PITKÄT JÄÄHYVÄISET – LAURA VÄÄNÄNEN 11.6.2018
Henkien labyrintti palauttaa lukijan Francon ajan Barcelonaan, aiemmista Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjan kirjoista tuttujen henkilöhahmojen pariin. Neliteoksisen sarjan viimeisessä kirjassa on toki mukana Semperen perhe, joista keskiöön nousevat Daniel Semperen äiti Isabella sekä Danielin poika Julián. Isabella on kuollut Danielin ollessa pieni poika, ja Henkien labyrintissa lukijan tutkittavaksi avautuu ikään kuin postuumisti “Isabellan vihko” -niminen luku:
Nimeni on Isabella Gispert, ja synnyin Barcelonassa vuonna 1917. Olen kaksikymmentäkaksivuotias ja tiedän etten ehdi täyttää kahtakymmentäkolmea.
Vihko päättyy katarttisesti äidinrakkauden korkeana veisuna. Daniel-poika on viimeinen, jota äiti ajattelee.
Danielin pojan Juliánin kirja puolestaan sulkee Henkien labyrintin. Julián perii isältään kirjoittamisen ja mystisen kirjailija Julián Caraxin arvoituksen, joihin hän nuoren henkilön ponnekkuudella tarttuu. Syntyy myös tytär, jonka kanssa Julián jää kahden. Tytär saa nimekseen Alicia, ja salaisuudekseen Unohdettujen kirjojen hautausmaan.
Keskeisessä roolissa Henkien labyrintissa on kuitenkin eräs toinen Alicia – Alicia Gris, jonka mukaan Alicia Sempere myöhemmin nimetään. Hän on eräs Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjan mielenkiintoisimmista hahmoista; eräänlainen Lisbeth Salanderin hengenheimolainen – tiukka, älykäs, keinoja kaihtamaton nainen, jolla on tehtävä. Habitukseltaan Alicia Gris tosin eroaa Lisbeth Salanderista, sillä hänet kuvataan film noir -tyyppisenä kaunottarena. Vaikutusvaltainen ja valovoimainen ministeri Mauricio Valls katoaa, ja Alicia saa esimieheltään Leandrolta käskyn ryhtyä tutkimaan tapausta. Poliisista ei ole kyse, vaan jonkinlaisesta virallisen järjestyksen taustalla toimivasta verkostosta, jota Leandro johtaa. Alicia haluaisi irti, mutta Leandrolla on hänestä pitävä ote. Tutkimuksia tehdessään Alicia sattuu astumaan sisälle Semperen kirjakauppaan.
Semperen perheen ja Alicia Grisin ohella tärkeässä osassa on Danielin kakkosmieheksi henkilöitynyt Fermín, jonka menneisyys liittää Alicia Grisiin. Fermín on henkilöhahmona mainio velikulta, jolla on sana hallussaan. Henkien labyrintissa hänen henkilönsä syvenee ja hänestä kasvaa monitahoinen hahmo:
Kun minä olin nuori, kuvittelin, että maailman ympäri pystyi purjehtimaan, kun osaisi kolme asiaa. Yksi: sitoa kengännauhat. Kaksi: riisua naisen tunnontarkasti. Kolme: lukea, jotta voisi päivittäin nautiskella älyllä ja antaumuksella sommiteltuja sivuja. – – – Mutta vuodet ovat opettaneet minulle, että se ei riitä ja että joskus elämä tarjoaa meille mahdollisuuden pyrkiä olemaan enemmän kuin pelkkä kaksijalkainen, joka syö ja ulostaa ja täyttää aika-avaruutta tällä pallolla.
Henkien labyrintilla on mittaa 959 sivua, ja siihen sisältyvän rikoskertomuksen tarinoisi toki lyhyemmin. Teoksen tarkoitus ei kuitenkaan ole olla yksinomaan rikoskertomus. Sen lisäksi se on kirjasarjan lopetus, ja yhteennivottavaa on paljon. Se on myös lukukirja – pitkitetty lukemisen nautinto, ja eräällä tavalla teos lukemisesta:
Tarina on ääretön labyrintti sanoja, kuvia ja henkiä, jotka ovat liittyneet yhteen paljastaakseen meille näkymättömän totuuden meistä itsestämme. Tarina on ennen kaikkea keskustelu sen välillä, joka sitä kertoo ja joka sitä kuuntelee, ja kertoja voi kertoa vain siinä määrin kuin hänen toimensa sallii, ja lukija voi lukea vain siinä määrin kuin mitä hänellä on kirjoitettuna sieluunsa.
Vaikka Henkien labyrintti on neljästä teoksesta viimeiseksi ilmestynyt, Unohdettujen kirjojen hautausmaan romaaneja voi teoksen oman lukuohjeen mukaan lukea missä tahansa järjestyksessä. Olen itse lukenut ne ilmestymisjärjestyksessä, ja Henkien labyrintissa kaikuu sen vuoksi jäähyväisten tuntu, sillä se vastaa moniin aiempien teosten asettamiin kysymyksiin, kuten Isabella Semperen kohtaloon. Koska kyse ei kuitenkaan ole jatkokertomuksesta, toiminee lukijan haluamassa järjestyksessä lukeminen varsin oivallisesti.
On siis romaanisikermä, jonka neljäs teos on Henkien labyrintti. Se on mittava, ja se koostuu erilaisista tasoista. On kirjoja, joissa on lukuja, on vihko ja epilogi, jossa teos saavuttaa avoimen loppunsa. Sillä sivujen on joskus loputtava, mutta tarina jatkuu, ja tällaista tulkintaa tukee osaltaan teoksen visuaalista mielleyhtymää loihtiva viimeinen virke, joka varsin tehokkaasti piirtyy muistijälkenä lukijan mieleen. Kerroksisuudestaan huolimatta Henkien labyrintti ei ole monimutkainen eikä vaikealukuinen, vaan nautinnollinen lukuromaani, jonka parissa lukija viihtyy niin, että pikemminkin kiittelee kuin moittii sen mittaa.
Carlos Ruis Zafón: Henkien labyrintti (El laberinto de los espíritus, 2016) Suomentaja: Antero Tiittula, 2017
Laura Väänänen on kirjoittamisen maisteri ja opettaja Jyväskylän yliopistosta