ANNA-LEENA TOIVANEN:
Jos katsotaan suomennosten määrää ja sitä, että kirjailijan teoksista on saatavilla myös pokkariversiot, näyttää siltä, että Chimamanda Ngozi Adichiesta on Suomessakin hyvää vauhtia tulossa paradigmaattinen afrikkalainen naiskirjailija. Molemmat kirjailijan romaanit, Puolikas keltaista aurinkoa sekä Purppuranpunainen hibiskus on vastattain suomennettu, samoin nyt myös novellikokoelma Huominen on liian kaukana, joka onkin kirjailijan tuorein teos (2009). Adichieta hehkutetaan yhtenä afrikkalaisen kirjallisuuden lupaavimpana lahjakkuutena, mikä ainakin myyntitilastojen, myytyjen käännösoikeuksien ja kansainvälisten kirjallisuuspalkintojen mittareilla pitänee paikkansa.
Kansitekstissä novellikokoelmaa kuvaillaan onnistuneesti Afrikan ongelmien ja maastamuuton välisten jännitteiden kuvaukseksi. Sen sijaan kansitekstiin livahtanut klisee ”värikylläisistä tarinoista” tuntuu kummalliselta. Onko afrikkalaista kirjallisuutta kuvaileva sanasto todellakin yhä niin ahdas, että on turvauduttava näihin latteuksiin, joissa väritön ja harmaa ei-afrikkalainen lukija saa tyydyttää eksotiikannälkäänsä sopivalla annoksella viehättävää paikallisväriä? Eläköön siis sateenkaarenhohtoiset liskot, naisten iloisen kirjavat pukukankaat ja Afrikan paahtava aurinko.
Tästä ”värikylläisyydestä” Adichien novelleissa ei kuitenkaan ole kyse. Vaikka joissakin novelleissa sivutaankin Afrikan toiseuttamista terävän ironisesta näkökulmasta, tekee kokoelman tematiikka siirtymän perinteisemmästä rodun ja kulttuurin pohjalta rakennettavasta erosta kohti laajempaa globaalin eriarvoisuuden näkökulmaa. Toisin sanoen keskiössä ei enää ole afrikkalaisen ja länsimaisen välinen ”rodullinen” tai kulttuurillinen ero, vaan elintasokuilu.
Kokoelman tapa nivoa yhteen Yhdysvaltoihin muuttaneiden diasporisten nigerialaisten todellisuuksia Afrikan mantereella elävien todellisuuksiin on tämän kuilun näkyväksi tekemisen kannalta erittäin tehokas. Siinä missä Yhdysvaltoihin sijoittuvissa kertomuksissa suurin huolenaihe on valkoisten jauhojen välttäminen tai se, että joutuu käymään ostoksilla maahanmuuttajien asuttamalla alueella sijaitsevassa automarketissa, koostuu Nigeriassa tapahtuvien kertomusten ydin eloonjäämiskamppailuista epätasa-arvoisessa, toimimattomassa ja ennalta arvaamattomassa ympäristössä.
Tarinoissa maalataan kuvaa Nigeriasta, jossa vallankäyttäjät hyödyntävät valta-asemaansa häikäilemättömästi, ja jossa kansalaisten elämällä ei juurikaan ole arvoa. Toisaalta novellien vahvuudeksi voi katsoa senkin, että näitä asetelmia hajotetaan tuomalla esille erilaisten tilanteiden monitasoisuutta: elämä Yhdysvalloissa näyttäytyy kovin erilaisena laittomalle maahanmuuttajalle ja hienostoalueella asuvalle, amerikkalaisen aksentin hallitsevalle nigerialaiselle kotiäidille.
Toisaalta alkuperäisen kotimaan hallitsemattoman väkivallan edessä se, onko käsilaukku aito Burberry tai päähän sidottu huivi ”mauttoman korea kuin halpa vaate ainakin” (56), voi olla hetken ajan yhdentekevää ainakin yksilöiden kohtaamisen näkökulmasta, kuten ”Yksityisasia” –nimisessä novellissa. Kun tilanne taas ”normalisoituu”, etsivät parempiosaiset levottomuuksien aikana kadonneita sukulaisiaan ruumiskasoista ”poliisi mukana tädin ilmastoinnilla varustetun auton etupenkillä” (67). Kuilu kouluttamattomien köyhien ja hyväosaisten nigerialaisten välillä kuroutuu jälleen auki: etäisyys Adichien novelleissa rakentuu paljon muullekin kuin vain kahta mannerta erottaville kilometreille.
Elintasoerojen kuvaajana Adichie onnistuu novelleissaan erinomaisesti. Länsimaisen ruoka-ainehifistelyn irvokkuus korostuu, kun sitä peilataan vasten afrikkalaisten huonompiosaisten puutetta. Natriumglutamaattia sisältäviä liemikuutiota on hankalampi vältellä, jos ei ole rahaa ostaa luomuviljeltyä timjamia ja jos ei ole tietoa sen terveydelle aiheuttamista haitoista, kuten ”Se, mikä kuristi kurkkuasi” –novelli vihjaa. Kyseinen teksti on kirjoitettu sinä-muotoon, mikä aluksi tuntuu ärsyttävältä ja osoittelevalta. Kun puhutteluun tottuu, viekin se itse asiassa tarinaa eteenpäin erityisen painokkaasti. Novellissa elintasokuilun näyttämönä on diasporisen nigerialaisen ja amerikkalaisen välinen rakkaussuhde, jota kaikesta hyvästä tahdosta huolimatta repii erilleen kiteytetysti se, että toisella on ollut mahdollisuus matkustella Aasiassa ja Afrikassa ”löytääkseen itsensä”, kun taas toinen on ”tottunut hyväksymään, mitä elämä antoi, ja kirjoittamaan muistiin, mitä se saneli” (148). Globaalin aikakauden ideaali nomadista, joka on kotonaan ei-missään ja kaikkialla ei koske kaikkia tasapuolisesti – ja kaikkein vähiten niitä, joiden viisumihakemukset hylätään, jos nyt viisumia ensinnäkään on ollut mahdollista hakea.
Kokoelman alkupuolen novellit eivät oikein ensilukemalta kosketa. Itselleni tulikin alkuun mieleen ajatus, että ehkä Adichie ei ole omiaan novellikirjailijana. Kun kokoelma etenee, teksteihin alkaa tulla enemmän kiinnostavia jännitteitä, jotka pitävät novellit elossa. Herkullisin yksittäinen novelli kokoelmassa lienee ”Naimakauppojen järjestäjät”, jonka tapa kuvata keskiluokkaisen nigerialaisen tuoreen (järjestetyn) avioparin välistä kitkaa on vahvan ironian leimaama. Lääketiedettä opiskeleva aviomies on ehtinyt asua Yhdysvalloissa pidempään, ja hänellä on kova kiire saada opetettua niin itsensä kuin juuri Nigeriasta muuttanut vaimonsa maan tavoille: ”’Täällä ei ole samanlaista kuin Nigeriassa, missä huudetaan rahastajalle’, hän sanoi väheksyvästi aivan kuin olisi itse keksinyt nigerialaista paremman amerikkalaisen systeemin” (210–11).
”Loikkivan apinan kukkula” puolestaan kertoo Etelä-Afrikassa järjestettävästä afrikkalaisen kirjallisuuden workshopista. Novelli käsittelee terävästi, joskaan ei välttämättä mitenkään oivaltavasti afrikkalaisen kirjallisuuden ”olemusta”, siis sitä, millaista afrikkalaisen kirjallisuuden odotetaan olevan ja kuka sen määrittelee. Tässä novellissa sen määrittelee valkoinen eteläafrikkalainen mies, joka johtaa workshopia ja jolla on yhteydet eurooppalaisiin kustantajiin. Kun eräs workshopin osallistuja kirjoittaa novellin, jonka keskiössä on homoseksuaalisuus, toteaa workshopin vetäjä, että hän ”on kiinnostunut oikeasta Afrikasta eikä länsimaisten aiheiden sijoittelusta afrikkalaisiin yhteyksiin” (132).
Homoseksuaalisuus tai homoseksuaalinen halu nouseekin esille useammassa novellissa. Aihe on erittäin tärkeä, kun huomioidaan se, että monissa Afrikan maissa homoseksuaalisuutta ei virallisesti ole olemassa. Myös postkoloniaalin afrikkalaisen kirjallisuuden tutkimuksessa seksuaalisuuteen ja queeriin on ruvettu kiinnittämään entistä enemmän huomiota. Kyyninen lukija voisikin todeta, että aiheeseen liittyvillä novelleillaan Adichie vastaa ajankohtaiseen kysyntään tutkimuksen kentällä. Samalla tämän kyynisen lukijan olisi kuitenkin hyvä muistaa myös tutkimuksen ulkopuolinen todellisuus, jossa homoseksuaalisuutta saatetaan yhä pitää tuomittavana rikoksena.
Huominen on liian kaukana on kokoelma, jossa yksittäiset tekstit saavat merkityksensä yhteydessä toisiinsa. Paikaltaan olemisen kokemukset Yhdysvalloissa lomittuvat Afrikan mantereella sijaitsevan kotimaan kriiseihin, ja toisaalta koko kodin ajatus saattaa joutua kyseenalaiseksi. Kokoelman voima kumpuaa tästä kaksoisvalotuksesta. Novelleja leimaa toisinaan ironia, toisinaan taistelu eloonjäämisestä. Monissa teksteissä korostuu naisnäkökulma, sukupuolen merkitys ja miesten valta. Varsin erityyppiset novellit kutoo yhteen elintasokuilun teema ja ajatus siitä, miten helppoa ulkopuolisen on mennä turistiksi heikompiosaisten elämään. Aidon kohtaamisen mahdollisuuden suhteen kokoelma jää varuilleen, ja hyvä niin. Yksittäisistä tarinoista muodostuu toimiva kokonaisuus, joka tarjoaa monipuolisia näkökulmia Afrikkaan globaalin aikakaudella.
Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana. Suom. Sari Karhulahti. Otava: 2011.