalla, muuttui kauneuskäsitekin. Se kävi naiiviksi ja mahdottomaksi. Samalla sekoittuivat käsitteet: ihmisestä tuli osa luontoa, kun taas luonnolle myönnettiin osaltaan vapaus. Taide muuttui täysin.” (KjA, 214.)

Kuva ja ajatus ilmestyi alkujaan 1999 eikä lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin ilmestyneeseen suomennokseen ole tehty merkittäviä muutoksia tai lisäyksiä. Tämä on harmillista, koska Långin tarjoama kuva Duchampin ilmentämästä eurooppalaisen kulttuurin murroksesta on yllättävänkin optimistinen, mikäli orjaideologian nähdään olevan negatiivinen ilmiö. Tällaisena sen näki Kuvan ja ajatuksen kysymyksenasetteluihin merkittävästi vaikuttanut Nietzsche, joka klassismin hengessä kaipasi paluuta antiikkiin, mutta poikkeuksellisesti kaupunkivaltioita edeltäneeseen aikakauteen, jolloin Platon ei ollut vielä pilannut filosofiaa ja raivannut siten omalta osaltaan tietä kristinuskolle ja orjamoraalille.

Uusimman ajan taiteen suhde ympäröiviin historiallisiin muutoksiin on myös huomattavasti monimutkaisempi kuin esimerkiksi renessanssin tai myöhäisantiikin kohdalla. Missä Giotto tai roomalaiset kuvanveistäjät ennakoivat tulevia kulttuurisia muutoksia, on moderni taide antiikin orjaideologian viimeinen linnake. Tästä näkökulmasta perinteisillä taiteen muodoilla, kuten Duchampin hylkäämällä maalaustaiteella, oli ennen kaikkea konservatiivinen tehtävä. Taloudellinen ja tekninen kehitys olivat ajamassa kulttuurin ohitse. Näin Duchampin voi nähdä joko pelastaneen taiteen tuomalla sen aikansa peiliksi tai riistäneen siltä sen viimeisetkin arvokkuuden rippeet ja alistamalla sen ulkoisten pyyteiden merkityksettömäksi pelinappulaksi.

 

Yleisiä huomautuksia

Olen edellä tiivistänyt Kuvan ja ajatuksen tarjoaman argumentin ytimen kuten sen ymmärrän. Nähdäkseni Minä, sinä ja rakkaus pyrkii jäsentämään tämän kertomuksen sivupolkuja hieman eri tavoin ja tuomaan keskusteluun mukaan nimiä, joita Kuvassa ja ajatuksessa ei joko käsitellä lainkaan (esim. Alfred Sohn-Rethel) tai joihin viitataan vain ohimennen (esim. Max Weber). Olen jättänyt käsittelemättä lukuisia teemoja, jotka olisi aivan yhtä hyvin voinut nostaa tiivistelmän keskiöön. Näitä ovat esimerkiksi subjektiviteetin ja katseen kysymykset. Argumentti on monisäikeinen ja sen tueksi laadittu filosofinen ja aatehistoriallinen apparaatti hämmentävän laaja.

Tämän viitekehyksen puitteissa olisi harhaanjohtavaa tarkastella monipolvisia kulttuurisia ilmiöitä toisistaan irrallisina. Niitä ei myöskään tule irrottaa laajemmista historiallisista kehityskuluista, koska moniulotteisten kulttuuristen kysymysten kohdalla ei ole lainkaan selvää, mikä on syy ja mikä seuraus. Kuvat ja ajatukset yhtäältä saavat merkityksensä suhteessa toisiin historiallisiin ilmiöihin ja toisaalta vaikuttavat sekä näiden muotoutumiseen että käsityksiimme niistä. Niinpä esimerkiksi analysoidessaan muutoksia luonnon kuvaamisen tavoissa, Lång päätyy esittelemään markkinoiden, teorianmuodostuksen, tieteen kehityksen ja luontosuhteen monimutkaista vuorovaikutusta.

”Minulle taidehistoria on paljon muutakin kuin teoshistoriaa. Tämän kirjan perustava ajatus kuuluu, että kunkin ajan olennainen tai olennaisin kuvamuotoinen taide tuo esille syvimmän mahdollisen ymmärryksen ajastaan. Taide kuten tietokin on tulkintaa senaikaisesta olevaisesta toteutettuna metafyysisesti ankkuroiduin käsittein, joita ajattelulla sillä haavaa on käytettävissään.” (KjA, 12.)

Kuvan ja ajatuksen vahvuudet ja heikkoudet liittyvät sekä aiheen laajuuteen että näiden teoreettisten lähtökohtien ja niistä seuraavien metodologisten valintojen mukanaan tuomiin haasteisiin. Lång ei esimerkiksi juuri esitä väitteitä, joita olisi mahdollista todentaa tai kumota. Lisäksi hän pyrkii selittämään ilmiöitä niiden aiheuttamista oletetuista seurauksista käsin. Näin asiat tulevat ymmärretyiksi suhteessa myöhempiin ilmiöihin ja myöhempiin selityksiin ilman, että ne palautetaan klassisen historiankirjoituksen mallin mukaiseen kronologiaan ja kausaalisuhteisiin. Selkeiden syiden ja seurausten osoittamisen sijaan tarkastelun kohteena ovat ilmiöiden muutokseen liitettävissä olevat moninaiset tekijät sekä ne lukuisat ilmiöt, joita tästä muutoksesta voidaan olettaa seuranneen tai joita siitä saattaa tulevaisuudessa seurata.

Lång haluaa yhtäältä esittää kertomuksensa kronologisessa järjestyksessä ja toisaalta keskittyä laajoihin, historialliset kehityskulut ylittäviin teemoihin, jotka usein ovat luonteeltaan abstrakteja ja spekulatiivisia. Vaikka kronologinen viitekehys on historiallisessa teoksessa ymmärrettävä, ja muunlaista jäsennystapaa on vaikea kuvitella, aiheuttaa se ongelmia silloin, kun Lång tarkastelee rinnakkain eri aikakausina esiintyviä ilmiöitä. Mitä pidemmälle Kuvan ja ajatuksen tarina etenee, sitä enemmän historiallisia rinnastuksia Lång pyrkii tekemään ja jotkut ajattelijat tuntuvat ilmestyvän näyttämölle hieman väärässä näytöksessä. Samasta syystä teoksessa, sen aiheen laajuuteen nähden suhteellisen vähäisestä sivumäärästä huolimatta, on yllättävänkin paljon temaattista toistoa, mikä johtuu siitä, että muunnelmiin samoista kysymyksistä palataan kerta toisensa jälkeen, tosin aina hieman eri yhteyksissä.

Långin harjoittama spekulatiivinen historiankirjoitus on erityisen kiinnostunut tarinoista, jotka suhteuttavat menneet tapahtumat kirjoittajan omaan ajankohtaan. Motiivina on usein aikalaiskritiikki, jonka moraalista painoarvoa historiallinen ulottuvuus lisää ja sama moraalinen vaade ohjaa niin kysymysten kuin tulkintojenkin muotoilua. Långin kohdalla tämä ilmenee tavoitteena ymmärtää sekä nykytaidetta että nykyajattelua kuvan ja ajatuksen suhteen historian kautta. Lähestymistapa on vastalause jälkimoderneille pyrkimyksille sanoutua irti perinteistä ja muista suurista kertomuksista. Kuten Lång toteaa Minä, sinä ja rakkaus -teoksessa, emme ole historian ulkopuolella, vaikka siltä helposti näyttääkin. Tämä johtuu siitä, että muutokset ovat olleet perustavanlaatuisia, mikä saa menneet aikakaudet vaikuttamaan yhteismitattomilta oman aikamme kanssa. Yhteydet aikakausien välillä ovat kuitenkin olemassa, aivan kuten ne ovat aina olleet, koska ihminen on lopulta aina sama. (MSR, 7–8.)

Kuvan ja ajatuksen käännöksestä

Kuvan ja ajatuksen käännös sisältää kääntäjä Jarkko S. Tuusvuorelle tyypilliseen tapaan yllättäviä sanavalintoja ja uudissanoja, mikä oletettavasti joko ilahduttaa tai ärsyttää lukijaa. Marja Kyrön käännös tekee Långin monimutkaisten ajatuskulkujen seuraamisesta huomattavasti helpompaa. Lainaan seuraavassa kaksi katkelmaa, joka paljastavat paitsi käännösten välisiä eroja myös sen, paljonko Kuvasta ja ajatuksesta päätyi lähes sellaisenaan Minä, sinä ja rakkauden esseisiin.

Lång:

”Natur, artefakt och människa står bredvid varandra, avbildade enligt samma principer. På det sättet synliggörs nu för första gången naturen, som en adekvat ram för människans verksamhet. Om man vill förenkla den process som ledde till framväxten av ett nytt naturförhållande på det sätt som jag gjort ovan genom att säga att den kärlek som varit riktad mot Skaparen generaliserades eller omkanaliserades till en kärlek riktad mot skapelsen, varefter det kunskapsintresse som varit riktad mot Gud fogfritt kunde överflyttas på naturen (uttrycket ‘Guds bok’ om naturen blev vanligt under denna tid).” (Bild och tanke, 186–187.)

Tuusvuori:

”Luonto, artefakti ja ihminen seisovat rinnatusten kuvattuina samoin periaattein. Tällä tavalla tehdään näkyväksi nyt ensimmäistä kertaa luonto asiaankuuluvana kehyksenä ihmisen toiminnalle. Jos tahtoo yksinkertaistaa tapahtumakulkua, joka johti uuden luontosuhteen esiintuloon edellä kuvatulla tavalla, voi sanoa, että Luojaan suunnattu rakkaus yleistettiin tai kanavoitiin uudelleen luomakuntaan, minkä jälkeen Jumalaan suuntautunut tiedonintressi saatettiin siirtää luontoon (ilmaus ”Jumalan kirja” luonnosta vakiintui noihin aikoihin).” (KjA, 152.)

Kyrö:

”Luonto, artefakti ja ihminen ovat rinnakkain, kuvattuina saman periaatteen mukaan. Tällä tavoin luonto tehdään näkyväksi, se esitetään nyt ensimmäisen kerran asianmukaisena kehyksenä ihmisen toiminnalle. Jos tahtoo yksinkertaistetusti selittää prosessia, joka johti tämän uuden luontosuhteen syntyyn, voi sanoa, että sen teki mahdolliseksi Luojaan kohdistetun rakkauden yleistäminen tai sen kanavoiminen luotuun kohdistetuksi rakkaudeksi, minkä jälkeen tiedollinen kiinnostus Jumalaan voitiin saumattomasti siirtää koskemaan luontoa. (Luontoa kuvaava ilmaus Luojan kirja yleistyi tänä aikana.) (MSR, 109.)

On syytä muistaa, että lainaamani Kyrön käännös on todellakin eri teoksesta, mutta yhteys Bild och tankeen on selvä. Seuraavassa lainauksessa Kyrön käännöksestä on havaittavissa myös Långin esseeseen tekemä hienosäätö.

Lång:

”Ifall jag går in i ett museum eller ett galleri och där får syn på ett föremål arrangerat efter principer som jag är införstådd med, vet jag genast från början att det är konst, och jag vet det såväl i förhållande till klassisk som till modärn konst. Jag behöver inte explicit konstatera det för mig själv.” (Bild och tanke, 264.)

Tuusvuori:

”Jos menen museoon tai taidegalleriaan ja saan silmiini kohteen, joka on järjestetty ymmärtämieni ja hyväksymieni periaatteiden mukaan, tiedän heti alun alkaen, että se on taidetta, ja tiedä sen yhtä hyvin klassisesta kuin modernistakin taiteesta. Minun ei tarvitse todeta sitä ääneen itselleni.” (KjA, 212.)

Kyrö:

”Jos minä menen taidegalleriaan ja näen siellä esineen, joka esitetään minun hyväksymieni periaatteiden mukaisesti, tiedän heti oikopäätä, että se on taidetta (koska siksihän minä sinne menin), tiedän sen niin klassisesta kuin modernistakin taiteesta. Minun ei tarvitse varta vasten todeta sitä.” (MSR, 151.)

Käännösten erilaisuus lienee osasyy myös siihen, miksi Minä, sinä ja rakkaus on niin paljon helppolukuisempi kuin Kuva ja ajatus. Toinen syy on se, että kokoelman esseet ovat lyhyitä ja siksi helpommin sisäistettävissä kuin Kuvan ja ajatuksen suuri polveileva kertomus lukuisine ristiviitteineen. Tästä huolimatta Minä, sinä ja rakkaus sisältää yllättävänkin paljon toisteisia ilmaisuita ja muotoiluita, mistä johtuen teosta tulee helposti lukeneeksi nimenomaan kommentaarina Kuvaan ja ajatukseen sen sijaan, että sitä mieltäisi itsenäiseksi teokseksi.

Sikäli kun olen kykenevä arvioimaan, alkukielinen Bild och tanke on sujuvasti kirjoitettu esseistinen teos, joka raskaasta viiteapparaatistaan huolimatta on suunnattu suurelle yleisölle. Käännöstä runsaammin kuvitetussa alkuteoksessa viitteet on sijoitettu marginaaleihin, mikä on lisätietoa kaipaavalle tai akateemisiin teksteihin tottuneelle miellyttävämpi taittotekninen ratkaisu kuin suomennoksen loppuviitteet. Minä sinä ja rakkaus puolestaan sisältää vain kourallisen loppuviitteitä ja lähdeluettelon sijaan valikoidun listan kirjoista, joista teokseen on poimittu suoria lainoja.

Lopuksi

Risuista huolimatta niin Kuva ja ajatus kuin Minä, sinä ja rakkauskin ovat ehdottoman suositeltavaa luettavaa jokaiselle filosofiasta ja aatehistoriasta kiinnostuneelle. Långin lukeneisuus ja filosofinen täsmällisyys yhdistettynä aiheen kiinnostavuuteen ja teoksen moraaliseen painoarvoon tekee Kuvasta ja ajatuksesta yhden kotimaisen tietokirjallisuuden tärkeimmistä teoksista. Samankaltaista historiallisten kehityskulkujen hahmottelua tulee tätä nykyä harvoin vastaan. Aikamme tieteellinen kirjoittaminen suosii tarkasti rajattuja analyysejä ja esseistiikka päivänpoliittisia kannanottoja sekä tunnustuksellisuutta. Tämä on harmillista, sillä peilaamalla ajatteluamme ja kulttuuriamme suuriin kehityslinjoihin, meidän on mahdollista ymmärtää paitsi omaa aikaamme myös niitä historian aikakausia, jotka eroavat ratkaisevalla tavalla omastamme.

Olisi toivottavaa, että Ansiktet i månen saataisiin suomeksi ja että Långin aatehistoriallisia teoksia luettaisiin ja niistä keskusteltaisiin. Veikko Pietilän arvio När Thales myntade uttryck -teoksesta Tiede & Edistys -lehdessä vuonna 1983 lienee ainoa kerta, kun akateeminen yleisö on keskustellut laajemmin Långin luennasta koskien eurooppalaisen kulttuurin syntyä ja sille tyypillisten rakenteiden muotoutumista. Seuranneeseen keskusteluun tieteen luonteesta ja historiasta osallistuivat muun muassa sittemmin Jyväskylässä vaikuttaneet historioitsija Juha Sihvola ja filosofi Jussi Kotkavirta. Nyt jos koskaan olisi hyvä niin historioitsijoiden kuin filosofienkin kääntää jälleen katseensa ihmiseen ja hänen itsekuvaansa sekä suunnata tarkastelumme ymmärryksemme ja käsitteidemme historiallisiin ehtoihin. Kivinen matka on hyvä aloittaa Långin teoksista.

Fredrik Lång: Kuva ja ajatus Suom. Jarkko S. Tuusvuori. niin & näin, 2017.
………………….  Bild och tanke. Om det kategoriala seendets genesis. (PDF) vapaasti verkossa

Fredrik Lång: Minä sinä ja rakkaus ja muita aatehistoriallisia esseitä (Jaget, duet och kärleken och andra idéhistoriska essäer, 2010). Suom. Marja Kyrö. Teos, 2010.

Luettavaa

Alanen, Virpi: Olemassaolomme taiteen peilissä. Kritiikin uutiset.

Laitakari, Markku: Katseen ääretön avaruus. Agricola.

Lång, Fredrik: The Landscapes of Duchamp and Kant in Contemporary Aesthetics. (PDF)

Markku Nivalainen on Gardiffissa asuva filosofian tohtori, joka väitteli Theodor Adornosta tammikuussa 2018

Filed Under: Suomenruotsi

Tags:

Comments (2)

Jarkko s. Tuusvuori

February 2nd, 2018 at 6:57 am    


Jarkko S Tuusvuori vastaa Nivalaisen Lång arvioon

Kiskaisevaa pohdintaa SOM FAN. Ilahduttaa, että Fredrikin poikkeuksellisiin ajatuksiin syvennytään ja usutetaan vielä muitakin niistä keskustelemaan! Nakkaan vain muutaman reunaseikan Markun ansiokkaaseen esitykseen, jota en tässä ala muuten koetella:

1.Kannatan ehdottomasti kaikkien arvostelussa mainittujen Fredrikin teosten (ja niiden muidenkin) lukemista: hyvä juju ottaa kaksi muutakin mukaan. Erityishienoa Markulta on korostaa (joskin vain ohimennen) uusinta ANSIKTET I MÅNENia, joka minustakin kuuluisi saada suomeksi. Sen sijaan tuo MINÄ, SINÄ JA RAKKAUS -niteen vertaaminen BILD OCH TANKEen ei onnistu parhain päin: toinen on esseekokoelma, toinen monografia, (vieläpä trilogian avaus). Niiden taustaa olisi tohtorishenkilö voinut vähän tutkiakin. Fredrik nimenomaan halusi mun hoitavan tuon homman, jota teimme tiiviinä yhteistyönä määräratkaisuin. Ja keneltäpä se Teoskaan käännöstarkastuspalvelut MINÄän aikoinaan osti, ellei samalta sylttytehtaalta, joten…
2.Ainoa vakavahko huomautukseni jatkaa tästä. Tutkijakoulutuksen saaneen kriitikon suulla – akateemisesti toimitetulla saitilla – ei pitäisi väittää vastoin totuutta, että B&T:n suomenkieliseen editioon ”ei[…] ole tehty merkittäviä muutoksia tai lisäyksiä”. Jos sata lisänoottia runsaine kirjallisuuslisineen ei ole merkittävää, niin mikähän. Eivätkä erot jää siihenkään. Markun kertomat preferenssit ”helppouden” ja ”miellyttävyyden” puolesta kielivät ehkä siitä, ettei häntä nyt vain huvittanut virittäytyä aivan kaikkiin tähdellisyyksiin.
3.Lopuksi vielä yksi pointti. Markku ei selitä kutkuttavan ANSIKTETin asemaa B&T:n jatkeena (eikä kerro siitä oikeastaan mitään muutakaan, ehkä suomennosta odotellessaan). Mutta koska se todella on suurisuuntaisehkon rakennelman laajennos, kannattaa mielestäni alleviivata, että Fredrikin työn arvo ei suinkaan ole ripustettu arkkitektoniikkansa menestykseen. Markku esittää vähintäänkin lupaavia (arvostavia mutta teräviä) näkökohtia ison virityksen ongelmista, mutta hän olisi voinut myös tuoda esiin enemmän pienemmän mittaluokan oivalluksia ja ylimalkaan yhteispeliä detaljien ja järjestelmätasoisen esityksen välillä. Siinä voisi piillä Fredrikin pohdintojen erityinen suola ja niin taiteilija- kuin filosofikuvansa erityisyys. Ehkä sitäkin pääsee etsimään ja koettelemaan, jos Markun sysiminä ylisummaan alamme lukea.
Jarkko

Markku Nivalainen

February 2nd, 2018 at 7:01 am    


Markku Nivalainen vastaa
Tämä on ensimmäinen kerta, kun arvioni on innoittanut lukijaa kirjoittamaan vastineen. Pidän tätä erittäin mukavana asiana, etenkin koska Jarkon kommentit sisältävät myös ruusuja. Ensisijainen velvollisuuteni lienee silti tarttua risuihin ja koska olen mitä ilmeisimmin menettänyt kykyni sanoa mitään tiiviisti, vastineeni on tarpeettoman pitkä, mitä pahoittelen. Vastaan alla Jarkon kritiikkiin kohta kohdalta.

1. Minän, sinän ja rakkauden vertaaminen Kuvaan ja ajatukseen on ongelmallista, kuten Jarkko korostaa, ja teosten välistä suhdetta olisi voinut käsitellä arviossa laajemminkin, mutta koin, että esseiden lukeminen monografian tulkinta-avaimena palveli parhaiten itselleni asettamaani päämäärää, joka oli laatia suoraviivainen esitys Kuvan ja ajatuksen kertomusta kantavasta argumentista. Jätän lukijoiden arvioitavaksi, teinkö oikeutta esseille tai oliko asettamani päämäärä ensinkään mielekäs. Teosten muotoa ongelmallisempaa on mielestäni se, että Minä, sinä ja rakkaus sisältää hämmentäviä määriä suoranaista toistoa Bild och tankesta. Tätä voi toki perustella sillä, että ennen kuin Lång laittoi Bild och tanken internetiin vapaasti ladattavaksi, alkukielistä laitosta oli liki mahdoton löytää. Osin tästä syystä pidin ensilukemalla Minää, sinää ja rakkautta ennen kaikkea yleistajuisena esityksenä Bild och tanken keskeisistä teemoista. Mikään kirjassa ei viittaa siihen, että se olisi suunnattu akateemiselle yleisölle. Mitään akateemisesta kirjallisuudesta tuttua viiteapparaattia teokseen ei sisälly, kuten ei sisälly myöskään mainintaa tekstien aikaisemmista julkaisupaikoista. (Ainakin Långin Tiede & Edistys -lehdessä ilmestynyt arvio Giorgio Collin Filosofian synnystä löytyy kirjasta sellaisenaan.) Tätä ei voi pitää hyvän tieteellisen käytännön mukaisena, eikä teoksen toki tarvitse tällaista normistoa noudattaakaan, jos sitä ei ole tieteelliseksi tarkoitettu. Lienee vielä syytä painottaa, että näitä huomioita ei tule ymmärtää negatiivisesti.

2. Arviooni sisältyvä kommentti merkittävien muutosten tai lisäysten puutteesta Kuvan ja ajatuksen suomennokseen on huolimattomasti muotoiltu ja olisi tullut ilmaista toisin. Mutta toisin kuin Jarkko antaa ymmärtää, tarkoitukseni ei ollut väittää mitään totuudenvastaista tai väheksyä uusien viitteiden ja päivitetyn lähteistön merkitystä. Tarkoitin ensinnäkin sitä, että teoksen suuren kertomuksen päättyminen 1960-luvulle on harmillista, koska olisi ollut mielenkiintoista saada lukea, mitä Lång ajattelee eurooppalaisen taiteen ja ajattelun myöhemmästä kehityksestä Kuvassa ja ajatuksessa esitetyn perusteella. Kuten Minä, sinä ja rakkaus sekä Ansiktet i månen osoittavat, Lång on jatkanut ja jatkaa edelleen asiaa sivuavien teemojen ajattelemista ja niistä kirjoittamista, joten sanottavaa varmasti olisi. Toisin sanoen “merkittävien lisäysten puute” viittasi yksinomaan toteutumattomaan toiveeseeni teoksen aikajanan venyttämisestä lähemmäs nykyhetkeä, eikä se sisältänyt arvoarvostelmaa koskien lisäysten merkittävyyttä. Toinen olennainen seikka on Långin suomenkielisen laitoksen esipuheen toteamus, ettei Kuvan ja ajatuksen “pääasioihin” ole suomenkielisessä laitoksessa tehty “olennaisia muutoksia” (10). En ole varma tarkoittaako Lång, etteivät viitteet kuulu teoksen pääasioihin vaiko etteivät ne ole olennaisia, mutta kysymys lienee, kuten sanonta kuuluu, akateeminen. Sama oletettavasti pätee myös, syystä tai toisesta, sivuuttamiini eroavaisuuksiin laitosten välillä. Joka tapauksessa tässäkin yhteydessä herää kysymys yleisöstä. En halunnut kirjoittaa Kuvasta ja ajatuksesta tieteellisenä teoksena, vaan halusin sen sijaan käsitellä teosta kirjan mittaisena esseenä. Toivoin näin voivani omalta vaatimattomalta osaltani auttaa kirjaa tavoittamaan akateemista maailmaa laajemman yleisön. Lisäksi pyrin ottamaan huomioon Maailmankirjojen kirjavan lukijakunnan. Vaikka suuri osa lehden kirjoittajakunnasta on jollain tapaa kytköksissä yliopistomaailmaan, ei lehti tai sen kohdeyleisö ole yksinomaa akateeminen. Nähdäkseni on Kuvan ja ajatuksen ansio, että kirjaa voi halutessaan lähestyä joko tieteellisenä tai taiteellisena teoksena. Tai molempina.

3. Jarkko pohtii, miksi en käsittele arvostelussani Ansiktet i månenia. Näin on yksinkertaisesti siitä syystä, että tietoni kirjasta perustuvat yksinomaan netistä löytämiini arvioihin. Odotan innolla, että kuukausia sitten tekemäni tilaus joskus saapuu ja pääsen kirjan lukemaan. Samaten jaksan yhä toivoa, että joskus viime vuosituhannella aloitettu epätoivoinen yritys saada haltuuni Långin 80-luvulla julkaistut opinnäytteet tuottaa vielä jonain päivänä tulosta. Kaiken kaikkiaan olen Långin tietokirjallisuuden suuri ihailija ja pidän juuri siitä, miten hän yhdistelee filosofiaa ja aatehistoriaa tavalla, joka mielestäni rikastuttaa molempia. Nähdäkseni aatehistoria tarjoaa laajemman viitekehyksen, jonka puitteissa Lång yksittäisiä filosofisia analyyseja esittää, joten tästä olemme Jarkon kanssa samaa mieltä! Kenties tämän jaetun näkökulman tiimoilta voisimme lyödä enemmän tai vähemmän viisaat päämme yhteen laatiaksemme Långin metodista ja teemoista niiden ansaitseman analyysin?

Leave a reply

Name *

Mail *

Website


Warning: require_once(/home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-content/themes/cleanpress/footer.php): failed to open stream: Permission denied in /home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-includes/template.php on line 688

Fatal error: require_once(): Failed opening required '/home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-content/themes/cleanpress/footer.php' (include_path='.:/usr/local/lib/php:/usr/local/php5/lib/pear') in /home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-includes/template.php on line 688