Musta ei ole väri. LIISA RINNE
Chimamanda Ngozi Adichien Kotiinpalaajat (2013) on herkkä kuvaus kahden ihmisen, Ifemelun ja Obinzen rakkaudesta, elämästä siinä välissä.
Kuten hyvät tarinat aina Kotiinpalaajatkin avautuu moneen suuntaan. Kahden ihmisen rakkaustarina laajenee sukupolvenkuvaukseksi nigerialaisista nuorista, jotka tarinan myötä lipuvat lukiolaisista perheellisiksi, keski-ikäistyviksi aikuisiksi. Romaanin nuoret ovat kokeneet sotilashallinnon mutta eivät sotaa. Heille Nigeria on toivottomuuden ja näköalattomuuden tyyssija, jossa ainaiset lakot yliopistolla ajavat unelmoimaan tulevaisuudesta muualla. Perspektiiviä omaan itseen kuin myös ympäröivään maailmaan siis syntyy.
Romaani sykkii elämää, jossa moderni kommunikaatio ja sen välineet ovat alati läsnä. Sähköpostit, chatit, blogipostaukset kuin tekstiviestitkin tunkeutuvat ihmisten välisiin henkilökohtaisiin suhteisiin. Tekniikka vyöryy kaikkiin maailmankolkkiin, yhdistäen ja erottaen ihmiset toisistaan. Sähköpostitilin lopettamalla tai puhelimeen ja tekstiviesteihin vastaamatta jättämällä voi sulkea toisen ulos elämästä, mutta rakkautta se ei tapa.
Moderni teknologia on myös politiikan väline. Romaanin nykyhetki sijoittuu aikaan, jolloin Yhdysvallat elää suurta murrosta, kun ensimmäinen musta presidentti Barack Obama on nousemassa valtaan.
Lukuisten ystävien, sukulaisten ja auttajien joukko sitoo ihmiset yhteen, imee vanavedessään vieraaseen kulttuuriin, jonka todellisuus on jotain aivan muuta kuin se Bill Cosby-shown maailma tai kirjallisuus, jonka varaan unelmat rakentuvat. Amerikassa mustasta ihonväristä tulee huomiomerkki, joka tipauttaa ihmiset yhteiskunnan romukoppaan, sen kummemmin kyselemättä tai perustelematta. Ja kun realismi astuu kuvaan mukaan tulee henkilökohtaisesta poliittista. Ja päin vastoin.
Amerikassa Ifemelu alkaa pitää blogia Musta ei-amerikkalainen Amerikassa. Blogi on tarkkanäköinen tutkielma amerikkalaisesta nyky-yhteiskunnasta ja sen rotuopista.
”Miksi tummaihoiset mustat naiset – sekä amerikkalaiset että ei-amerikkalaiset – rakastavat Barack Obamaa?
Mutta nykyisin lähes kaikki Amerikan mustat, jotka ovat menestyneet viihdealalla tai nousseet julkisiin virkoihin, ovat vaaleita. Etenkin naiset. Monilla menestyneillä mustilla miehillä on valkoinen vaimo. Ne jotka katsovat hyväksi naida mustan naisen ovat ottaneet vaalean (joskus sanotaan myös keltaisen) vaimon. Ja juuri tästä syystä tummat naaiset rakastavat Barack Obama. Hän nimittäin rikkoi kaavan! Hän valitsi vaimon tummien joukosta. Hän tietää, mitä muu maailma ei näköjän tiedä: että tummat mustat naiset ovat järisyttäviä. Nämä naiset haluavat Obaman voittavan, koska sen jälkeen joku ehkä vihdoin antaa kauniille suklaanruskealle naiselle roolin ison budjetin romanttisessa komediassa, jota esitetään maan kaikissa teattereissa eikä vain New York Cityn kolmessa pienessä laatuteatterissa.”
Adichie itsekin elää kahden kulttuurin välissä Nigeriassa ja Yhdysvalloissa ja varmasti tietää mistä kertoo. Kotiinpalaajat kuitenkin laventaa omakohtaiset kokemukset taitavasti kaaunokirjalliseksi tekstiksi, jonka sanoma on yleisinhimillinen.
Adichien romaanissa lähtijät ovat hyvin koulutettuja yliopisto-opiskelijoita, omassa maassaan keskituloisia tai rikkaita, kielitaitioisia nuoria ihmisiä. Vasta toisessa maassa heistä tulee paperittomia ja toivottomia, ihmisiä, jotka pesevät muiden paskat pytystä ja pyttyjen päältä.
”Ja kun hän nyt katseli tätiään, hän mietti, ettei entinen Uju-täti olisi ikimaailmassa pitänyt noin sotkuisia lettejä. Eikä hän olisi antanut leukaansa kasvaa rusinamaisia karvatuppia tai pitänyt noin kulahtaneita housuja, joiden takamuksessa oli ilmiselvä pussi. Amerikka oli nujertanut hänet.”
Vallan symboleita on monenlaisia, tässä tarinassa ne ovat hiukset. Sillä vaikka musta mies voi isännöidä valkoista taloa niin sen emännällä ei kuitenkaan sovi olla tuuheaa afrokampausta. Kaikella on rajansa. Hiuksien ja niiden jatkuvan laittamisen kautta tarinassa konkretisoituvat se kipu ja tuska, jonka kuulumisen tarve ihmiselle tuottaa.
Adichilla on taito tiivistää tunnelma. Vähäeleisesti hän rakentaa kuvia, jotka pitävät sisällään isoja asioita. Ifemelua Amerikka ei nujerra, mutta muuttaa kyllä. Romaanissa paremman elämän toivo ja unelmat kuljettavat ihmisiä paikasta toiseen. Koti kulkee mukana nyssyköinä ja makuina, tavaroihin ja tapoihin kietoutuneina kipeänsuloisia muistoina. Liian usein vastassa on kuitenkin irrallisuutta, toisenlaista kaipausta. Ikävä kotiin, jota ei kuitenkaan enää ole.
”Obinze katseli häntä hetken, hänen avoimia kasvojaan, jotka kertoivat yksinkertaisesta maailmankuvasta; karkotukset olivat jokapäiväistä ja elämäjatkui. Obinze kaivoi taskusttaan kymmenen punnan setelin, siitä tukusta, jonka Nicholas oli hänelle antanut. Mies otti setelin hymyillen.
Ulkoilmassa tuntui kuin hengittäisi höyryä; häntä hieman huimasi. Ympärille kietoutui uudenlaista surumielisyyttä, surumielisyyttä joka liittyi tuleviin päiviin, jolloin maailma näyttäytyisi nyrjähtäneenä, sumeana. Saapuvia matkustajia odottavien alueella, muista odottajista hieman erillään, äiti oli häntä vastassa.”
Kun on kerran lähtenyt niin kotiinpalaaminen ei enää koskaan ole sama, ei nuoruudenrakkauteen eikä kotimaahan. Lähtiessä astuu sivuun entisestä, saa perspektiiviä myös itseensä ja omaan historiaansa. Kaikki lähteneet tietävät sen ja silti se yllättää.
Chimamanda Ngozi Adichie, Kotiinpalaajat, s.522, Otava, suom. Hanna Tarkka