Risto Niemi-Pynttäri: SATTUMUKSIA ZIMBABWESTA
Petina Gappahin tarinat nykyisestä Zimbawesta ovat ehkä viime vuoden parasta poliittista kirjallisuutta. Teos on juuri (20.3) nimetty Orwell -ehdokkaaksi poliittisesti teräväästä proosasta. Hän voitti vuosi sitten arvostetun The Guardian -lehden esikoispalkinnon Teoksen humoristista virettä on erityisesti kiitetty.
Tarinat ja niiden maailma on niin groteski, että sen uskoisi olevan fiktiota. Zimbabwe. Elämää äärimmäisestä köyhyydestä huolimatta, maassa jossa säästöt katoavat yhdessä yössä satojen prosenttien inflaation vuoksi.
Suomalaisissa lehdissä teos on täysin unohdettu, mutta blogeissa sekä kirjailija että teos on tullut esille. Kehitysyhteistyö -blogissa on Gappahin haastattelu. Zimbabwessa yhteiskunta on romahtanut ja muuttunut aivan absurdiksi, ja siitä huolimatta ihmisillä vain on taipumus olla jopa onnellisia joskus. Tämän absurdin onnen allegoriaksi nousee ”Tanssimestari”, mies joka ei saanut eläkkeelle lähtiessään muuta kuin kenkäparin, ja nekin olivat liian pienet. Niinpä hän teki kohtalonsa julkiseksi kehittelemällä näissä kengissä tanssimisen huippuunsa.
Kokoelmaa on kritisoitu siitä, että siinä on liikaa asiaa. Gappah kertoo blogissaan, että häntä kritisoitiin liian suurien aiheiden käsittelystä novelleissaan jo silloin kun hän vasta kehitteli niitä Zoetrope -verkkokirjoittajien yhteisössä. Samasta seikasta myös Kirjasieppo on kritisoinut novelleja. Ongelma on siis se, kuinka saada valtakunta mahtumaan novelliin.
Kritiikki on osin oikeassa, joskus yksityiskohdat ilmaisevat liiankin paljon. Ne ovat liian isoja. Siitä huolimatta afrikkalainen todellisuus tulee esille teoksessa paremmin kuin yhdessäkään toisessa viime aikoina lukemassani Afrikkaan sijoittuvassa teoksessa. Gappah paljastaa niin vaikuttavasti tuon absurdiksi muuttuneen yhteiskunnan osuvien yksityiskohtien avulla.
JOTAIN KIVAA LONTOOSTA
”Jotain kivaa Lontoosta” on groteski esimerkki sattumuksista Zimbabwessa. Sen avaustilanteessa perhe odottaa lentokentällä turhaan veljeä kotiin, silloin tuntematon oranssipaitainen poika sanoo ”sinunkin äitisi tuo sinulle jotain kivaa Lontoosta”. Lentokentistä on tullut keskeisiä solmukohtia Simbabwessa, koska yhdeksästä miijoonasta kansalaisesta jo kolme miljoonaa asuu ulkomailla.
Vähitellen , novellin myötä ilmenee että tälle perheelle ei tosiaan ole odotettavissa mitään ”Lontoonkivaa”. He odottavat perheen nuorimmaisen ruumista Lontoosta, mutta arkkua ei kuulu – ja se on vasta vaikeuksien alkua.
Novellin alkukonflikti paljastuu, kun he huomaavat että suku on tullut hautajaisiin: itkijänaiset ja kaikki enot ja tädit ja muut ovat tulleet hyvästelemään ruumista jota ei sitten saatukaan. Suuri joukko sukulaisia on aloittanut hautajaismenot tavan mukaan heti kun kuolemantapauksesta tuli tieto. He ovat asettuneet taloon ja sen pihamaalle suremaan ja muistelemaan, mutta ennen kaikkea syömään ja tapaamaan toisiaan. Konflikti syntyy siis tilanteesta, jossa hautaamisrituaali viipyy ja vieraat odotellessaan syövät talon vararikkoon. Se tapahtuu helposti Zimbabwen elintarvikkeiden hinnoilla.
Ylimääräiset ruokatarvikkeet on hankittava mustasta pörssistä, ja se maksaa niin että perhe on suistumassa perikadosta entistä syvemmälle köyhyyteen.
Sukulaisten väliset jännitteet ovat olennainen osa tarinaa. Isänpuoleinen täti, MaiLisa hallitsee sukulaisten joukkoa, hän on äänekkäin itkijänaisista.
”hän hypähtelee ensin toisella ja sitten toisella jalalla, kmartuu syvään vyötäisistä, kohottautuu pystyyn, panee kädet pään päälle ja ulvoo kasvot taivaaseen kohotettuina, kyynelvirrat poskilla ja leningin heleänvärinen kangas kainaloista märkänä. Hän on vähällä kaatua äitini päälle tätä syleillessään.”
Nämä kaksi naista, äiti ja maiLisa, ovat suvun taistelupari ja hautajaiset merkitsevät moninkertaista tappiota ja nöyryytyst äidille. Hänen täytyy kustantaa monta viikkoa kestävä sukulaisten vierailu:
”Ja pojan ruumiin viruessa siellä Lontoossa, on suku kokoontunut tänne hautaamaan lastaan. Suvun miehet istuvat pihanuotiolla viettämässä muistohetkiä ja väittelemässä jalkapallosta .. Sisällä talossa naiset laulavat maallisen vaelluksemme lyhytaikaisuudesta.”Hatina musha panyika” he laulavat odotellessaan, että pääsevät näkemään Peterin arkussa, ennen kuin purkavat murheensa täysillä ilmoille He eivät voi surra häntä kunnolla näkemättä hänen ruumistaa. Maasta hän tuli ja maaksi hän on jälleen tuleva, haudattuna, eheänä, kokonaisena. Kaikki ovat paikalla, isosetäni, isäni veljenpojat ja sisarentyttäret, isänpuoleiset tädit ja sedät sekä avioliiton kautta tulleet tädit ja enot. Heitä tulee yhä lisää; he sovittelevat ilmeitään kohta näkemiensä ilmeiden veroisiksi ja virittävät kasvonsa surunaamioiksi heti kun näkevät talomme portin. Silloin he antavat tulla, ulvovat täyttä kurkkua ja heittäytyvät toistensa syliin töpötellen samalla pikkuruisia surutansseja. Sitten tunnekuohut talttuvat ja he kyselevät toistensa ja omaistensa vointia, ja heidän ajatuksensa kääntyvät ruokaan. Ja tämä muonapuoli onkin hätämme ydin. Me emme pysty ruokkimaan kaikkia, jos heitä lappaa tätä tahtia ja jos heitä on kestittävä ties montako päivää vielä.”
Novellin keskivaiheessa kerrotaan kuolleen veljen tarina ja perheen täydellisen rahattomuuden taustat. Peter on kuopus ja äidin lempipoika, joka lähetettiin pois kotoa vetelehtimästä Lontooseen opiskelemaan. Kotoa käsin maksettiin opiskelu ja vuokrat, mutta pojan elämä meni hunningolle, eikä lopulta mikään raha riittänyt, mutta äiti antoi kaiken. Toisaalta perheen jäsenten on pakko olla puhumatta vainajasta pahaa, eli paljastamasta suvulle heidän tilannettaan.
Perheen kaikki varallisuus valui vähitellen pojalle Lontooseen. Groteski asetelma huipentuu siihen, että ulkomaanvaluutan arvo Zimbabwessa on aivan uskomattoman suuri. Vähitellen äiti oli myynyt kaikki perheen turvana olleet osakkeet, hän otti 800% korolla lainaa, koetti lyhentää sitä opettajanpalkallaan. Palkka hupeni kuitenkin iflaatioon, joka oli ensin 30% ja sitten 70 % ja sitten 117 % ja sitten 967,53% kunnes rikkoi tuhannen prosentin rajan.
Zimbabwen talouspolitikan kritiikki on koko ajan mukana novellissa, se näkyy puolityhjällä lentoasemalla josta on kerran viikossa menopaluu Lontooseen. Se näkyy huoltoasemilla, jossa bensiini on säännösteltyä, ja ennen kaikkea se näkyy ruokalaskussa hautajaisvieraita syötettäessä.
Suvun naisten väliset kiistat ovat oma osansa novellia. MaiLena täti juoruaa ja puhuu pahaa koko ajan. Ennan kaikkea hän kerskuu tyttärellään, joka on myös muuttanut Lontooseen ja luonut siellä loistavan uran, toisin kuin perheen poika Peter.
Novellin pinnan alainen, ja vain aavistettavaksi jäävä tarina, antaa ymmrätää että juuri tämä menestynyt nainen ei piittaa enää suvustaan, vaikka suvun rahoilla hän aikoinaan pääsi Lontooseen. Hän järjesti Peterin ruumiin hautajaisiin tavalla joka oli häpeällinen kaikille.
Petina Gappah: Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta, suom. Seppo Loponen, Tammi 2009