Kirjailijan synty: petos välitöntä elämää kohtaan (4)

Hankde esikoiskirjailijana

Risto Niemi-Pynttäri lukee Peret Handkea. Lue myös seuraava
Runoilijan elämän mitättömyys ja yksi osuma (5)

Seuraavaksi ex-kirjailija matkaa Peter Handken Moravalaisessa yössä kalastajakylään, jossa hän oli kirjoittanut ensimmäisen kirjansa.

Tästä voi jo aavistaa, että luvassa on myyttisen kirjailijan synnyn parodinen kuvaus. Kirjailijaksi tuleminen eli ”oman äänen löytyminen” muuntuukin oman äänen pakenemseksi. Handken epä-kertoja hahmottaa ensin myytin yhteisöllisestä kieliympäristöstä kalastajakylässä, kylän keskellä olevan vanhan puun, jonka luo kokoonnuttiin kertomaan tarinoita. Nyt puu on kaadettu, ja kylän keskipiste on tyhjä paikka jossa ei ole enää ketään.

Ex-kirjailija itse on kuitenkin allerginen kaikelle yhteisöllisyydelle, vaikka hän nuorena kirjoittikin tuon myyttisen puun varjossa, keittiön pöydän ääressä. Hän kirjoitti vaikka kyläläiset pilkkaavat ja vaikka löyhkä käy sietämättömäksi:

”Jos silloin tällöin hänen nenäänsä kantautui pilaantuneiden kalanpäiden ja sisälmysten lemua, hän piti liinaa nenänsä edessä ja jatkoi kirjoittamistaan vapaana olevan kätensä yhdellä sormella, tai kun illan suussa karja, hyvin syöneenä, palasi saaren niityltä takaisin kylään, useiden eläinten potiessa voimakkaita ilmavaivoja, ja kulki hitaasti hänen kirjoituspöytänsä ohitse, eläinten päästellessä loputtomilta tuntuvia pierujaan; siinä hirvittävässä lemussa häneltä vaadittiin kykyä yrittää olla kadottamatta, sanoja lauseisiin valitessaan, rytmin ja kuvien tajua, ylipäätään tunnetta.” (109)

Sitten ex-kirjailija hahmottaa oman tavoitteensa, tai pakonsa: hän kammoaa ”omaa ääntään” ja yrittää jatkuvasti paeta sitä. Hänen oma äänensä on niin hiljainen ja ruma, yhteisössä naurettava, ja siksi hän löysi nimenomaan kirjoittamisesta alueen, jossa voi puhua ilman omaa ääntä.

Toinen kirjailijan syntyyn liittyvä myytti on eettinen. Kirjailija on henkilö, joka on pettänyt rakkaimpansa  ja pakenee elämän välittömyyttä kirjoittamiseen. Tarina ensirakkaudesta sijoitetaan myös kalastajakylän myyttisen puun juurelle:

”Hän istui eräänä iltana, saaren asukkaista koostuvassa sekalaisessa seurassa kylän keskustan puuta ympäröivällä penkillä – niin paksu se puu oli – kun yhtä äkkiä käsi työntyi hänen käteensä. Entä hän? Hän vetäisi oman kätensä pois, mikä ele, kuten hän koki jälkeenpäin, kuvasi koko hänen persoonaansa, heti pois, ei ihan kuin ampiaisen piston saaneena, mutta lähes niin kuin. Sen, kenelle tämä käsi kuului, hän tiesi jo saman tien, vaikka oli pimeää ja tyttö istui häneen selin toisella puolella puun runkoa.!” (112)

Käsi oli mikä lie –  ja säikähdys tällaista välittömyyttä kohtaan –  nyt se kuitenkin liitettiin tiettyyn tyttöön. Nuori kirjoittaja ajautui mahdottomaan tilanteeseen, välittömän, ruumiillisen rakkauden ja pöydän ääressä kirjoittamisen ratkaisemattomaan dilemmaan. Jonka tuloksena hän petti sekä naisen että kirjoittamisen.

Saarelle palatessaan ex-kirjailija tunnistaa eräässä haisevassa kerjäläisnaisessa entisen rakastettunsa. Kirkon edustalla istui, puolittain makasi omassa kusessaan, yllättävän röyhkeä kerjäläisnainen, joka vaati mieheltä rahaa ikään kuin tämä olisi velkaa. Ja samalla hetkellä mies tunnistaa tämän:

”Kyllä, nainen oli tämä, hänen ensimmäisen kirjansa ja sen kesän saaren tyttö. Ennen kuin hän oli aivan varma siitä, tuli hänen huuliltaan ulos kuin itsestään naisen nimi, ei kysymyksenä vaan huudahduksena. Jo ennen kuin hän oli varma asiasta, hän tiesi naisen nimen. Ja välittömästi nainen lopetti sadattelun ja karahti tulipunaiseksi. Kyllä, hän se oli. Ja sillä sekunnilla – niin, se oli pitkä sekunti – olivat hänen kasvonsa, eikä vain hänen katkonainen otsavakonsa, tunnistettavissa nuoruuden aikaisen, hänen aikaisensa, heidän molempien aikaisen nuoren naisen kasvoiksi, pehmeinä ja täynnä lempeyttä. Ja yhtä yhtäaikaisesi kuin nainen oli alkanut sättiä häntä, yhtä nopeasti nainen kääntyi poispäin ja katosi pääkadun suuntaan.” (118)

Ex-kirjailija etsii pettämäänsä naista hyvittääkseen tekonsa. Kiinnostavampaa on kuitenkin se, millaiseksi irvikuvaksi hänen petoksensa on muodostunut. Ehkä se elää vain ex-kirjailijan itsesyytöksenä, koska luvun lopussa takkuinen kulkukoira alkaa seurata miestä, ja ihmetellessään etään rakennuksen nurkalla olevaa, toisiinsa kietoutunutta köynnöstä esittävää reliefiä, mies pyytää kulkukoiraa tulkitsemaan mitä näkee, ja koira tulkitsi näin:

”Onnellista rakkautta ei ole olemassa, eikä elosalamoista synny ukkosta, ja vesi satamassa on heti syvää, ja Numanciaan saakka on pitkä matka, etkä sinä tule kuolemaan rauhallisin mielin, ja te suutelitte toisianne lehmien piereskellessä vieressä, ja nainen oli kerran saanut nimensä kirsikan mukaan, ja se, joka hallitsee taivasta, nauraa, ja kaste on seuraavana aamuna suolaista.”

Ja lopuksi koirasta tulvahti esiin naisen, ei, vaan tuolloisen tytön herkkä ääni:

”Etkö sitten tiennyt – etkö halunnut tietää sitä tähän päivään asti? Kannoin lastasi, sydämeni alapuolella, ja sinä, sinä tapoit sen, ja minut sen mukana.” (122-123)

Comments

No Comments

Leave a reply

Name *

Mail *

Website


Warning: require_once(/home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-content/themes/cleanpress/footer.php): failed to open stream: Permission denied in /home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-includes/template.php on line 688

Fatal error: require_once(): Failed opening required '/home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-content/themes/cleanpress/footer.php' (include_path='.:/usr/local/lib/php:/usr/local/php5/lib/pear') in /home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-includes/template.php on line 688