.
.
.
Suom. Heikki Salojärvi. (Basam Books, 2008)
Jani Vanhala
Denis Johnson vie lukijansa nykivän tyylinsä välitykselle suurkaupunkien teollisuusaluiden ruosteisilta lastauspihoilta Keskilännen valtateiden pölyisille pientareille ja sairaaloiden käytävien luonnottomaan valoon. Liikkumat ovat nopeita ja rytmihäiriöisiä noudattaen jonkinlaista old-school piripäille ominaista logiikkaa. Tapahtumien keskus on aina jossain muualla ja vahvimpana tilanteita virittävänä tunnelmana on jonkinlainen odotuksen ja vaanivan unen läsnäolo. Jos on sattunut joskus nuoruudessaan osumaan oikeaan paikkaan oikeaan aikaan, saattaa mieleen nousta se lommoposkinen takatukkaäijä kivipestyssä farkkupuvussaan kertomassa silmämunat päästä pullistuen, miten deodoranttipurkista voi saada keittämällä pollan todella sekaisin.
Johnsonin tyyli on melko korutonta, ja se rinnastuukin tunnelmaltaan luontevammin oletettavempien esikuvien, kuten Kerouacin tai Bukowskin, sijasta varhaisempaan eksistentialismiin ja absurdismiin, esim. Célineen ja Beckettiin. Novellien nimettömäksi jäävä antisankari tuntuu olevan omassa elämässään ulkopuolinen, merkityksettömien tapahtumasarjojen tarkkailija, joka sulautuu tyhjien metrotunneleiden, sillanalusten ja palavien roskatynnyreiden viidakkoon. Kirjansa nimen Johnson on napannut Velvet Undergroundin biisistä ”Heroin”, joka kuvaakin osuvasti Johnsonin tarinoiden mentaalisen maailman tylyyttä, likaisuutta ja ajoittaista harhaisuutta.
Johnsonin kerronta ei kuitenkaan jämähdä 70-luvun populaari- ja huumekulttuurin romantisoinnista kiinnostuneiden koprofiilien tunkiolle, vaan se onnistuu välittämään uuden ja realistisemman, tosin myös pahasti häiriintyneemmän, ajattelun tason, jolla tarinoiden hahmot jumittavat. Heidän dialoginsa ovat luonteeltaan korosteisen banaaleja, mutta ehkä juuri siksi niin osuvia ja koomisia:
Kun happy hourin aikana maksaa baarimikolle yhden juoman, hän antaa kaksi.
Happy hour kestää kaksi tuntia.
Tai:
”Sepaluksesi on auki”, hän sanoi. ”Ajattelin että olisi parasta kertoa siitä sinulle.”
”Okei”, sanoin. Työnsin käden nopeasti haaroihini ja vedin vetoketjun kiinni.
”Aika moni huomasi sen”, mies sanoi.
”Okei. Kiitos.”
”Eipä kestä”, hän sanoi.
Vastaavanlaista elämänviisautta joutuu tosielämässä hakemaan aina karaokepaikkojen narikoista asti.
Kaiken kaikkiaan Johnsonin novellikokelmasta on hankala keksiä juuri mitään kritisoitavaa. Eräs kokoelman piristävimmistä ominaisuuksista on sen lyhyys. Se on kuin Stoogesin levy, joka koostuu puolen tunnin intensiivisestä, väkivaltaisesta purkauksesta. Sitä ei ole tarkoitettu analysoitavaksi, ja juuri siksi se tavoittaa jotain hyvin olennaista kuvaamastaan maailmasta. Jeesuksen pojalle kehitynee Suomessakin uskollinen lukijakuntansa heti kun se löytää tiensä oikeiden ihmisten käsiin. Nämä ihmiset ovat oletettavasti niitä, jotka ovat tavanneet nuoruudessaan kuvailemani kivipestyssä farkkupuvussa viihtyvän takatukkaäijän, ja jotka nyt etsivät kirpputoreilta samalaisia kuteita, kun niitä oli kuvattu Trendissäkin.