Cicero: Keskusteluja Tusculumissa

Risto Niemi-Pynttäri
GLORIA – JULKISEN ELÄMÄN OIKEA LOISTO

Verk­ko­jul­ki­suutta on luon­neh­dittu mai­neen jär­jes­tel­mäksi: suo­si­tus­lis­tat ja lin­kit rank­kaa­vat  prog­gik­sia ja nii­den teki­jöitä.  Mui­nai­nen Rooma se vasta mai­neen jär­jes­telmä oli.  Miksi heille kun­nian saa­mi­nen on riit­tävä palk­kio, ja miksi vapaat roo­ma­lai­set tavoit­te­li­vat vain sitä?  Cicero on kiin­nos­tava hahmo tältä kan­nalta. Hän oli tasa­val­ta­lai­sen Roo­man paras  puhuja ja kir­joit­taja, joka tavoit­teli kun­niaa eli gloriaa.

Verk­ko­kir­joit­ta­mi­sen kan­nalta Cice­ron kiin­nos­ta­vuus on siinä, että hän toimi nime­no­maan puheen ja kir­joit­ta­mi­sen rajalla. Hän kir­joitti puheita etu­kä­teen, mutta teki myös muis­tiin­pa­noja kes­kus­te­luista. Myö­häis­teok­sensa  Kes­kus­te­luja Tuscu­lu­missa on jäl­kim­mäi­nen.

Cice­rolle sel­väs­ti­kin puhu­mi­nen oli jul­kista toi­min­taa joka tapah­tui roo­ma­lai­silla foo­ru­meilla. Kir­joit­ta­mi­nen puo­les­taan oli yksi­tyistä ‚ koska se tapah­tui hänen huvi­lal­laan Tuscu­lu­missa. Käsi­kir­joi­tus­kää­röjä toki luet­tiin ja jäl­jen­net­tiin, mutta teks­tin jul­kai­se­mi­nen mer­kitsi sen ääneen luke­mista kaupungissa.

Cicero, Roo­man paras jul­ki­nen puhuja,  oli reto­rikko joka loi mai­neensa juris­tina. Lois­ta­van puhu­jan mai­neen hän oli luo­nut nime­no­maan foo­ru­meilla. Nykyi­sillä verk­ko­foo­ru­meilla val­lit­seva viha­puhe ja epä­kes­kus­telu oli tut­tua mui­nai­sessa Roo­mas­sa­kin, ja Cicero loi mai­neensa var­sin bru­taa­lissa kes­kus­te­luil­ma­pii­rissä ja onnits­tui luo­maan eet­ti­sesti vai­ku­tus­val­tai­sen kes­kus­te­li­jan maineen.

Kes­kus­te­luja Tuscu­lu­missa on läh­tö­koh­dal­taan jul­ki­suus­kriit­ti­nen teos, koska Cicero laati sen tilan­teessa, jossa hänet oli kar­koi­tettu Roo­man  jul­ki­sesta maa­il­masta.  Cicero jou­tui usein kär­si­mään “jul­ki­suu­desta kar­koit­ta­mi­sista” ja ne mer­kit­si­vät hänelle usein sie­lu­tonta apa­tiaa. Van­hem­mi­ten häntä kiin­nosti eri­tyi­sesti nuo maa­il­man ja jul­ki­sen elä­män arvon kiel­tä­jät, stoa­lai­set, ja niistä hän haki loh­du­tusta jul­ki­suu­desta karkoittamiseensa.

Stoa­lai­set edus­ti­vat kään­ty­mistä pois jul­ki­suu­desta kohti yksityistä. Stoalaisten myötä onnel­li­suu­den mitta on sie­lussa, heille jul­ki­sen per­soo­nan loisto ei ollut mitään. Nyky­ään stoa­lai­suus on erit­täin suo­sittu, erään­lai­nen mie­li­ku­va­har­joit­te­lun esi­muoto. Mutta samalla kun se palaut­taa kai­ken vain mie­len sisäi­siksi suh­tau­tu­mis­ta­voiksi se osoit­tau­tuu erit­täin epä­po­liit­ti­seksi ja pri­va­ti­soi­vaksi aja­tus­ta­vaksi. Stoa­lais­ten eri­tyi­senä hyök­käyk­sen koh­teena oli­vat­kin tur­hat asiat kuten “maine ja kunnia”.

Mutta juuri “mai­neen ja kun­nian” ole­musta tulisi aja­tella uudes­taan. Miksi par­haat roo­ma­lai­sista arvos­ti­vat tätä gloo­riaa jopa enem­män kuin yksi­tyistä sie­lu­aan ? He näki­vät kun­niassa jotain, mitä mei­dän on niin vai­kea nähdä.  Aja­tus, jonka mukaan ihmi­nen voi pelas­taa sie­lunsa vaikka hän menet­täisi kas­vonsa. Roo­ma­lai­set koki­vat, että kas­vo­jen mene­tys mer­kit­see nime­no­maan sie­lun katoa, sie­lut­to­muutta. Jos täl­lai­selta vapaalta, jul­kista gloo­riaa naut­ti­valta mie­heltä olisi kysytty, kumpaa hän arvos­taa enem­män sie­lun pelas­tusta vai jul­kista kun­niaa hän valit­sisi epä­röi­mättä kun­nian.   Hänelle yksi­tyi­nen, pri­vaatti onni olisi harhaa.

Cicero ei ole stoa­lai­nen, eikä myös­kään vain jul­ki­suu­dessa elävä esiin­tyjä. Kes­kus­te­luissa käsi­tel­lään pää­asiassa sie­lun hyvin­voin­tia eri kan­noilta, mutta Cice­ron jul­ki­suus­kä­si­tys on luet­ta­vissa vain jois­tain huo­mau­tuk­sista.  Esi­mer­kiksi siitä, kuinka Cicero ilmoit­taa halua­vansa tehdä filo­so­fista jul­ki­sem­paa, mutta ei popu­laa­rissa mie­lessä, vaan jul­ki­sen arvos­tuk­sen kohteena.

Hän sanoo “Filo­so­fia sen sijaan on ollut alen­nus­ti­lassa näi­hin päi­viin asti ja jää­nyt täy­sin pimen­toon kir­jal­li­suu­dessa. Minun on tuo­tava se päi­vän­va­loon ja pan­tava kukois­ta­maan.” (27).

Hän ei puhu filo­so­fiasta yksi­tyi­senä sie­lun­hoi­tona, vaan aset­taa tavoit­teek­seen filo­so­fian oman gloo­rian jul­ki­seksi teke­mi­sen. Roo­ma­lai­sille pimen­toon jää­mi­nen mer­kitsi yksi­tyistä ja päi­vän­va­loon tuo­mi­nen jul­kista.  Huo­not kir­joit­ta­jat eivät onnistu tässä: “Niinpä sel­lai­set kir­joit­ta­jat itse luke­vat omia kir­jo­jaan omassa pii­ris­sään, eivätkä nii­hin kajoa muut.” (28) Mutta Cicero kat­soo, että hänellä on kyky kir­joit­taa ja tavit­tava jul­ki­nen arvos­tus, niin että filo­so­fian gloo­rian esiin tuo­mi­nen voisi olla mahdollista.

Gloo­ria on jotain mikä voi aset­tua runou­teen tai Roo­man lois­toon tai lois­ta­vaan persoonaan.

Moder­nille ihmi­selle alkaa ver­kon myötä pal­jas­tua vähi­tel­len se roo­ma­lais­ten oival­lus, että ihmi­nen on lähim­pänä omaa itse­ään kun hän toi­mii ver­kon jul­ki­sissa tiloissa. Hän on per­soona.  Vain sitä kautta voimme ymmär­tää, miksi roo­ma­lai­sille per­sona mer­kitsi saman­ai­kai­sesti sekä naa­miota että ainut­laa­tuista minuutta. Jul­ki­sesti esiin­tyes­säsi sinulla on saman­ai­kai­sesti sekä naa­mio että minuus esillä.

Roo­ma­lai­set arvos­ti­vat  jul­ki­sen elä­män alu­eella lois­ta­mista. Mutta miksi juuri jul­ki­nen kun­nia oli parasta mitä ihmi­selle saat­toi tapah­tua ? Vita activa –aja­tuk­sen mukaan roo­ma­lai­nen mies voi olla luova ja vapaa vain jul­ki­sesti toi­mies­saan ja ennen kaik­kea puhuessaan.  Roomalaisille elämä oli jul­kista ja vain jul­ki­nen oli elä­mää, syr­jään jou­tu­mi­nen mer­kitsi unoh­dusta. Mutta kuten Cicero sanoo, tuon jul­ki­sen elä­män on parasta liit­tyä eet­ti­seen ja tai­ta­vaan toi­min­taan, muu­ten se on turhaa.

Nuori Cicero tavoit­teli mai­netta var­sin suo­ra­su­kai­sesti, kuten roo­ma­lai­seen jul­ki­sen mie­hen ide­aa­liin kuu­lui. Rat­kai­seva käänne ei ehkä ollut kon­su­liksi tule­mi­nen, ja jäl­ki­kä­tei­nen kun­nia, vaan se että hän itse voisi ehkä olla täy­sin uuden­lai­nen ihmi­nen (novus homo)  teoissa, pyr­ki­myk­sissä ja sanoissa.  Tällainen uusi roo­ma­lai­nen edus­taisi eet­tistä jul­kista toi­min­taa ja olisi kie­len virtuoosi.

Jul­ki­suus on nau­tin­nol­lista, roo­ma­lai­set tie­si­vät kuinka se kohot­taa ole­mas­sao­lon tun­netta,  siksi he puhui­vat gloo­riasta. Ter­minä “kun­nia”  on kon­ser­va­tii­vi­nen. Se kon­ser­voi ja tekee jul­ki­sen lois­ton het­ket suo­ri­tuk­seksi ja kun­nia­tau­luksi. “Kun­nia” on siis aina jotain jäl­ki­kä­teistä, mutta glo­ria on lois­ta­vaa ihmistä ympä­röivä säh­de­kehä, jul­ki­sen esiin­ty­mi­sen loistoa.

Kes­kus­te­luja Tuscu­lu­missa, kol­man­nen päi­vän alussa Cicero esit­tää, miksi aito GLORIA on jotain muuta kuin FAME ja POPULAARISUUS. Kan­san­suo­sioon perus­tuva maine edel­lyt­tää bru­taa­leja temppuja, toisaalta pelkkä suo­sio, fama, joh­taa vain näyt­tä­vyy­teen vailla suu­ruutta.  On var­sin pal­jas­ta­vaa, että Cice­rolla ei ole täl­lais­ten jul­kis­ten ilmiöi­den kuvaa­mi­seksi muuta sanaa kuin väärä gloo­ria, koska sen erot­ta­mi­nen oikeasta jul­ki­sesta gloo­riasta on vai­keaa. Kuten 3 kir­jan 3 ja 4 luku esittävät:

“Tur­haa jul­kista kun­niaa saa­vat runoi­oi­li­jat , jotka esit­tä­vät näyt­tä­västi oppeja ja viisauksia, minkä vuoksi heitä kuun­nel­laan, lue­taan ja opis­kel­laan, ja he  pai­nu­vat läh­te­mät­tö­mästi mie­liimme. Kun kai­ken kuk­ku­raksi tulee vielä ylei­nen mie­li­pide ja paheita aina yksi­mie­li­sesti kan­nat­tava kan­san­joukko ikään kuin suu­rim­maksi mes­ta­riksi, sil­loin har­haus­ko­muset myr­kyt­tä­vät mei­dät täy­del­li­sesti … niin että pidämme par­haina asian­tun­ti­joina niitä, joi­den mie­lestä ihmi­selle parasta, tavoi­tel­ta­vinta ja hie­nointa ovat kun­nia­vi­rat, soti­laal­li­nen käs­ky­valta ja kan­san­suo­sio (fama popu­la­ris).  Sel­lai­seen kaikki par­haim­mat mie­het tun­te­vat vetoa. Ja vaikka he tavoit­te­le­vat aitoa jaloutta…  hei­dän aikansa kui­ten­kin kuluu täy­dessä tur­ha­mai­suu­dessa. Eivätkä he havit­tele hyveen yle­vää ihan­netta vaan kun­nian (glo­ria)  var­jo­ku­vaa.  Aito kun­nia (vera glo­ria) on näet todel­lista ja kou­riin­tun­tu­vaa, ei mikään var­jo­kuva. Se on kun­non mies­tejn yksi­mie­listä kun­nioi­tusta, sel­lais­ten mies­ten tur­mel­tu­ma­ton mie­li­pide, jotka pys­ty­vät arvioi­maan, mitä erin­omai­nen hyve on (virtu). Aito kun­nia vas­taa hyvee­seen  kuin kaiku huu­toon, ja koska se usein­mi­ten seu­raa oikeita tekoja, kun­non mies­ten ei pidä tor­jua sitä.

Sen sijaan tuo toi­nen kun­nia, kan­san­suo­sio, joka on jäl­jit­te­le­vi­nään aitoa kun­niaa, on arvaa­ma­ton ja ajat­te­le­ma­ton ja ylis­tää useim­mi­ten hai­rah­duk­sia ja paheita ja tees­ken­te­lyl­lään tur­me­lee todel­li­sen kun­nian kau­neu­den.” (s. 113, kur­si­voi­dut ter­mit lisätty kään­nöstä tarkentamaan).

Tästä otteesta välit­tyy se, että vaikka Cicero arvos­taa glo­riaa, niin oikean lois­ta­vuu­den tavoit­ta­mi­seksi tar­vi­taan myös eet­tistä ja tar­koi­tuk­sen­mu­kaista kie­len käyt­töä. Tämä peri­aate näkyy myös hänen kir­joi­tus­tyy­lis­sään, balassi voi­mak­kai­de­nil­mai­su­jen ja asial­li­suu­den välillä on tark­kaan harkittua.

Marcus Tul­lius Cicero: Kes­kus­te­luja Tuscu­lu­missa, suom. Veli-Matti Ris­sa­nen, esi­puhe Juha Sih­vola. Faros 2009.

Filed Under: Arvioita

Tags:

Comments

No Comments

Leave a reply

Name *

Mail *

Website


Warning: require_once(/home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-content/themes/cleanpress/footer.php): failed to open stream: Permission denied in /home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-includes/template.php on line 688

Fatal error: require_once(): Failed opening required '/home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-content/themes/cleanpress/footer.php' (include_path='.:/usr/local/lib/php:/usr/local/php5/lib/pear') in /home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-includes/template.php on line 688