Tóth: Vii­va­koodi

Riitta Vais­maa: ELÄMÄN VIIVAT

Krisz­tina Tóth: Vii­va­koodi. Suom. Juhani Huo­tari. Avain 2010.

Vii­va­koodi on vii­den­toista oival­li­sen novel­lin kokoelma, unka­ri­lai­sen lyy­rik­kona uransa aloit­ta­neen Krisz­tina Tót­hin ensim­mäi­nen proo­sa­teos ja ensim­mäi­nen suo­men­nettu teos. Juhani Huo­ta­rin suo­men­nos on pää­osin onnis­tu­nut. Sujuva kieli joh­dat­taa novel­lien usein utui­seen ja unen­omai­seen tunnelmaan.

Vii­va­koo­din ainek­sista olisi voi­nut syn­tyä romaa­ni­kin, vaikka ker­toja eri novel­leissa vaih­te­lee­kin. Yhtei­siä tee­moja ovat lap­sen tai nuo­ren näkö­kulma, syyl­li­syys, aikuis­tu­mi­nen, kuo­lema. Yhtei­senä kehyk­senä ovat myös kas­va­mi­nen ja elä­mi­nen reaa­li­so­sia­lis­missa. Novel­li­muoto toi­mii erin­omai­sesti; Tóth hal­lit­see valit­se­mansa ilmaisun.

Novel­lit liit­ty­vät löy­hästi toi­siinsa. Kym­me­nen ensim­mäistä ovat sel­västi sukua toi­sil­leen. Ne lähes­ty­vät asioita lap­sen tai tytön läh­tö­koh­dista ja minä­ker­to­jaa käyt­täen. Jäl­kim­mäi­set viisi tuo­vat ker­to­jaksi nuo­ren aikui­sen, lii­tos­saan pet­ty­neen ja pete­tyn nuo­ren nai­sen. Siir­tymä vii­mei­seen kol­man­nek­seen hie­man häm­men­tää; tyyli ja aika on toi­nen. Alku­puo­len novel­lit tapah­tu­vat jos­kus 1980-luvulla, vii­mei­sen kol­man­nek­sen novel­lit nyky­to­del­li­suu­dessa. Aikui­nen­kin ker­toja on yhtä novel­lia lukuun otta­matta minä-hahmo. Vii­mei­sessä novel­lissa pala­taan tyt­tö­ker­to­jaan, joka tosin on jo novel­lin lopulla aikui­nen. Vii­mei­nen novelli on tun­nel­mal­taan niin poik­keava, että sen ei aivan vil­pit­tö­mästi voi sanoa kier­tä­vän ympy­rää täydeksi.

Novel­leilla on nimet ja kieh­to­vasti sul­keissa toi­set nimet. Jäl­kim­mäi­set ovat kiin­toi­sam­pia kuin itse pää­ot­si­kot kon­sa­naan. Niistä muo­tou­tuu tien­vii­tat novel­lei­hin. Ne ovat verkko, joka tekee kokoel­masta kokonaisuuden.

Taka­kansi koros­taa reaa­li­so­sia­lis­mia ja sen kas­vu­ki­puja. Mai­nin­nan ei kan­nata antaa tur­haan rajoit­taa novel­lien lähes­ty­mistä. Vaikka sosia­lis­ti­nen Unkari on ensim­mäis­ten novel­lien tapah­tu­ma­paikka, reaa­li­so­sia­lismi on kehyk­senä täy­sin yleis­pä­te­välle ja ylei­sin­hi­mil­li­selle ker­ron­nalle. Lap­sen näkö­kulma suo­dat­taa jär­jes­tel­män piir­teitä. Lapsi ei vielä pal­jon kysee­na­laista vaan sopeu­tuu elä­määnsä. Las­ten van­hem­mat tun­tu­vat suh­tau­tu­van jär­jes­tel­mään kriit­ti­sesti. Epäi­le­vät äänen­pai­not välit­ty­vät kuin var­kain omin­ta­kei­sen huu­mo­rin kautta. Vaikka vuonna 2006 unka­riksi ilmes­ty­neet novel­lit ajoit­tu­vat enim­mäk­seen samaan ajan­jak­soon kuin esim. Herta Mül­le­rin Roma­nian kuvauk­set, niissä ei ole samaa ahdis­ta­vaa tunnelmaa.

Naa­pu­ri­lä­hiön tyttö

Ensim­mäi­nen novelli ”Avai­me­ton (Raja­viiva)” voisi tapah­tua missä tahansa. Se ker­too rajasta nuo­ren ja van­han sekä elä­män ja kuo­le­man välillä. Se ker­too yleis­pä­te­västi mm. kas­va­mi­sesta, syyl­li­syy­destä ja han­ka­lista sosi­aa­li­sista tilan­teista. ”Penaali (Suun­ta­viiva)” käsit­te­lee myös syyl­li­syyttä sekä itse­ään tois­ta­vaa koh­ta­loa. Saman­ta­paista olisi voi­nut tapah­tua suo­ma­lai­sessa kan­sa­kou­lussa 1950– ja 1960-luvulla. Kou­lu­pu­vut erot­ta­vat ja se, että opet­ta­jia kut­su­taan tädeiksi ja sediksi. Ankeus ja lap­sen nöy­ryy­tys mm. laulu– ja lii­kun­ta­tun­neilla eivät ole paik­kaan tai jär­jes­tel­mään sidoksissa.

”Sok­ko­kartta (Elä­män­viiva)” kuvaa opis­ke­lun alun hapa­roin­tia uskot­ta­vasti ja tun­nis­tet­ta­vasti. Äitien ja tyt­tä­rien rajan­käyn­nit ovat myös tut­tuja. Huo­len­pito näyt­täy­tyy äidin tois­tu­vina fraa­seina, jotka osoit­ta­vat nuo­relle välin­pi­tä­mät­tö­myyttä ja luo­vat etäi­syyttä, eivät toi­vot­ta­vaa lähei­syyttä. ”Muu­ra­hais­kartta (Tie­linja)” on pik­ku­ty­tön sel­viä­mis­ta­rina. Äiti läh­tee taas syn­nyt­tä­mään kuol­lutta vau­vaa ja jät­tää tytön oudon iso­äi­din luo erit­täin outoon huus­hol­liin. Muu­ra­hais­ten aher­rus ver­tau­tuu iso­äi­din kyl­ty­mät­tö­mään keräi­lyyn ja outoon puu­has­te­luun. Muu­ra­hai­silla on pää­määrä, iso­äi­distä ei voi samaa sanoa.

Novel­lissa ”Linna (Etu­linja)” reaa­li­so­sia­lismi näkyy edel­li­siä novel­leja sel­vem­min. Siinä ker­ro­taan yli rajan tapah­tu­vasta kau­pan­käyn­nistä. Jär­jes­telmä ei puu­haa hyväksy; Franci-setä ja hänen nuori rakas­tet­tunsa jou­tu­vat kuu­lus­te­lui­hin ja pahoin­pi­del­lyiksi naa­pu­ri­maassa Slo­va­kiassa. Tóth tavoit­taa aidosti lap­sen, joka tul­kit­see kuu­le­mansa oman elä­män­pii­rinsä mukai­sesti. Samassa novel­lissa tyttö pää­see tai jou­tuu kesä­lei­rille, joka osoit­tau­tuu sil­kaksi sim­pu­tus­kes­kuk­seksi. Olka­pään patti pää­see hoi­ta­mat­to­mana kehit­ty­mään veren­myr­ky­tyk­seksi, kun las­ten armei­jan lää­kä­rillä on tär­keäm­pää teke­mistä ohjaa­ja­tä­din kanssa. ”Aita (Veri­linja)” on synk­kä­sä­vyi­nen ja viit­taa vuo­den 1956 Unka­rin tapah­tu­miin, nii­den peit­te­le­mi­seen ja pel­koon. Veri­linja kul­kee lait­to­man rajan­yli­tyk­sen seu­rauk­sista koi­ran kuolemaan.

Novel­lia ”Haa­leaa mai­toa (Vii­va­koodi)” ei ole syyttä valittu nimi­no­vel­liksi. Suluissa oleva nimi ker­too olen­nai­sen. Län­nestä tule­vassa tava­rassa on vii­va­koodi, jonka mer­ki­tys saa mys­ti­siä mit­toja. Sitä ver­ra­taan oival­ta­vasti van­gin ihoon tatuoi­tuun nume­roon, jonka takana on kaikki tieto van­gista. Tyttö kir­joit­taa oma­te­koi­sella vii­va­koo­dilla sala­vies­tejä kou­lu­kir­jo­jen sivuille. Opet­ta­jien kata­luus on sukua ”Penaa­lin” tun­nel­mille. Ame­rik­ka­lai­nen tyttö tulee vie­rai­lulle toi­sesta maa­il­masta punai­sessa tik­ki­ta­kis­saan ja aiheut­taa kau­naa ja kateutta. Tei­ni­kieli ja –angsti välit­ty­vät onnis­tu­neesti ja kiehtovasti.

“Minulla oli vain yksi vaa­lean­pu­nai­nen vil­la­paita, joka sekin oli  nuk­kaan­tu­nut ja alkoi jo menet­tää väri­ään monien pesu­ker­to­jen jäl­jiltä, ja hihat ulot­tui­vat hädin tus­kin kyy­när­tai­peen alle, sillä van­hem­pani oli­vat  tuo­neet sen Wie­nistä minun olles­sani vielä kah­dek­san­nella luo­kalla; kah­dessa vuo­dessa olin kas­va­nut kym­me­nen sent­tiä. Vaa­lean­si­ni­set tos­sut, jotka sain yhdesä vil­la­pai­dan kanssa, eivät enää mah­tu­neet, mutta minulla ei ollut sydäntä heit­tää niitä pois vaan säi­ly­tin niitä esillä etei­sessä, ikään kuin oli­sin vas­ti­kään pot­kais­sut ne jalas­tani. Annoin niille jon­kin­lai­sen koriste-esineen ase­man. Kumma kyllä, sama oli aikuis­ten laita: he suh­tau­tui­vat omi­tui­sesti pal­voen kaik­keen, mikä tuli Län­nestä. Setäni esimr­kiksi asetti tyh­jät kal­ja­töl­kit keit­tiön kaa­pin päällle riviin, aivan  kuin Gös­se­rei­den ja Hei­ne­ke­nien muo­dos­ta­man rivis­tön värik­käät soti­laat  oli­si­vat voit­toi­sina pelas­ta­neet jota­kin siitä saa­vut­ta­mat­to­masta, säih­ky­vän­jän­nit­tä­västä maa­il­masta, jossa tuok­su­vat nai­set ja syök­sy­vät autot  ete­ni­vät pit­kin mai­nos­ten värit­tä­miä katuja. Län­nestä saa­pu­vien asioi­den tun­nus­merk­kinä oli vii­va­koodi: pie­net mus­tat vii­vat antoi­vat maa­gista veto­voi­maa muu­ten mie­len­kiinn­ot­to­mil­le­kin esi­neille, koodi teki niistä toi­sen, ole­muk­ses­saan saa­vut­ta­mat­to­man maa­il­man airuita, sel­lai­sen maa­il­man, jossa esi­neet paka­taan kiil­tä­viin tölk­kei­hin ja pak­kaus­pa­pe­riin, ihmis­var­ta­lot taas peh­mei­siin kan­kai­siin. Kukaan ei kos­kaan pys­ty­nyt selit­tä­mään minulle, mitä nuo pikku vii­vat ja nume­ro­sar­jat oikeas­taan mer­kit­si­vät. Asioi­hin vih­kiy­ty­nyt luok­ka­to­ve­rini, jonka van­hem­mat teki­vät  sään­nöl­li­sesti ostok­sia taval­lis­ten kuoe­vais­ten saa­vut­ta­mat­to­missa ole­vasta diplo­maat­ti­kau­pasta, sanoi vain, että koodi lue­taan kas­sal­laja siitä sel­viää kaikki. Oudolla tavalla se toi mie­leeni van­kien ran­tee­seen tatuoi­dun nume­ron, jonka takaa löy­tyi tuo­mi­tun nimi, ikä ja suku­puoli, mutta vii­va­koodi ei ker­to­nut per­heen kuis­kut­te­luista tutusta hel­ve­tistä, vaan sama­ten kuis­ku­tel­len mai­ni­tusta maan­pääl­li­sestä para­tii­sista: tuon­puo­lei­sesta maa­il­masta, jossa oli kaik­kea, jossa kaikki oli­vat kau­niita ja onnel­li­sia, jopa käsit­tä­mät­tö­män nuo­ria. Aina­kin me tei­neinä kuvit­te­limme sen sel­lai­seksi. Jos satuimme kadulla näke­mään eri­tyi­sen hyvin pukeu­tu­neita ja kau­niita ihmi­siä, van­hem­mat muis­ti­vat aina mai­nita, että ne tuli­vat tie­ten­kin lännestä.“

”Musta lumiukko (Vii­va­verkko)” on ker­ras­saan oival­tava kuvaus lähes kli­sei­sestä itäi­sen Euroo­pan mam­mut­ti­lä­hiöstä. Se on 11-kerroksisine taloi­neen, ikku­noi­neen ja par­vek­kei­neen val­taisa vii­va­verkko mutta samalla lap­sille tur­val­li­nen ja koti. Kun 100 000 asuk­kaan lähiön kai­killa vii­den­sillä luo­killa yhte­näi­sen ope­tus­suun­ni­tel­man mukaan on samana päi­vinä bio­lo­giassa aiheena petu­nia, uuden mar­ke­tin edus­tan kuk­kais­tu­tuk­sista on jäl­jellä vain pöy­hit­tyä mul­taa. Urbaa­neille tari­noille on kas­vua­lus­taa. Novel­lissa ”Koko­lat­tia­matto (Vyö­hy­ke­li­put)” Novel­lissa asen­ne­taan mat­toja — har­maata ja sam­ma­len­vih­reää bukleeta koko­lat­tia­mat­toina huo­nei­siin, keit­ti­öön ja etei­seen punaista muo­vi­mat­toa. Vaikka mat­toja asen­ta­valla kave­rin isällä on reteet puheet ja roi­sit työ­ta­vat, hän menee hil­jai­seksi pelä­tes­sään poi­kansa hui­jan­neen mat­ka­lip­pu­jen tarkastajaa.

Tyttö maa­il­malla

Novelli ”Kivi­lat­tia (Taso)” aloit­taa aikuis­ten ker­to­jien ja nyky­ai­kaan ajoit­tu­vien novel­lien sar­jan. Se ei tosin oikein kuulu edes tähän jäl­kim­mäi­seen jouk­koon. Novel­lissa nuori nais­kir­jai­lija mat­kus­taa Japa­niin hau­taa­maan nuo­ruu­den haa­veensa ja haa­vansa. Sur­rea­lis­ti­nen kuvaus Japa­nin byro­kra­tiasta ja val­von­nasta len­to­ken­tällä lähen­te­lee sci­fiä. Tar­koi­tus lie­nee ver­rata kahta vir­ka­val­taista jär­jes­tel­mää ja suh­teel­lis­taa olo­jen eroja.

Novel­lissa ”Vain yksi noita-akka (Linja on varattu)” nuori aikui­nen muis­te­lee lap­suut­taan. Petok­sen sisäl­tävä novelli on hai­kea, kuten ovat nuo­ren nai­sen ker­to­muk­sista myös ”Mikä paikka tämä on? (Biki­ni­raja)” sekä ”Tah­don tans­sia (Sul­ku­viiva)”. Ran­ta­muis­tot ovat usein vähän noloja. ”Biki­ni­raja” voi­si­kin tapah­tua missä tahansa. Vain muisto DDR:stä tuo­dusta uima­pu­vusta sitoo sosia­lis­ti­seen Unka­riin. ”Tah­don tans­sia” kuvaa Unka­rin maa­seu­tua, jossa on pal­jon van­haa mutta jonne mm. nyky­ai­kai­nen kier­rä­tys on tuo­nut laatikkonsa.

”Take five (Mur­tu­ma­kohta)” on novel­leista ainoa, jota ei ole ker­rottu minä­muo­dossa. Nuori nai­nen asuu Parii­sissa rupi­sessa ullak­ko­huo­neessa ja hakee kan­sa­lai­suutta nöy­ryyt­tä­vässä viras­tossa. Suu­ressa kau­pun­gissa ihmi­set koh­taa­vat nimet­tö­minä ja kaikki ovat vieraita.

”Mise­rere (Vii­van veto)” on tun­nel­mal­taan ras­kas, vaikka aiem­paa hai­keut­ta­kin on mukana. Kaikki kui­ten­kin kovin iljet­tä­vää, joten kokoel­man päät­tävä novelli sekä muis­tut­taa muita että eroaa niistä.

Monella tapaa viiva vede­tään, myös lopul­li­nen viiva.

Vii­va­koo­din suo­men­nos tavoit­taa novel­lien her­kän tun­nel­man ja tii­viin latauk­sen. Tur­han monta ker­taa työ kui­ten­kin vai­kut­taa kes­ke­ne­räi­seltä, kieltä ei ole ehditty muo­kata kun­nol­li­seksi suo­meksi. On myös sanoja, joita en tun­nista suo­men sanoiksi. Mikä on esim. nusa? Sitä ei tunne Suo­men kie­len perus­sa­na­kir­ja­kaan.

Riitta Vais­maa

vaismaa(at)kaapeli.fi

Filed Under: Arvioita

Tags:

Comments

No Comments

Leave a reply

Name *

Mail *

Website


Warning: require_once(/home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-content/themes/cleanpress/footer.php): failed to open stream: Permission denied in /home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-includes/template.php on line 688

Fatal error: require_once(): Failed opening required '/home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-content/themes/cleanpress/footer.php' (include_path='.:/usr/local/lib/php:/usr/local/php5/lib/pear') in /home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-includes/template.php on line 688