André Bre­ton: Hullu rak­kaus


Mari Koski
LEIPÄPUU, VOIPUU
Rak­kaus on muu­tos­voi­maa ja kau­neu­den koke­mi­sen ehto. Kuten odot­taa saat­taa, Bre­to­nin teo­reet­ti­sissa taus­ta­jou­koissa vilah­ta­vat Freud, Marx ja Engels, joista hän ottaa vauh­tia poeet­ti­sille tut­ki­muk­sil­leen. Rak­kau­den kult­tuu­rista mer­ki­tystä pai­kan­net­taessa sekä marxi­lai­sessa että freu­di­lai­sessa kehyk­sessä pal­jas­tuu tahto rak­kau­den käsit­teen kul­ti­voi­mi­seen. Tähän Bre­ton yhtyy omalla tavallaan.

Hul­lussa rak­kau­dessa, samoin kuin Bre­to­nin toi­sessa suo­men­ne­tussa proo­sa­teok­sessa Nadja (1928), tut­kiva ja käsit­teel­li­nen lähes­ty­mis­tapa yhdis­ty­vät pol­vei­le­vaan lausee­seen ja hui­kean kau­nii­seen runo­kie­leen. Kol­man­tena Bre­to­nin omae­lä­mä­ker­ral­li­seen proo­sa­teos­sar­jaan liit­tyy vielä suo­men­ta­ma­ton Les vases com­mu­nicants (1932).

Hul­lun rak­kau­den
tari­nal­li­nen ydin koos­tuu Bre­to­nin koh­taa­mi­sesta tule­van vai­monsa kanssa ja hei­dän yöl­li­sestä käve­lys­tään Parii­sissa 1934 ja sen uudel­leen struk­tu­roin­nista suh­teessa Bre­to­nin auto­maat­ti­seen teks­tiin, runoon Aurin­gon­kukka, jonka hän kir­joitti vuonna 1923. Tässä Bre­ton yrit­tää havain­nol­lis­taa kah­den ter­min, todel­li­sen ja kuvit­teel­li­sen välistä läheistä yhteyttä näyt­täen säe säkeeltä miten var­si­nai­sia tapah­tu­mia edel­tävä halu ilmen­tyy hänen Pierre Rever­dylle omis­ta­mas­saan runossa. Näen­näi­sesti toi­sis­taan eril­li­set tapah­tu­ma­sar­jat tule­vat yhteen tuot­taen näky­viin lyy­ri­sen asen­teen, ikään kuin työ­ka­luksi uuteen todel­li­suu­teen jossa ratio­naa­li­sen ja todel­li­sen käsit­tei­den syn­teesi on mahdollinen.

Toi­nen tut­ki­muk­sel­li­nen vii­te­piste on Bre­to­nin ja Éluar­din toteut­tama kysely jonka ympä­rille tii­vis­tyy oikeas­taan koko kir­jan lävis­tävä tut­ki­mus­hanke: objek­tii­vi­set sat­tu­mat. Sur­rea­lis­tien mie­len­kiin­non kohde oli­vat tapah­tu­mien väli­set yhtey­det, löy­döt ja koh­taa­mi­set joissa ulkoi­nen vält­tä­mät­tö­myys koh­taa sisäi­sen pakon.

”Poh­jim­mil­tani olen vakuut­tu­nut siitä, että joki­ki­nen mitä tahat­to­mim­min rekis­te­röity havainto, kuten esi­mer­kiksi kai­kille ja ei kenel­le­kään tar­koi­tet­tu­jen sano­jen kuu­le­mi­nen, pitää sisäl­lään joko sym­bo­li­sen tai muun­lai­sen rat­kai­sun itseämme kos­ke­vaan ongel­maan, jonka kanssa painiskelemme.”

Kyse­lyn yhtey­dessä Bre­ton käy läpi sat­tu­man his­to­rial­li­sia mää­ri­tel­miä vain pää­tyäk­seen aikansa mate­ria­lis­tien ja pii­lo­ta­ju­nan käsit­teen kautta ihmi­sen haluun.

”Aikana jol­loin aloimme har­joit­taa auto­maat­tista kir­joi­tusta, olin val­lan häm­mäs­ty­nyt siitä, kuinka tiheästi teks­tei­himme ilmes­tyi sel­lai­sia sanoja kuin lei­pä­puu, voi­puu, jne.”

Näi­den ilmai­su­jen vie­hät­tä­vyys (lap­sen) kor­vissa perus­tuu Bre­to­nin mukaan sii­hen, että niissä nau­tin­non ja todel­li­suu­den peri­aat­teet yhdis­ty­vät. Uusi maa­ilma syn­tyy vai­vatta kun mihin tahansa subs­tan­tii­viin yhdis­tää minkä tahansa toi­sen. Runoi­li­joita ei uhkaa puute. Maa­il­mal­li­nen puute on todel­li­nen, mutta sen otta­mi­nen mie­len­si­säl­löksi on riski. Kyy­ni­syys, apeus ja epä­usko kasaa­vat maa­il­maan roi­naa, ”ansaittu elämä” kään­tyy mene­te­tyksi elä­mäksi, mene­te­tyksi rak­kau­deksi. Bre­ton ei halua maa­il­man palaa­van takai­sin satu­jen val­ta­kun­taan, vaan aut­taa sitä saa­vut­ta­maan aika­kau­den jossa sadut eivät enää ole satuja. Ehdot­to­muus jolla runous ja rak­kaus luo­vat maa­il­man uudel­leen on samaa ehdot­to­muutta jolla yllä­tystä on etsit­tävä– kaik­kialta, rajaa­matta sitä sisäi­seen tai ulkoiseen.

Sur­rea­lis­min mie­len­kiinto heräsi tut­ki­maan niitä tapah­tu­mi­sen ehtoja jotka välit­tä­vät sub­jek­tii­vista objek­tii­vi­seen: pin­noissa, raken­teissa– maa­il­man tar­joa­missa ulkoi­sissa puit­teissa ihmi­nen tun­nis­taa sisäi­sen pak­konsa. Kun loh­keil­leen sei­nän, pil­vien tai satun­nais­ten esi­nei­den tar­kas­te­lusta tulee tai­tei­li­jan tai tie­de­mie­hen työ, syn­nyt­tää se tässä uusia kuva-assosiaatioita. Pas­sii­vi­suus jota tämä edel­lyt­tää suh­teessa ais­tit­ta­vaan maa­il­maan ulot­tuu myös hen­ki­seen todel­li­suu­teen. Hul­lun rak­kau­den käsite on lähem­pänä mys­tistä maa­il­man­ku­vaa– ja seli­tystä kuin moder­nia psy­ko­lo­gista tai sosio­lo­gista tul­kin­taa rak­kau­desta. Rakas­ta­mi­sen tulee olla täyttä, sillä vain antau­tu­mi­sesta seu­raa ole­mas­sao­loa. Tästä todis­ta­vat niin tai­teet kuin tie­teet­kin, joi­den luo­vuu­den ja havain­to­jen edel­ly­tyk­senä on aina olemassaolo.

Bre­to­nin kir­jan, ja sur­rea­lis­min his­to­rial­lis­ten sivu­jen viesti on tuore: ”Aina kun ihmi­nen rakas­taa, hän aut­ta­mat­to­masti kie­too ympä­ril­leen kaik­kien ihmis­ten herk­kyy­den. Jot­tei hän menet­täisi kas­vo­jaan, tämän kie­tou­man on oltava perin­poh­jai­nen.” Täl­löin ei voida puhua rakas­ta­mi­sen itse­riit­toi­suu­desta kuin sen posi­tii­vi­sim­massa mer­ki­tyk­sessä– mah­dol­li­suu­tena maa­il­man luomiseen.

Kir­jan vii­den­nessä luvussa Bre­ton mai­sema vaih­tuu Parii­sista sadun­omai­seen Espan­jaan ja la Oro­ta­van laak­soon. Luon­non­ku­vas ja halun käsit­tely rin­nak­kain tässä luvussa joka tun­tuu ole­van kir­jan sydän, on toi­si­naan kou­ris­ta­van kau­nista. Eri­tyis­kii­tos tästä Janne Salon suomennokselle.

Bre­ton koros­taa rak­kau­den ja halun koh­teen pysy­vyyttä ja vaa­li­mista ero­tuk­sena häi­ly­vään tun­tee­seen. Rak­kau­den eet­ti­nen ulot­tu­vuus sel­kiy­tyy koh­teen ainut­laa­tui­suutta vasten.

Rak­kaus on rak­kautta yhteen, mutta ”– Koska sinä olet ainut­laa­tui­nen, et voi olla ole­matta minulle aina toi­nen, toi­nen sinä. Rak­kau­teni sinuun on ensim­mäi­sestä päi­västä läh­tien vain kas­va­nut: kei­sa­ril­li­sen vii­ku­na­puun alla se vain värei­lee ja nau­raa kaik­kien joka­päi­väis­ten ahjo­jensa kipi­nöissä. Edes­säni kas­va­vien käsit­tä­mät­tö­mien kuk­kien moni­nai­suu­den lävitse minä rakas­tan sinua puna­pai­tai­sena, alas­to­mana, harmaapukuisena.”

Ja ikään kuin lisä­vah­vis­tuk­sena kaikki olla-verbin aika­muo­dot sekoit­ta­valle ker­to­muk­selle Hul­lun rak­kau­den yti­messä, kir­jan vii­mei­nen luku on Bre­to­nin kir­joit­tama kirje omalle kuusi­tois­ta­vuo­ti­aalle tyt­tä­rel­leen, joka kir­joi­tus­het­kellä on vasta kah­dek­san­kui­nen. Kir­jassa omae­lä­mä­ker­ral­li­suus mani­fes­toi­tuu vai­heit­tain, eri­tyi­siä ja toi­siinsa lin­kit­ty­viä tapah­tu­ma­sar­joja seu­rail­len. Paul de Manin mukaan omae­lä­mä­ker­ral­li­suus kau­no­kir­jal­li­sessa teks­tissä impli­koi vähin­tään kah­den­suun­taista lii­kettä– reaa­li­set tapah­tu­mat tuot­ta­vat fik­tiota, mutta myös fik­tio ja eri­tyi­sesti troo­pit ja tätä kautta hah­mot­tuva oma­kuva voi­vat vai­kut­taa elä­män tapah­tu­miin. Täs­tä­kin lie­nee kyse Bre­to­nin Hul­lussa rakkaudessa.

André Bre­ton: Hullu rak­kaus. (L’amour fou 1937) Suom. Janne Salo. Sam­makko 2010.

Filed Under: Otteita ja arvioita

Tags:

Comments

No Comments

Leave a reply

Name *

Mail *

Website


Warning: require_once(/home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-content/themes/cleanpress/footer.php): failed to open stream: Permission denied in /home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-includes/template.php on line 688

Fatal error: require_once(): Failed opening required '/home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-content/themes/cleanpress/footer.php' (include_path='.:/usr/local/lib/php:/usr/local/php5/lib/pear') in /home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-includes/template.php on line 688