Kotiinpaluun teeskentely ja onnistuminen (11)

Risto Niemi-Pynttäri lukee Peter Handkea

9 luvussa tapahtuu viimein ex-kirjailijan syntymäkodissa käynti. Ensin kerronta käy epävarmemmaksi, tosin hapuileminen on koko ajan kuulunut kerrontaan, mutta nyt myös ympäristö alkaa ikäänkuin vastustaa etenemistä. Kotiinpaluun teeskentelijälle, kuten hän itseään kutsuu, mikään ei ollut ensin sitä miltä näyttää:

”Päivä oli jo pitkällä, ja lepakko mutkitteli hänen näkökenttänsä halki, pitäen häntä pilkkanaan. Vai oliko se pääskynen, joka enteili ukonilmaa, lentämällä välittömästi kasvavassa, painostavassa ilmassa lähellä maata. Ei, pääskyset lensivät kuin mitään ei olisi tapahtumassa, hyvin korkealla, samaan aikaan kun jo salamoi ja lyrisi: myös pääskyset hämäsivät hätä… Kissa hyppäsi häntä kohti, ja usko tai älä: se kissa kiekui. ” (374)

Onko kotiinpaluu mahdollista, kysyy ex-kirjailija ja huomaa, että vain kirjainten läpi, sillä paikkaa jossa hän on, kutsutaan Samarkandiksi, kun taas hänen kotikylänsä on Stara Vas. Molemmissa on kolme A-kirjainta, ehkä siksi kotiinpaluu on mahdollista. Mielikuvan ja todellisuuden välillä on muutamia yhtymäkohtia:

Yhden talon seinässä oli tallella siihen maalattu ikkuna, vaikka tosiasiassa se oli maalattu vain oikean ikkunan näköiseksi ristikkoineen, ja ikkunalle oli maalattu karmiininpunainen pelargonia ja maalattuun ikkunalautaan oli maalattu siihen nojaavan lapsen yläruumis… ja sitten erään talon seinustalla olevat tikkaat vaikuttivat ensi alkuun myös seinään maalatuilta, mutta osoittautuivat oikeiksi…” (379)

Ensimmäiseksi ex-krijailija pyrkii hautausmaalle, ja vastustus voimistuu, onko jokaisella olennolla halu vastustaa sitä, että hän käy ”keskukseensa” jota toisessa kielessä kutsutaan ”hänen rasiakseen”: Mitä hän saakaan kohdata: ”perhosen joka tönäisi häntä sivusta yllättävän kovalla vartalollaan, sudenkorennon, jonka siipipari raapaisi veitsenterävästi hänen poskeaan…” (381)

Mutta kertoja osaa antaa tilaa näille harhoilleen ja ehkä niiden ansionsta hän pääsee tapaamaan myös hautausmaan pikkuväkeä. ”Maassa vilisi pieniä, ei juurikaan muurahaisia suurempia sammakoita. Vielä äskettäin ne olivat vilistäneet mustanlimaisina nuijapäinä … nyt niistä oli kehittynyt nuijapäiden sijasta sormenkynnen kokoisia vaaleanharmaita pikkusammakoita, joilla oli neljä hentoa jalkaa. Neljä jalkaa? Pikemminkin jalkapari ja käsipari, joiden vuoksi nämä eläimet, myös niiden päiden muodon vuoksi, muistuttivat pieniä ihmisiä.”(383)

Ex-kirjailija katse oli suurennuslasina toisaalta mutta kiikarin pienentävänä suuntana toisaalta, kun hän tarkasteli näitä näitä hahmoja, jotka eivät vain muistuttaneet ihmistä, vaan myös ihmisen perikuvaa. Tämä pienentämisen ja suurentamisen vuorottelu oli kertojalle itselleen erityisen antoisaa, parantavaa:


”Tämä yhä uudelleen tapahtuva katseen etääntyminen toistui siinä määrin, että se muistutti asioiden kuntoon saattamista. Olkoonkin, että ruohikossa liikkuva alkuihmisjono oli matkalla jonnekin toisaalle, hän antoi joukon kuljettaa itseään nyt eteenpäin ja vihdoin saapui ilman muita esteitä hautapaikalle, joka oli hänen päämääränsä.” (384)

Rituaalinen eteneminen auttaa ex-kirjailijaa myös saavuttamaan syntymätalonsa, jota hänen veljensä asustaa. Mutta ennen taloon asti pääsemistä, kertojan täytyy pistäytyä omenavarkaissa, sillä nyt hän huomaa, että hänellä on myös hedelmävarkaan taipumuksia, ja että ne ovat aina olleet kirjailijan taipumuksia voimakkaammat. Kun episodien jälkeen ex-kirjailija tulee syntymätalolleen, jostain syystä veljen on mahdotonta tunnistaa tulijaa. Vasta kun tämä huomaa ottaa varpuluudan seinustalta ja lähestyä pääovea luudalla lakaisten veli tunnisti veljensä. Tämä ele mahdollisti myös sopuisan tapaamisen ja yhteenkuuluvuuden tunteen. Tosin veljen on kerrottava, kuinka hirveä tämä oli kirjoittaessaan ensimmäistä kirjaansa vintissä. Kenenkään ei saanut edes yskähtää alakerrassa, koska silloin raivoisa nuori ryntäsi alas karjuen, antakaa minun kirjottaa rauhassa. Tämän takia kukaan perheessä ei pitänyt siitä millaiseksi veli tuli, kun kirjoitti.

Luku huipentuu äidin tapaamiseen, ex-kirjailija on toki useinkin kohdannut jo kuolleen äidin unessa ja kerran jopa näyssä. Kertoja erittelee tarkasti unen ja näyn, unet äidistä olivat hänelle yleisiä, mutta näkyn tulee nopeasti kuin hyökkäys: ja äidin kuoleman jälkeisellä viikolla näin oli käynyt ”äiti olikin yllättänyt hänet, ottanut hänet humauksena valtaansa ja oli sitten kadonnut yhtä nopeasti takaisin” (410)

Mutta synnyintalossa yötä viettävä ex-kirjailija saikin nyt kohdata aivan muuta, äiti puhui hänelle pitkään. Ensin hän moittii poikaa turhasta epäilystä, ja toteaa sitten että pojan mielikuva äidin rakkaudettomasta elämästä on koko ajan ollut väärä. Ja äidin ääni jatkaa:

”Kukaan suvustamme ei ole osannut olla niin iloinen kuin minä, eikä kehenkään toiseen koko suvusta iloa voinut tartuttaa niin kuin sinuun. Sydämen iloa, ei sydänsurua, sinä ilonpilaaja. Niinpä nouse nyt ylös ja hae tämä tietty vuoteeseesi. Yö on kylmä, ja tämä tietty on odottanut jo pitemmän aikaa sinun ikkunasi alla.” (412)

Kun ex-kirjailija meni ulko-ovelle, siellä oli tuntematon nainen joka ei suostunut tulemaan sisälle, ei ennen ennen kuin hän päätti toimia varmoin ottein, kuin James Stewart tai Lancelot.

Comments

No Comments

Leave a reply

Name *

Mail *

Website


Warning: require_once(/home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-content/themes/cleanpress/footer.php): failed to open stream: Permission denied in /home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-includes/template.php on line 688

Fatal error: require_once(): Failed opening required '/home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-content/themes/cleanpress/footer.php' (include_path='.:/usr/local/lib/php:/usr/local/php5/lib/pear') in /home/kassu/maailmankirjat.ma-pe.net/wp-includes/template.php on line 688