LAURA VÄÄNÄNEN (30.7.2017)
Ei ole epäilystäkään, etteikö Nobelin kirjallisuuspalkinnolla huomioitu Alice Munro osaisi kirjoittaa. Vuonna 1982 ilmestynyt The Moons of Jupiter ilmestyy nyt suomennettuna, ja niin kriitikot kuin lukijat ovat ottaneet sen vastaan kiitellen. Huomasin kuitenkin teosta lukiessani miettiväni, onko se kestänyt aikaa.
Teos koostuu 11 novellista, joissa liikutaan pääosin Kanadan pienissä kaupungeissa ja maaseutumaisemissa. Tutusti maaseutu saa menneisyyden ja jumahtaneisuuden vivahteita, kun Vancouver ja Toronto toimivat nykyaikaisuutta ja dynaamisuutta merkitsevinä paikkoina.
Avausnovellin “Chaddeleyt ja Flemingit” ensimmäisessä osassa kertoja muistelee lapsen näkökulmasta tätiensä kyläilureissua. Verevä ikäneitokolmikko saapuu pikkukaupunkiin suuresta maailmasta ja dramaattisia tapahtumia seuraa, läheltä-piti-rikastumisista kosintoihin. Myöhemmin, kertojan jo ollessa perheellinen nainen, yksi tädeistä tulee päivälliselle. Kertoja asuu suurta taloa Vancouverissa, ja hän toivoo, että talo tekee vaikutuksen tätiin ja täti puolestaan “etulyöntiasemassa” olevaan aviomieheen, joka suhtautuu kertojan menneisyyteen vähintäänkin lievästi halveksuen. Kun täti sitten saapuu, toivo osoittautuu menetetyksi:
Iriksen tukka, jonka muistin harmaantuneen ruskeana, oli lakattu kuohkea kullankeltainen pilvi ja hänen riikinkukon sininen leninkinsä toisella olkapäällä oli koristeena eräänlainen kultasuihke.
Jälkeenpäin kertoja ajattelee tätinsä näyttäneen upealta, mutta sillä hetkellä, menestyneen aviomiehen katseen varjossa, tädistä tulee rahvaanomainen. Jupiterin kuiden novelleille tyypillisesti keskiössä ovat ihmiskuvaus, tarinat ja muistot. Täti muistelee vuosikausien takaista kyläilyään ja kertoo elämästään, kertojan aviomies paheksuu, ja kertoja itse pohtii lapsenhavaintojensa ja muistojensa oikeellisuutta ja kantavuutta:
Minun oli pakko ihmetellä, tätäkö muistamani hilpeys vain olikin, hilpeys ja anteliaisuus, suuren maailman elkeet. Vai olisiko parempi ajatella että aika oli katkeroittanut ja laimentanut ja arkipäiväistänyt juoman, joka oli ennen niin kuplinut, että vaikeudet olivat muuttaneet meitä molempia, eivätkä parempaan suuntaan.
Kun täti lopulta lähtee, aviomies iskee: “Olipa säälittävä eukko”. Novellin loppu on kokoelmalle ominaisesti avoin, mestarillisesti rytmitetty, dynaaminen ja ylevä. Siinä rinnastuvat yksityiskohdat, eli aviomiehen päätä kohti lentävä, kertojan nakkaama, Pyrex-lautanen ja filosofiselle tasolle nostettu kerronta, eli kertojan lapsuudenmuisto, jossa hän makaa siskonsa kanssa sängyllä kolmen tädin laulua kuunnellen. Loppu muodostaa parin novellin toisen osan (“Kivi pellolla”) lopetukselle.
Novelleista “Kovan onnen tarinoita” muodostui omaksi suosikikseni. Kehyksen muodostaa kahden ystävän, nimettömäksi jäävän minäkertojan ja Julien, kahvilahetki, mutta tarinan valtaosa tapahtuu muutamaa kuukautta sen nykyhetkeä aiemmin. Kertoja ja Julie ovat osallistuneet konferenssiin, ja kertoja hankkii kaksikon erään tutun miehen auton kyytiin, jotta heidän ei tarvitse matkata bussilla. Automatkalla puhutaan rakkaudesta ja ihmissuhteista. Jälleen läsnä ovat arkinen ja ylevä. Kertoja pohtii rakkauteen liittyen, että “kaikki latteudet ovat totta”, ja lähes alleviivaavan symbolisesti automatkaa tekevä kolmikko pysähtyy jaloittelemaan kirkkomaalle:
Tunsin miten jokin lehahti ylitseni – varjo, rangaistus. Ääneni kuulosti typerältä maan poveen laskettujen vainajien rinnalla. Elämä laskeutui kuin lahoavat kangaskerrokset, putoavat tummat lehdet.
Seuraa riehaannus, “aivan kuin olisimme kaikki salaa kokeneet saman tunnistamattoman toiveikkuuden kevään.” Automatka saa ikään kuin aikuisten leikin sävyn. Lasten leikkimaailmoihin kuuluvat huimausleikit. Näille kaoottisille, niin sanotuille mustille leikeille on tunnusomaista toive sekaannuksen aiheuttamisesta ja hetkellisyys. Myös novellin aikuisten hulluttelu näyttäytyy ohimenevänä. Kun lasten leikeissä konditionaali merkkaa läsnäolevan leikkimaailman rakentamista (“tää olis soturiprinsessa”), aikuisten leikissä sen sävy on eri. Novellin viimeinen virke, “Silloin me kaikki olisimme onnellisia”, kantaa nykyhetkeä ennemmin tietoa tulevasta. Leikki on pian ohi, eikä se koskaan tule todeksi.
Kehyskertomuksessa teksti kommentoi itseään, erityisesti loppuratkaisua, ja tulee samalla vastanneeksi teoksen ajankohtaisuutta koskevaan pohdintaani:
“Tämä on ihan kuin jostain tarinasta”, Julie sanoo. “Aivan kuin niistä tarinoista, joiden lopussa tulee ironinen käänne, nehän olivat joskus kovin suosittuja. – – – Miksi ne menivät pois muodista?”
“Niistä taisi tulla liian ennalta-arvattavia”, minä sanon. “Tai sitten ajateltiin, ettei niin voi käydä. Tai että mitä väliä miten elämässä käy.”
Ei ole epäilystäkään, etteikö Munron tyyliä olisi sittemmin kopioitu, jalostettu, modattu, matkittu ja muokattu, mikä lienee syynä siihen, että osa kerrontateknisistä ratkaisuista tuntuu käytössä kuluneilta. Toisaalta, kuten Munron henkilöhahmot huomaavat, tekstit ja tyylit noudattavat muodin kiertoja, jotka tulevat ja menevät. Esiin nostamieni sitaattien yksi tarkoitus on todistaa, että vaikka tekstistrategioita ja tarinarakenteita voi ja pitää monistaa (esimerkiksi ratkaisuna avoin loppu), kuka vain ei pysty pudottelemaan ajatuksia ja virkkeitä sellaisella painavuudella kuin Munro. Game of Thronesin, Marvelin universumin ja muun ylimaallisen fantastisen valtakaudella pienet, kolmekymmentäviisi vuotta sitten tehdyt havainnot arkisesta elämästä ovat tunnistettavia ja koskettavia. Teoksen lukemiselle suotuisat olosuhteet muodostaisivat: pimeä syysilta, lasikuisti, pehmeä lukulampun valo, teetä ja viltti. Paljon teetä. Sillä Jupiterin kuut kannattaa lukea useampaan kertaan. Yhteen lukukokemukseen tai arvioon sitä ei mahdu tiivistämään.
Alice Munro: Jupiterin kuut, Tammi, suom. Kristiina Rikman (2017)
Laura Väänänen on Jyväskylän yliopistosta valmistunut kirjoittamisen maisteri.