Maaria Pääjärvi YLTÄÄ PERILLE VAIN PALAVANA (osa II) ; Gramina
Sitä intoa, kun ensi viri/
sysää ruohon korret liikkeeseen/
päivä nousee loistaen, pensaikko/
kukkii perhosia/
hämärän tuloon saakka/
(Marginalia. 1984. Suom. Tuomas Anhava, 1986).
…
En enää tunne kuvaani,/
se on kahtena, mennyt ja nyt:/
en ole täällä, joku olen/
(Marginalia)/
Ne, Marginalian kaikuruukun pohjan, jyvät itivät. Gramina on nurmennukkaa, ruohon lehtiä. “Ruoho kulkee maan yli, / pehmeiden kukkuloiden yli, / vaikenevien hautojen yli, / pysähtyy meren ääreen / ja näkee aallot kuin pysähtyneinä.” (Horatius, Oodeja ja epoodeja). Graminan kasvusto on aina matkalla merelle.
Luonnon veri ja luonnon varjo, Graminassa näen. Ne olivat paremminkin siellä kuin olivat äänet ja ruukkujen kaiut, yhtä vähän nekään säilyivät kuin puheesi ruukussa. Paitsi veri, Vergiliuksen eklogit eivät unohda ja palaavat uumoiluun saakka, johon muisti usein kiintyy. Vehreydessä paha silmä / paimenen voihkaisu unessa tarkoittaa ehkä näkyä, muistoa näystä ennenkuin kaikki meni niinkuin se on, vallitsevasti.
Kuuntele: / kuolleet haluavat puhua sinulle / mutta sinä peität heidän suunsa / pelkosi kämmenellä (Dante, Paratiisi). Oli samantekevää kenen ääni on, tuli samantekeväksi. Tässä ruohonlehvässä pelon koura peittää suun, äänen, ja käsky kuunnella kaksinkertaistuu. Kuule häntä, joka käskee sinua: kuule heitä jotka haluavat puhua. Usein sinä et? Paitsi kun olet orfeuksennöyrä ja käännyt takaisin kohtaamaan sen mistä tulit: Kääntyi päivästä pois kohti pimeää / Orfeus, yksin, kantaen / kaiutonta hiljaisuutta.
Jotenkin hän (Carpelan) antoi kuulua ja hiljensi, toistuvasti: kylmäkatseinen mies, ehkä jumalolento / sormi suljetuilla huulillaan. Näethän, ettei se mies puhu ja eleellään hän vaatii toisiakin vaikenemaan. Mietin ajallisen ja kulttuurisen etäisyyden suhdetta näihin synnyinlehtoihin, joiden lapsia jokainen kirjoituksemme jollain tapaa on. Vergilius, Horatius, Dante.
Carpelanin Graminassa kyse on jostain perustavanlaatuisesta hiljaisuudesta, joka kytee pahanlaisesti tapahtumisen ja olettamisen, aja(ttelemise)n ja aiheellisuuden välillä. Se hiljaisuus ei ole passiivinen tila, joka odottaa täyttymistään vaan kuilu täynnä piinkovaa platinanvaaleaa ilmaa, joka ei salli läpäistä tai pudottautua, se tukkii tilan ylämaailman ja alamaailman välillä.
Mutta jotkut ilman olennot porautuvat kuin kuumat hiukkaset. Mehiläiset, alisen työläiset, Artemiksen ja Persefonen pörriäiset. Tai ne hevoset, jotka jatkoivat kulkuaan aivan kuin meitä ei olisi ollut, / eikä meitä ollut. Tai timjami, kuoleman yrtti (vain sen kuuma tuoksu jää jäljelle). Ikäänkuin joku puhuisi tässä sen kauneuden, joka jää hänen jälkeensä. Hän antaa meille. Rikkaruohot tarhastaan, Elmon tulet alustensa mastoista.
Käyhän se silmään, että teksti tekstiltä joku koskettaa kuolemaa, ajatusta hiljaisuudesta, ikuisista ja sammuvista tulista, pimeään merenselkään lähtevistä laivoista, vainajien veristä, jotka huutavat maasta vielä vuosituhansien jälkeen. Hakeutua kohti tuntematonta lämpöä. Ehkä tämä on vain postuumi harha, mutta tuskin pelkästään – hämmästelen inhimillistä syvyyttä, sielun odotusta kahden elementin rajalla. Vergilius-tekstit tekevät lähtöä, tämän tästä irtaantuvat, kiveävät viimeistä tietä. Ryhdistäytyvät oman tietämättömyytensä edessä. Vergilius suistuu Danteen: Hiljaisuudelle kuurona / kuulet / jokaisen kuiskauksen.
Ahdistus jännittyy huudon ja hiljaisuuden väliin, syntyy keskiaikaisia ja kristillisiä paradokseja: hiljaiset huutavat, huutavat hiljenevät suu kummasti aukivääntyneenä. Varjot ovat “linnunkaltaisia” vaikka siivettömiä; kauhuissamme, emmekö – kun hiljaisuus ja ääni kuuluvat yhtä aikaa korvissa.
Ja, todella, “auringonvaloilo”.
“Lyhytnäköisyyttämme ja tietämättömyyttämme pyrimme syrjäyttämään [Kreikan ja Rooman runouden] kouluistamme ja elämästämme, molemmille vahingoksi”, kirjoitti Carpelan Marginalian esipuheessa. En tiedä merkitsikö se hänelle kehtoa, tai varjelusta, ehkä sitä ainoaa vierautta, jonka koemme omaksemme, itsepetoksen uhallakin tai sitä ainoaa lankaa, josta osaamme vetää taaksepäin katsoessamme. Ja silti, lyhyt näkömme vain lyhenee kunnes se on aivan läntä, se on pikku Sakris Kukkelman, likipituinen kuin lankansa – “[m]itä runon visioihin ja tulevaisuuteen tulee – useimmille tulevaisuus tulee liian myöhään”.
Maaria Pääjärven tekstikokonaisuuden I osa “Tämä pimeys ihmisestä: Carpelan: Yltää perille vain palavana” Marginaliasta LUUTIIssa.
Bo Carpelan: Gramina. Reunamerkintöjä Horatiuksen, Vergiliuksen ja Danten runouteen. Suom. Caj Westerberg. Otava 2010