Clau­die Gal­lay: Tyrs­kyt

Riitta Vais­maa
HIDAS RAKKAUSKERTOMUS

Clau­die Gal­lay: Tyrs­kyt (Les Défer­lan­tes). Suom. Titia Schuur­man. Avain 2010. 477 s.

Clau­die Gal­layn romaa­nille luo­vat taus­tan, tun­nel­man ja myös juo­nen meri, men­nei­syys, muis­tot, myrsky, mene­tyk­set. Tyrs­kyt ker­too yksi­näi­sistä ihmi­sistä kes­kellä pie­nyh­tei­söä, jossa kaikki tun­te­vat toi­sensa ja tie­tä­vät, mitä tapah­tuu. Nor­man­dian ran­ni­kon kylässä ele­tään meren hen­gi­tyk­sestä. Kai­killa on oma suh­teensa mereen; merta ihail­laan ja pelä­tään, aina kui­ten­kin kun­nioi­te­taan. Ker­to­mus alkaa val­ta­vasta myrs­kystä. Se nos­taa mie­liin aiem­pia tyrs­kyjä, joi­den seu­rauk­sista punou­tuu romaa­nin juoni.

Myrs­ky­päi­vänä kylään ilmaan­tuu sala­pe­räi­nen mies, Lam­bert. Hil­jal­leen sel­viää, että hän on asu­nut kylässä lap­suu­tensa kesiä ja että hän on tul­lut sel­vit­tä­mään per­heensä koh­ta­loa, omaa menneisyyttään.

Minä­ker­toja on vie­ras, ulko­puo­li­nen. Hän on ran­noilla samoava lin­tu­tut­kija, nai­nen, jonka kir­joi­tus on osoi­tettu mene­te­tylle rakas­te­tulle. Nai­sen kipeä men­nei­syys kie­tou­tuu hyvin romaa­nin koko­nai­suu­teen. Sen sijaan ajoit­tai­nen kuol­leen rakas­te­tun sinut­te­lu­muoto häi­rit­see. Jos sinut­te­lua olisi joh­don­mu­kai­sesti ja run­saasti, sen käyttö ken­ties tun­tuisi perus­tel­lulta. Har­voin käy­tet­tynä ase­telma unoh­tuu ja sinut­telu häi­rit­see pit­kän tauon jäl­keen tois­tues­saan. Minä­ker­to­jan taus­tan olisi voi­nut kir­joit­taa romaa­nin kudel­maan toisinkin.

Nai­nen ja Lam­bert koh­taa­vat, etään­ty­vät ja koh­taa­vat taas. Hei­dän suh­teensa lop­pu­rat­kaisu siir­tyy niin monta ker­taa, että heti alussa oival­ta­mas­taan lop­pu­tu­le­masta jou­tuu ajoit­tain luo­pu­maan. Vaikka Tyrs­kyt on rak­kaus­ker­to­mus, ihmis­suh­teet saa­vat antaa pää­osan men­nei­syy­den sel­vit­tä­mi­selle. Tässä Gal­lay kutoo romaa­nin juonta kuin arvoi­tus­dek­ka­ria. Jos rak­kaus ete­nee vit­kaan, hitaasti ja perus­teel­li­sesti rat­ko­taan myös men­nei­syy­den saloja. Nai­nen ja Lam­bert ete­ne­vät omia tut­ki­mus­pol­ku­jaan, jotka välillä ris­teä­vät ja sit­ten taas etään­ty­vät. Gal­lay säi­lyt­tää jän­nit­teen, vaikka hän avaa kit­saasti juo­nen kään­teitä. Kun vielä perille ede­tään kum­man­kin pää­hen­ki­lön jäl­jissä, Tyrs­kyt sopii parem­min yksi­tyis­koh­dista ja tun­nel­mista nau­tis­ke­le­ville kuin dek­ka­rin vauh­tia odottaville.

Ran­nik­ko­ky­län elämä on verk­kaista. Iso osa tapah­tu­mista sijoit­tuu kylän kapak­kaan, missä käy­vät kaikki, missä ovat mukana niin lap­set kuin van­huk­set­kin. Kapa­kan pöy­dässä teh­dään jopa työt. Man­ner­maista small tal­kia on turha odot­taa; lähem­pänä ollaan suo­ma­laista lähiö­ka­pak­kaa. Puheet ovat parem­min­kin tokai­suja, vies­tiä saa hakea ilmeistä ja pään asen­nosta. Karu ympä­ristö on muo­van­nut ihmisiä.

Tyrs­ky­jen tun­nelma on hai­kea ja suru­mie­li­nen. Ihmi­set kai­paa­vat pois tai men­nee­seen. Taus­talla oleva meri kuo­huu ikä­vää ja monia toteu­tu­mat­to­mia toi­veita. Ilma­piiri on van­hah­tava. Jos rahayk­sikkö ei olisi euro ja jos puhe­lin­kios­kit eivät lähes tar­peet­to­mina rapis­tuisi, tapah­tu­mat voisi kuvi­tella monien kym­me­nien vuo­sien taa.

Gal­layn ilmaisu on niuk­kaa. Useim­mi­ten se sopii anka­riin oloi­hin ja valot­taa elä­män yksin­ker­tai­sia puit­teita ja antaa ilma­vuutta ker­ron­taan. Jos­kus vai­ku­telma kui­ten­kin on lähes hak­kaava, var­sin­kin kun Gal­lay käyt­tää run­saasti tois­toa. Tois­tu­vat pre­di­kaa­tit­to­mat lauseet tun­tu­vat töksähteleviltä.

Tyrs­kyissä on pal­jon dia­lo­gia, mikä sopii niuk­kaan ilmai­suun. Sen sijaan syy aina­kin kol­men­lai­seen dia­lo­gin esit­tä­mis­ta­paan ei avaudu. Yleensä puheen­vuo­rot aloit­ta­vat lauseen, ja ne mer­ki­tään vii­valla. Toi­si­naan kes­kellä teks­tiä on kak­sois­piste, toi­si­naan taas dia­lo­gin osat saa lukea epä­suo­rana ker­ron­tana muun teks­tin joukosta.

Tyrs­kyissä on lukui­sia kieh­to­via sivu­hen­ki­löitä, joista monet kie­tou­tu­vat juo­nen kään­tei­siin. Hei­dän kaut­taan avau­tuu kyläyh­tei­sön dyna­miikka, vaikka kai­killa ei ole­kaan roo­lia lop­pu­rat­kai­sun kan­nalta. Nai­nen, vie­ras, pää­see yllät­täen lähelle sel­lai­sia­kin, jotka ovat päät­tä­neet vai­eta tai joita ei ole haluttu kuulla. Vaikka monet hen­ki­löt voi nähdä kyläyh­tei­sö­jen ark­ki­tyyp­peinä, vain tai­te­lija Rap­haël tun­tuu kliseeltä.

Filed Under: Arvioita

Tags:

Comments

No Comments

Leave a reply

Name *

Mail *

Website


Warning: require_once(/home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-content/themes/cleanpress/footer.php): failed to open stream: Permission denied in /home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-includes/template.php on line 684

Fatal error: require_once(): Failed opening required '/home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-content/themes/cleanpress/footer.php' (include_path='.:/usr/local/lib/php:/usr/local/php5/lib/pear') in /home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-includes/template.php on line 684